Madame d'Aulnoy: Contes de fées

Madame d'Aulnoylla on erityinen paikka satukirjallisuuden historiassa. Vuoden 1697 huhtikuussa hän julkaisi salanimellä Madame D*** ensimmäisen satukokoelmansa nimeltä Contes de fées ('keijukais- tai haltiatarinoita') ja tuli näin antaneeksi ranskankielisen nimen tälle kirjallisuudenlajille. Ranskasta nimi päätyi käännöslainana myös englantilaiselle kielialueelle. Fairy tale on siellä edelleen käypä lajin nimitys, vaikka saduissa ei aina esiinnykään keijuja tai haltioita.

Varsinainen satuvillitys oli vallannut Ranskan säätyläispiirit 1600-luvun viimeisinä vuosina. Kirjallisina taidesatuina kansansatujen aihelmat kelpasivat erinomaisesti ajanvietteeksi Aurinkokuninkaan hovissa. Neljä kuukautta ennen Madame d'Aulnoyn ensimmäisen satukokoelman ilmestymistä Charles Perrault oli koonnut aiemmin aikakauslehdissä ilmestyneet satunsa kokoelmaksi Histoires ou Contes du temps passé, avec des moralités. Myöhemmin kokoelma tunnetaan paremmin nimellä Hanhiemon tarinoita. Tästä kokoelmasta löydämme ensimmäiset kirjoitetut versiot esimerkiksi sellaisista tutuista saduista kuin Punahilkka, Siniparta ja Tuhkimo.

Perrault'n saduissa kansansatujen konstailematon kerronta kuuluu vahvasti taustalla. Hänen satunsa ovat melko lyhyitä: esimerkiksi Punahilkka on vajaan kolmen sivun mittainen. Taiteellinen pyrkimys tulee esiin lähinnä runomuotoisissa opetuksissa kunkin sadun lopussa.

Myös Madame d'Aulnoyn sadut käyttävät kansansatujen aiheita, mutta muuten ne selvästi ovat valistuneelle yleisölle tarkoitettua kirjallista taidetta. Pyrkimys eleganttiin ilmaisuun vaikuttaa nykylukijasta sievistelyltä. Kertomukset kyllä alkavat napakasti; keskeinen ongelma ilmaistaan selkeästi ja ilman selityksiä. Sen jälkeen tarina välillä hukkuu pukujen, koristeiden ja erilaisten rikkauksien esittelyyn. Myös d'Aulnoyn tarinat päättyvät runomuotoiseen kertaukseen, mutta tarinoiden opettavaisuutta ei korosteta. Ilman yliluonnollisia elementtejään monet niistä voisi lukea ihmissuhdenovelleina.

Elitistisyytensä takia Madame d'Aulnoyn kertomukset ovat selvästi huonommin tunnettuja kuin Perrault'n kertomukset. Suomeksi on ilmestynyt kokoelma nimellä Kreivittären satukirja. En ole lukenut sitä, mutta ainakin uteliaisuuttani vilkaisen, jos onnistun saamaan sen käsiini.  

Lapsille en näitä d'Aulnoyn tarinoita tarjoaisi ilman ankaraa karsimista. En tarkoita sitä, että näissä kertomuksissa olisi jotain sopimatonta tai liian rohkeaa – oikeastaan päinvastoin. Tarinoiden henkilöt jahkailevat moraalisten ongelmiensa parissa: onko sopivaa ja missä vaiheessa ilmaista kiinnostuksensa ihastuksensa kohteelle, jottei joutuisi petetyksi tai hyväksi käytetyksi. Lapsi minussa aneli: Kerro mieluummin lisää keltaisesta kääpiöstä ja puhuvasta hevosesta! Kertomukset ovat myös melko pitkiä iltasaduiksi: lukemassani kokoelmassa lyhyinkin satu on kuudentoista sivun mittainen. Pisin on yli viidenkymmenen sivun pienoisromaani.

Kaikissa tämän kokoelman kertomuksissa juoni perustuu kuninkaallisten tai ainakin ylhäisten päähenkilöiden parittamiseen. Yhtä lukuun ottamatta kaikki päättyvät ylivoimaisilta vaikuttavien esteiden voittamiseen haltioiden avulla ja onnelliseen avioliittoon. Siinä ainoassa poikkeuksessa (Le Nain Jaune, 'keltainen kääpiö') rakastavaiset menettävät henkensä ja muuttuvat toisiinsa kietoutuneiksi palmupuiksi.

Kertomusten sankarittaret ovat yleensä 15-vuotiaita. Se oli ilmeisesti sopiva avioitumisikä Ranskan hovissa 1600-luvulla. Madame d'Aulnoy – tyttönimeltään Marie-Catharine Le Jumel de Barneville – itse oli mennyt tuossa iässä naimisiin kolmisenkymmentä vuotta vanhemman paroni d'Aulnoyn kanssa. Avioliitto oli järjestetty, eikä se lukuisista lapsista huolimatta ollut onnellinen. 

Ehkä oman katkeran kokemuksensa vuoksi Madame d'Aulnoy piti huolen siitä, että hänen saduissaan päähenkilöt ovat iältään lähellä toisiaan ja päätyvät avioon rakkaudesta. Lukemani satukokoelman esipuheessa Constance Cagnat-Debœuf pitää näitä satuja jopa feministisinä, mikä näkyy muun muassa niiden sankarittarien itsenäisyytenä kumppanin valinnassa. 

Madame d'Aulnoy ei näytä pitäneen aviopuolisoiden nuorta ikää sinänsä ongelmana. Useissa tämän kokoelman saduissa viitataan ihastuttavan raikkaaseen tuulahdukseen, jonka Ranskan kruununperillisen kaunis morsian Adélaïde de Savoie toi hoviin. Adélaïde oli naimisiin mennessään vasta 12-vuotias. Mahdollisesti Madame d'Aulnoyn silmissä liiton teki hyväksyttäväksi se, että sulhanenkin oli vasta viidentoista.

Feminististä tyttövoimaa on myös omassa suosikkitarinassani Belle Belle ou le Chevalier Fortuné. Siinä päähenkilönä on köyhtyneen kreivin tytär, joka lähtee mieheksi pukeutuneena armeijaan, jotta hänen isänsä ei joutuisi maksamaan ylivoimaisia veroja. Hyvän haltiattaren ja viisaan puhuvan hevosen avustuksella Belle Belle selviytyy hänelle asetetuista koettelemuksista loistokkaasti. Kertomuksessa on myös paikoin suorastaan riehakasta komiikkaa. Pahimmat koettelemukset aiheuttaa ruhtinatar, kuninkaan sisar, joka rakastuu palavasti kauniiseen ritariin. Torjutun rakkauden vihastuttama nainen väittää lopulta, että Belle Belle on sopimattomalla tavalla käynyt häneen käsiksi. Belle Belle tuomitaan kuolemaan siten, että miekka isketään hänen sydämeensä. Kun häntä valmistellaan iskua varten, paljastuu, että hän onkin nainen. Kuningas, jota Belle Belle on tässä vaiheessa jo kauan rakastanut, ottaa Belle Bellen puolisokseen. (Ehkä huojentuneena siitä, että hänen kauniiseen ritariin kohdistuvat tunteensa osoittautuvat hyväksyttäviksi.)

Saduissa on yleistä, että luonteen ominaisuudet heijastuvat päähenkilöiden ulkomuotoon. Myös Madame d'Aulnoyn tarinoissa kauneus yhdistyy hyvyyteen ja rumuus pahuuteen. Kertomus Rameau d'Or ('kultainen oksa') alkaa virkistävästi tilanteesta, jossa hyvä mutta ruma prinssi ei halua puolisokseen hyvää mutta rumaa prinsessaa. Prinsessa puolestaan ei haluaisi naida ketään, ei kaunista eikä rumaa. Molemmat tottelemattomat joutuvat vankeuteen, josta hyvien haltioiden avulla pelastuvat ja päätyvät paimenpojaksi ja paimentytöksi. Tässä vaiheessa molemmat ovat luonnollisesti saaneet luonteeseensa kuuluvan kauniin ulkomuodon. Nuoret rakastuvat toisiinsa. Pahat haltiat aiheuttavat vielä yhden mutkan juoneen muuttamalla tytön heinäsirkaksi ja pojan seinäsirkaksi. Lopulta kuitenkin taas hääkellot soivat ja ihmismuotoonsa palautuneet kauniit päähenkilöt saavat toisensa.

Madame d'Aulnoy, Contes de fées. Édition de Constance Cagnat-Debœuf. Gallimard 2021. Tämä kokoelma ilmestyi Folio classique -sarjassa (N:o 4725) vuonna 2008.  Sen kertomukset on alun perin julkaistu vuosina 1697–1698. Kansikuva: Théo Schmied. 397 s.

-------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 20: Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä.