torstai 9. syyskuuta 2021

Per Olov Enquist: Ihmeparantajan viides talvi

"Kirjallisuus on uutisia, jotka pysyvät uutisina." 

Varastin tuon virkkeen Ezra Poundin teoksesta Lukemisen aakkoset. Poundkin laittoi virkkeen lainausmerkkeihin, joten luultavasti hänkin varasti sen jostain. Löytäjä saa pitää.

Virke sopii mainiosti käsillä olevaan Per Olov Enquistin romaaniin. Vaikka Ihmeparantajan viides talvi on julkaistu viisikymmentäseitsemän vuotta sitten, se puhuu kuin suoraan omalle ajallemme. Miksi yksisarvishoito houkuttelee? Miksi se epäilemättä toisinaan toimii? Miksi ihmeessä on helpompi uskoa tuulesta temmattuihin salaliittoteorioihin kuin tutkittuun tietoon? 

Enquistin romaanin keskeiset tapahtumat ajoittuvat vuosiin 1793 - 1794. Vuosiluvut eivät ole sattumanvaraiset. Järjen vuosisata oli päättynyt Ranskan suureen vallankumoukseen vuonna 1789. Vuonna 1793 alkoi vallankumouksen viides talvi ja vuoden kestänyt terrorin aika, jolloin tuhannet ihmiset menettivät päänsä giljotiinissa mielipiteidensä vuoksi. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo? Kärpäsen surinaa korvissamme.

Romaani alkaa kuin jännityskertomus siitä, että ihmeparantaja, magnetisööri Friedrich Mesner, pakenee takaa-ajajiaan. Hänen ihmetyönsä, sateen teko ja eläinten ja ihmisten parantaminen, ovat paljastuneet ainakin osittain huijauksiksi. Pahinta kuitenkin on, että Mesner on syyllistynyt yhden potilaansa raiskaamiseen. Käy ilmi, että Mesner ei ole vastaavalla pakomatkalla ensimmäistä kertaa. Aiemmin hän on myös jäänyt kiinni, häntä on piesty ja hänen suuhunsa on virtsattu.

Mesner onnistuu pakenemaan tällä kertaa sekä takaa-ajajiaan että paikkakunnalla riehuvaa ruttoa. Hän päätyy Seefondin kaupunkiin, jossa aloittaa jälleen ammattinsa harjoittamisen. Seefondissa tutustumme muihin romaanin keskeisiin henkilöihin. Claus Selinger on lääkäri, jonka tytär on sokeutunut jouduttuaan raiskatuksi. Mesner onnistuu palauttamaan tytön näön, jolloin Selinger epäilyksistään huolimatta liittyy Mesnerin kannattajiin ja toimii tämän pyynnöstä hänen myöhempien hoitotoimiensa todistajana. Toisenlaista suhtautumista Mesneriin edustaa nuori lääkäri Steiner, joka on varma siitä, että Mesner huiputtaa hyväuskoisia potilaitaan. Steiner joutuu epäsuosioon ja ymmärtää, ettei hänen rationaalisuudessaan ole vastusta Mesnerille. Selingerille hän toteaa:

Minä olen valinnut lääkärin ammatin, koska en usko, että eläimellisyydelle ja pimeydelle saa antaa valtaa. Vaikka se antaisikin meille onnen. Petos on upeaa taidetta, mutta vain pieninä annoksina nautittuna.

Kun Selinger lopulta törmää vastaansanomattomiin todisteisiin siitä, että Mesnerin toiminta ei kaikin osin ole rehellistä, hän joutuu vaikeaan tilanteeseen. Pitäisikö hänen paljastaa huijariksi mies, joka kiistattomasti on auttanut hänen tytärtään? 

Kuume on tarttunut tänä talvena kaupunkiin, sen yli käy myrsky, innostuksen ja haltioitumisen tulva-aalto, herätys.

Minä seison pienellä kalliolla ja tiedän voivani pysäyttää hyökyaallon. En vain tiedä onko minulla oikeutta tehdä niin. Minä tuhoaisin siten monen onnettoman ainoan toivon ja ainoan antaumuksen. 

Jännittävän teoksen jännityksen säilyttämiseksi en kerro enempää juonesta.

Ihailtavalla tavalla romaani ohjailee lukijan sympatioita. Alussa näemme tapahtumat Mesnerin havaintojen, tunteiden ja pohdintojen kautta. Lukija houkutellaan kuin huomaamatta tämän takaa-ajetun, sorretun ja solvatun miespoloisen puolelle. Hänen moraaliton toimintansa näyttäytyy selviytymistaisteluna.

Siinä vaiheessa, kun Mesnerin nousu menestykseen ja valtaan alkaa, näkökulma vaihtuu. Seuraamme häntä nyt Claus Selingerin päiväkirjamerkintöjen kautta. Selingerillä on omat syynsä ihailla Mesneriä ja vasta vähitellen, todistusaineiston karttuessa, Selinger ja lukija varmistuvat Mesnerin toiminnan moraalittomista puolista.

Lääkäri Steiner, joka romaanissa edustaa järkiperäisyyttä ja kohtuutta, ei pääse itse ääneen kuin repliikeissään. Hänet näemme koko ajan ulkopuolelta. 

Romaanin perusväite on siis kirjoitettu myös sen kerrontaratkaisuihin: ihmiset uskovat mihin haluavat uskoa.

Yksi romaanin kiinnostava ongelma on se, tietääkö magnetisööri itse olevansa huijari. Tietää ja ei tiedä. Hän näkee, että potilaiden usko on loppujen lopuksi se, mikä heidät parantaa.

Minä annoin heille ihmeen. Aloitin pienellä sormien naksauksella. Sitten oli kuin heidän kasvojensa eteen olisi vetäytynyt seitti, huntu, verho. He eivät pystyneet näkemään ympäröivää todellisuutta, he näkivät oman uskonsa.

Mesner halveksii "järkiakrobaatteja", "näpertelijöitä vailla näkemystä". Omasta mielestään hän vain käyttää hyväkseen todellisuuden syvintä luonnetta: "Luulevat voivansa rakentaa maailman järjen varaan, hän silloin ajatteli. Vaikka kaiken sisin olemus on järjenvastaisuus." Jos totuus ei toimi, on käytettävä valhetta. Tarkoitus pyhittää keinot. Jos saa aikaan hyvää, ei voi olla väärin, että itse rikastuu siinä sivussa. Eihän?

Romaanin kertoja - kirjailijan edustaja romaanissa - astuu esiin jälkipuheessa, jossa kertoo käyttäneensä vapaasti historiallisen henkilön, Franz Anton Mesmerin, elämäkertatietoja luodessaan Friedrich Mesnerin hahmoa. Kertoja pilkahtaa hetkiseksi silmiinpistävästi esiin myös romaanin alkupuolella: 

Selontekoa seuraavan talven tapahtumista ei tietenkään olisi pakko aloittaa juuri tästä; tarina on kuin yhä uudelleen muotoonsa palautuva aalto, ikitoistuva ja ennaltamäärätty.

Tästä aallonpohjasta siis alkaa nousu, myöhäiskesällä 1793. Se olisi voinut tapahtua 1932.

Vuonna 1932 natsipuolueesta tuli Saksan valtiopäivien suurin puolue. 

Aalto olisi voinut lähteä vyörymään myös vuonna 2016 - tai vuonna 2021. "Kirjallisuus on uutisia, jotka pysyvät uutisina." 

Per Olov Enquist, Ihmeparantajan viides talvi. WSOY 1972. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Magnetisörens femte vinter (1964) suomentanut Elvi Sinervo. 

 ------------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 1: Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!