Tarina lankeemuksista

Maiju Lassila, Pekka Puavalj: luonnepiirteitä purkupäiviltä. Karisto 1912.

Piippuhyllyllä-blogin taannoinen kirjoitus Maiju Lassilan juhlavuodesta johdatti mieleeni, että kirjahyllyssäni oli lukematta yksi Lassilan vähemmän tunnettu kertomus. Kunnianosoituksena tälle monikasvoiselle kirjailijalle poimin esille jo selkämyksestään hajoavan yli satavuotiaan kirjasen ja asetuin lukemaan yrittäen olla aiheuttamatta kirjaparalle kovin suurta lisävahinkoa.

Ensin vähän kielestä. On herkullista lukea sellaista vanhempaa suomalaista kaunokirjallisuutta, joka ammentaa ilmaisuvoimaa puhekielestä ja murteista. On Sillanpään jaanaava hämäläisnuotti, Lehtosen puikkelehtiva savolaisuus ja sitten tämä Maiju Lassilan itäsavolainen verbikeitos, jossa hevonen "olla köpsöttää" tai voi se myös "juosta rimpsutella". Ennen kauppoja hevosta "silimätä sukastaan"  ja  kauppias "sanuu sujauttaa", että  hevoskaupassa voi "männä jutkahtoo" niin sielu kuin ruumiskin. Rehellisyyden nimissä on kyllä sanottava, että monet tämän kirjan sutkauksista voisi löytää myös Heikki Turusen romaaneista.

Silloinkin kun Maiju Lassila ei käytä varsinaisia murresanoja, taustalta kuuluva puheilmaisu pyyhkäisee kielestä pois kaiken virkamiesmäisyyden. Maistellaanpa näytteeksi tämän kertomuksen alkulauseet:

Pekka Puavalj oli jo yli kuudenkymmenen. Hän oli niitä maailmasta häviäviä, joissa näkyvät vielä luojan sormien jälet selvinä, ihanina, luonnollisina kuin kirveen jälet karkeassa veistoksessa. Hän oli luontoa kuten kääpä on koivuansa.

Tämä kirja ilmestyi kaksi vuotta Tulitikkuja lainaamassa -menestysteoksen jälkeen, Lassilan kirjallisesti tuotteliaimpana vuotena. Näiden kahden kirjan ilmaisua on mielenkiintoista vertailla: vastoin muistikuvaani Tulitikkuja lainaamassa -romaanin repliikit eivät itse asiassa ole murteellisia kuin sanajärjestykseltään; tämä Pekka Puavalj puolestaan pyrkii jäljentämään henkilöidensä puheen likimain foneettisella tarkkuudella. Voi olla, että toisen kielialueen lukijalle tämä on hidaste. Minulle tämä maistui kuin kylmä maito ja lapsuuden ruisleivän viipale, jossa oli paksut kerrokset voita päällä. Vaikka tapahtumat kirjassa sijoitetaan Pieksänmäen Maavedenkylään, uskallan väittää, että puheen juuret ovat Tohmajärvellä syntyneen Maiju Lassilan kotimurteessa, joka  muuten oli myös oman äitini lapsuuden kotimurre.

Sitten juonesta. Tämä on Tulitikkuja lainaamassa -teoksen talvinen veli. Juoni, joka tässä kirjassa ei ole aivan yhtä polveileva kuin tuossa tunnetummassa romaanissa, pääsee vauhtiin siitä, että Pekka Puavalj lähtee ankarassa lumimyräkässä lainaamaan nuoraa naapurista - ja unohtuu sille tielleen pitkäksi aikaa.

Ensin kirjassa kerrotaan vähän taustaa tälle nuoranhakumatkalle. Koko avioliiton ajan Ieva Liisa on pyytänyt miestään Pekka Puavaljia kaivamaan kaivon, jotta vettä ei tarvitsisi kantaa järvestä asti. Lopulta, neljännenkymmenennen avioliittovuotensa kesänä Pekka antaa periksi ja kaivaa pihalle kaivon. Siihen innostus sitten lopahtaa. Kaivosta jäivät puuttumaan puitteet ja kansi.

Talvella, lumimyrskyssä, tai kuten kirjassa sanotaan "purkupäivänä", vanha aviopari on läävässä juottamassa lehmiä, kun Ieva Liisa muistaa, että on heidän neljäskymmenes hääpäivänsä. Pekka päättää juhlistaa päivää päästämällä hiehon jaloittelemaan. Punikki-hieho on Ieva Liisalle rakas lapsen korvike. Hieho tietysti juoksee päätä pahkaa kattamattomaan kaivoon ja jää sinne pohjalle matalaan veteen hytisemään. Hiehon saamiseksi kaivosta tarvitaan siis sitä nuoraa, jota Pekka lähtee lainaamaan Jussi Viänäseltä.

Matkalla Pekka tapaa Ierikkä Pullisen, jonka komeaa letkuvarsipiippua Pekka alkaa himoita itselleen oman pelkän luuvartisensa tilalle. Ierikkä puolestaan on tunnettu hevosenvaihtaja ja Pekan piipunvaihtohalut havaitessaan päättää toteuttaa myös omaa mielitekoaan.

Viänäsen taloon ehdittäessä Pekka on unohtanut koko nuora-asian, ja Viänäsen tuvassa aletaan tehdä vaihtokauppoja. Ensin vaihdetaan hevoset. Omasta vanhasta hevosesta valehdellaan estoitta puolin ja toisin, hevosten vikoja piilotellaan ja etsiskellään, välirahasta tingitään, mutta lopulta annetaan mennä "huikkokauppana". Samoin käy sitten piippujen kanssa, päittäin vaihtuvat nekin.

Samaan aikaan Ieva Liisa yrittää pitää palelevan hiehon hengissä peittämällä kaivon ja kaatamalla lämmintä vettä kylmän kaivoveden sekaan. Seuraksi hänelle saapuu kuppari Lopo-Leena.

Näiden kahden talon välillä kerronta nyt vuorottelee. Ja yllättävää kyllä, molemmissa paikoissa puheet kääntyvät vähän väliä uskonnollisiin kysymyksiin, ennen kaikkea syntiinlankeemukseen. Näistä kansanteologeista Ierikkä, jonka omatunto hevoskaupoissa on tottunut venymään, on kriittisin. Hänen piilotettu viestinsä on se, että uskontoa tarvitaan lohdutukseksi puutteessa eläville. Tuttu oopiumia kansalle -argumentti siis. Näin hän sen ilmaisee:

"Sillä jos tiällä mualimassa ois kyllä muata mitä kyntee ja kuokkii, niin se tää syntisen henk-halavattu kiintysj vuan siihen eikä viihtisj ja kehtois ensinkään köijäytyy siihen parempaan iloon."

Syntiinlankeemuksen luonteesta ja sen syypäistä puhujilla on kullakin omat näkemyksensä. Mielenkiintoista on, että Jumala on kaikkien puheesta ulkoistettu. Se, että syntiinlankeemuksessa olisi kyseessä tottelemattomuus Jumalalle, on siis suljettu pois. Syntiinlankeemuskertomuksessa on heidän käsityksensä mukaan kyse siitä, kumman tulee parisuhteessa määrätä ja kumman totella, naisen vai miehen.

Ieva Liisa tosin aavistelee syntiinlankeemuksessa olevan kyse myös sukupuolisesta petoksesta:

"Eikö tuossa lie Ievassa ollut ihessäänni syytä: Ensin jo rupijaakii kiärmeen kanssa puheisille, vaikka oljhaan hänellä jo oma vakituinen aviomies."

Lopo-Leena kuitenkin kääntää havainnon takaisin miehen ja naisen valtapeliin:

"Eikä ollut ies siinäkään Uatamissa sen vertoo miestä, jotta ois tuon yhen akkasa pitännä aisoissa eikä piästännä sitä yksinään lentelemään pitkin mualimoo, jossa on jos minkälaista kiärmettä matelemassa."

Viänäsen tuvassa Jussin Heleka-vaimo jää yksin pitämään naisten puolta. Miehet ovat yksimielisiä siitä, että syntiinlankeemustarinassa erhe tapahtui siinä, että Aatami "kallisti korvasa akkasa, sen Ievan lirkutuksille".

Näin perustelee asian itselleen myös vaihtokauppoihinsa tyytyväinen Pekka Puavalj palatessaan kotiin. Nuoraa ei loppujen lopuksi sitten tarvittukaan. Hänen Ievansa on houkutellut hänet tekemään kaivon ja tästä Ievan toiveiden kuuntelemisesta aiheutui tämän lempilapsen, Punikki-hiehon, kaivoon lankeaminen. Omia rikkeitään, kaivon jättämistä puolitekoiseksi ja ennen kaikkea perusluonteeseensa kuuluneen vakaan totuudellisuuden kadottamista kaupanteon huumassa, hän ei huomaa. Kaupantekoonhan aina kuuluu pieni vilppi. Lukijan kannattaa kuitenkin muistaa, että kaupanteossa helposti saattaa "männä jutkahtoo" sielukin. Siellä piilee tämän teoksen todellinen lankeemus.

Radikaalisosialisti Algot Untolan / Irmari Rantamalan / Maiju Lassilan kapitalismikritiikki on tässä teoksessa lempeästi sokerilla kuorrutettu. Tuskin edes huomaa, että Punikille käy kehnosti, kun kauppamiehet rellestävät. Tosin näiden hädin tuskin luontaistaloudesta vaihtotalouteen ponnistaneiden kansanihmisten nimittäminen kapitalisteiksi olisi kohtuutonta. Himo hyötyä kaupoissa toisen kustannuksella heissä on kuitenkin vahva. Jottei lukija alkaisi liikaa miettiä tarinan piiloviestiä, kirjailija myös astuu teoksen lopulla esiin puolustamaan henkilöidensä perimmäistä viattomuutta. Viihteeksihän tämä on tarkoitettu.

Ei tämä Pekka Puavalj parasta Maiju Lassilaa ole, mutta ei ihan joutavakaan. Salamielinen ajatusten viuhuna tässä käy kuten muissakin Lassilan teoksissa. Jos kuitenkin vain yhden saisi lukea, kyllä se olisi ilman muuta Tulitikkuja lainaamassa.

Äidin tytär ja pojan äiti

Musée de Montmartre

Sarah Baylis, Utrillo's Mother. Pandora Press 1987.

Kun olet kyllästynyt tungeksimaan Louvren ylenpalttisessa ja eksyttävässä runsaudessa, on aika tutustua Pariisin sympaattisiin pikkumuseoihin. Montmartren kukkulalle kiipeäminen käy reisilihasharjoituksesta, mutta kannattaa se toisestakin syystä. Siellä sijaitsee Musée de Montmartre, joka esittelee kiinnostavasti kaupunginosan taiteilijoiden ja kabareiden historiaa. Talo on myös aikanaan ollut monen kuuluisan taiteilijan koti ja ateljee.


Museon puutarhassa voit istahtaa narukeinuun tai sijoitella armaasi siihen valokuvausta varten juuri siinä paikassa, jossa sen ikuisti Auguste Renoir maalaukseensa Keinu (La balançoire 1876). Puutarhan alapuolisessa rinteessä on edelleen toimiva viinitarha ja sen vieressä muurien takana pieni luonnonsuojelualue, jonne ihmisillä ei ole pääsyä, mutta ristikkoportin takaa voit ihmetellä tätä rönsyilevän kasvillisuuden peittämää lintujen - ja kulkukissojen - valtakuntaa.

Museon yläkertaan on entistetty Suzanne Valadonin (1865 - 1938) ateljee. Sen vieressä on hänen taiteilijapoikansa Maurice Utrillon (1883 - 1955) karu pieni huone. Huomio kiinnittyy kaltereihin huoneen ikkunassa. Kerron tuonnempana, miksi ne siinä ovat.

Sarah Baylisin (1956 - 1987) ainoa aikuisille suunnattu romaani Utrillo's Mother kertoo Suzanne Valadonin tarinan köyhän yksinhuoltajaäidin tyttärestä omaperäiseksi ja menestyneeksi kuvataiteilijaksi. Romaanissa Valadonista käytetään hänen alkuperäistä nimeään Clementine.

Clementinen äiti Madeleine muuttaa maaseudulta Pariisiin, mikä oli varsin yleistä tuon ajan Ranskassa. Maaseudun asenteet olivat yksinhuoltajaäidille yksinkertaisesti liian ankarat; Pariisissa asenteet tunnetusti olivat vapaammat. Ammattitaidottoman naispuolisen väestön ylitarjonta johti monen kohdalla prostituutioon, mutta Madeleine on onnekas, hän saa työtä siivoojana ja pystyy niukin naukin elättämään pienen perheensä. Tytär Clementine on utelias, vilkas ja rohkea lapsi, todellinen Montmartren katuvarpunen, joka liian varhain joutuu tutustumaan elämän raadollisimpiin puoliin. Pariisin kommuunin verisen kukistumisenkin hän näkee omin silmin.

Lyhyt aika nunnien ylläpitämässä koulussa tekee Clementinestä tekopyhyyden vastustajan. Viehtymys taiteeseen syntyy jo varhain. Clementine piirtää, jos saa kyniä ja paperia, ja jos paperia ei ole, hän piirtää seiniin. Jo lapsena hän aloittaa myös työelämän: kauppa-apulainen, tarjoilija, sirkuseläinten hoitaja, lyhytaikaiset työt seuraavat toistaan.

Taiteen houkutus johtaa hänet taiteilijoiden seuraan. Mallina hän pääsee läheltä seuraamaan taiteilijoiden työskentelyä, saa jopa opetusta muun muassa Degas'lta. Mallina oleminen merkitsee myös sukupuolisuhteita taiteilijoihin. Seksillä hän myös ostaa itselleen värejä ja taulupohjia. Suhteita Clementinellä on useita, eikä hän itse asiassa ole varma edes poikansa isästä. Hän on kuitenkin sisäisesti vakuuttunut, että samoin kuin hän itse oli saanut alkunsa raiskauksesta, myös hänen lapsensa on raiskaajan poika. Romaanissa hän nimeää raiskaajansa, eikä se ole Miguel Utrillo, taiteilija, joka antoi nimensä hänen pojalleen.

Baylisin taiteilijaromaani pysyttelee varsin tunnollisesti siinä, mitä Suzanne Valadonin elämästä tiedetään. Siitä tosin tiedetään monenlaista sellaistakin, mikä ei varmaan ole totta. Valadonilla oli tapana muunnella tarinoitaan. Baylisin romaanikin alkaa sanoilla:

Olen aina ollut valehtelija - se kulkee suvussani.

Romaaniin jännitettä on luotu siten, että kertojana on vanha, viimeisen hampaansa juuri menettävä Clementine, joka muistelee menneisyyttään. Nykyhetken varakkuus ja arvostus, iän tuoma seesteisyys, muodostavat voimakkaan kontrastin nuoruuden vimmaisen pyrkimisen vuosille.

Teoksen nimi Utrillo's mother on oikeastaan harhaanjohtava ja tarkoituksella ironinen: romaani kertoo hyvin vähän Valadonin suhteesta poikaansa, suurin osa teoksen tapahtumista kertoo Clementinen teinivuosista, ajasta ennen Mauricen syntymää. Ironista on se, että Suzanne Valadon edelleen parhaiten tunnetaan Maurice Utrillon äitinä, tämän pojan, jota romaanissa kutsutaan "paholaisen lapseksi" ja jonka tauluja äiti pitää "sieluttomina".

Kuvaavampi nimi romaanille olisi Madeleinen tytär, sillä se on mitä suurimmassa määrin kuvaus kahden täysin eriluonteisen ja eri arvomaailman omaavan naisen elämänmittaisesta viha-rakkaussuhteesta. Kirjan alkupuolella minua häiritsi se, että kertoja Clementine kirjoittaa tapahtumista, jotka ovat tapahtuneet hänen äidilleen, ja tunteista, joita tämä on tuntenut, ikään kuin hän olisi itse ne kokenut. Luulen kyllä ymmärtäväni, mihin kirjailija ratkaisullaan pyrkii: hän haluaa luoda vaikutelman symbioottisesta äidin ja tyttären suhteesta, jossa jopa sisimmät ajatukset ovat yhteisiä. Romaanin kerronnan kannalta ratkaisu on kuitenkin hämmentävä. Clementinen vähän varttuessa romaanin aikana tämä kerrontaratkaisu jää - mielestäni onneksi - pois käytöstä.

Teoksen juoneen Baylis rakentaa jännitystä vanhalla mutta edelleen hyvin toimivalla niksillä: lapsena Clementine maksaa kolme souta mustalaiselle ja saa vastineeksi pelottavan ja monimielisen  ennustuksen tulevaisuudestaan. Tämän ennustuksen vähittäistä ja yllättävää toteutumista romaani sitten jäljittää.

Suzanne Valadonin ateljee

Baylis on parhaimmillaan kuvatessaan Montmartren asukkaiden normeista piittaamatonta elämänmenoa ja värikästä kielenkäyttöä. Myös taideteosten analyysit ovat kiinnostavia ja kertovat asiantuntemuksesta. Kirjan liepeestä luen, että Baylis on itse työskennellyt taiteilijoiden mallina sekä kuvittajana.

Mikäli Suzanne Valadonin ja Maurice Utrillon kiehtova elämä alkoi kiinnostaa, suosittelen lämpimästi John Stormin kirjaa Montmartren kadut: Suzanne Valadonin elämä (Karisto 1977). Teos antaa perusteellisen kuvan myös 1900-luvun alun Pariisin taide-elämästä.

Palaan vielä niihin kaltereihin Montmartren museon Utrillo-huoneessa. Maurice Utrillo oli jo lapsena alkoholisoitunut erikoinen ihmelapsi. Vielä menestyvänä taidemaalarina hän saattoi vaihtaa vastamaalatun, vielä kostean taulunsa litraan viiniä. Kalterit hänen huoneensa ikkunassa olivat estämässä hänen karkaamistaan yöllisille ryyppyretkille.

Utrillon tauluissa silmiinpistävintä on se, mitä niissä ei ole. Ne kuvaavat Montmartren katuja ja taloja hyvin tarkasti, osan hän maalasi valokuvapostikorttien avulla. Vilkkaan kaupunginosan kadut ovat kuitenkin hänen tauluissaan yleensä tyhjiä. Jos niissä on ihmisiä, heidät on maalattu viittauksenomaisesti ja lähes poikkeuksetta takaapäin. Ihmiset olivat tälle erikoiselle ihmiselle mysteeri. Häntä kiehtoivat enemmän numerot, aikataulut ja leikkijunat. Pikkuasiat saivat hänet raivostumaan silmittömästi. Nykyisin hänet varmaan helposti luokiteltaisiin jonkinasteiseksi autistiksi.

Suzanne Valadon on merkittävä taiteilija. Tunnetummista taiteilijoista hän tuo mieleeni ennen kaikkea Gauguinin.  Hänen omakuvissaan on samaa koristelematonta rehellisyyttä, jota löydämme myös Helene Schjerfbeckin omakuvista. Se, ettei Valadonia tunneta paremmin, johtuu luultavasti hänen sukupuolestaan. Baylisin romaani kertoo ansiokkaasti siitä, miten kohtuuttomia esteitä naistaiteilijan oli voitettava harjoittaakseen ammattiaan sata vuotta sitten. Romaanissa päähenkilö pannaan myös itse pohtimaan jälkimaineen omituisuutta:

Miten kummallista: tulla aikanaan mytologisoiduksi katulapsena, taidemaalarin huorana ja tunteettomana syöjätäräitinä... sitten mytologisoiduksi jälleen feministisenä sankarittarena. Se on vitsi.

Jos jalat Montmartren museokäynnin jälkeen vielä kantavat, kannattaa kävellä alas rinnettä ensin Pigallen metroasemalle ja siitä vielä hiukan alamäkeen Rue Chaptalille. Tältä harmaalta kivikadulta pääset puikahtamaan Romantiikan ajan museon (Musée de la vie romantique) sisäpihalle. Juotuasi kupposen pihan perällä olevassa puutarhakahvilassa, voit jatkaa sisälle tähän ilmaiseen museoon. Sekin on omistettu naistaiteilijan elämälle, tällä kertaa sellaisen naisen, joka sai syntymälahjana poikkeuksellisen kauneuden ja aatelisen syntyperän. Silti hänkin joutui luomaan taidettaan miehen nimeen kätkeytyneenä. Kyseessä on kirjailija George Sand (1804 - 1876).

Hänen kirjoistaan, joita on suomennettukin runsaasti, ehkä joskus toiste. George Sandilta on peräisin totuus, jota olen hääpuheissa siteerannut:

Elämässä on vain yksi todellinen onni: rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Oravanmarjan valtakunta

Eeva Kilpi, Kuolema ja nuori rakastaja: Kolme kertomusta. WSOY 1986.

Eeva Kilven kolmen kertomuksen triptyykki on rohkeasti kantaa ottava ja välillä vimmainen luonnon ja elämän ylistys - ei välttämättä ihmisen elämän; tässä suhteessa Kilpi - tai ainakin hänen novellihenkilönsä - ovat Pentti Linkolan linjoilla: elonkirjolle olisi parasta, jos ihminen tältä pallolta katoaisi.

Kaikissa tämän kokoelman kertomuksissa päähenkilönä on keski-ikäinen tai juuri keski-iän ylittänyt yksin elävä itsenäinen nainen, joka viettää paljon aikaa luonnossa ja jolle luontosuhde on jopa ihmissuhteita tärkeämpi. Kaikilla on kuitenkin myös tärkeitä mutta jossain määrin ongelmallisia ihmissuhteita: perheenjäseniä ja menneitä tai nykyisiä rakastettuja.

Kertomus nimeltä Muuttuminen aloittaa kokoelman. Siinä filosofian maisteri Anna Huovilainen päättää luopua pitkään valmisteilla olleesta tutkimuksestaan. Kesä on loppumassa. Kauniiden luonnonhavaintojen kautta Anna hyvästelee mennyttä kasvukautta ja yhtä vaihetta omassa elämässään. Novellin loppu on jännittävällä tavalla monimerkityksinen: onko Annan elämä päättymässä vai onko sittenkin jotain uutta alkamassa? Onko akateemisesta tutkijasta kuoriutumassa runoilija?

Toinen kertomus Erakko toistaa monessa suhteessa ensimmäisen asetelmaa. Saara asustaa yksin perintömökissään ja tekee tarkkoja havaintoja ympäröivästä luonnosta: kasveista, hyönteisistä, linnuista. Jälleen on kesä loppumassa, takana on myös Saaran elämän hedelmällinen kausi.

Jostain syystä häneen tänä vuonna vetosi erityisesti tämä aika kesästä, vaihe jolloin luonnossa saattoi yhtä aikaa havaita kesän viipyilyn ja syksyn lähestymisen. Oli kuin jokin kesässä olisi ollut nyt juuri tasan hänen olemuksensa kanssa. Tämä on minun aikani, hän ajatteli, minun ja ohdakkeiden, minä olen nyt tullut tähän ikään.

Muistoja nousee mielen pinnalle. Tärkeäksi on osoittautunut matka Australiaan. Siellä Saaralle on paljastunut se, kuinka ihminen kylmästi käyttää eläimiä ja luontoa hyväkseen taloudellista hyötyä tavoitellakseen. Myös alkuperäisväestön kohtelu aiheuttaa hänelle surua.

Ei tällaisesta tulekaan selvitä, hän ajatteli. Tämä yhteentörmäys muuttaa minut. Minä olen törmännyt toiseen maailmaan, todellisuuteen, ja näen nyt kaiken uusin silmin. Minulle ei kelpaa mikään entinen.

Tämä uskoon tuloa muistuttava kokemus saa myös käytännöllisiä seurauksia: matkaseurueesta jättäytymisen uhallakin Saara pelastaa eksyneen koiran omistajalleen. Eläinpuiston surkeiden olojen näkeminen saa hänet kirjoittamaan kirjeen Australian viranomaisille. Kohteliaassa vastauksessa annetaan ymmärtää, että eläinpuiston olot ovat täysin määräysten mukaiset. Saara on kuitenkin hyvillään, että edes yritti vaikuttaa asioihin.

Saaran elämän kipupiste on se, että hänen ainoa lapsensa, Reino, on muuttanut perheineen Yhdysvaltoihin ja Saara vain lomilla saa tavata lapsenlastaan Paulaa. Pienen tytön ja mummon luonteva yhteiselo on novellin kauneinta antia. Tämä erityinen ihmissuhde kiinnittää Saaran, ja varmaan monen muunkin mummon, elämän kasvuvoimiin.

- Mummon kulta, mummon typykkä, tunsi Saara tarvetta sanoa tuon tuostakin, ja hän ravasi tyttö selässään pitkin puron vartta ainakin kymmenen vuotta nuorentuneena, enemmänkin, iättömänä, tykkänään uudessa ajanlaskussa, lasten ja mummojen valtakunnassa, jonne mikään aikuinen ja keski-ikäinen sovinnaisuus ei ulottunut.

Novellin lopussa Saara miettii testamenttaavansa kotitalonsa Paulalle, jotta tämän yhteys Suomeen säilyisi. Novelli päättyy levollisiin tunnelmiin, joissa Saara ikään kuin sulautuu osaksi rakastamaansa luontoa.

Kokoelman niminovelli Kuolema ja nuori rakastaja muodostaa tämän triptyykin ehdottoman keskuksen ja huomion vangitsijan. Vuodenaika on nyt kevät, rakkauden vuodenaika, ja päähenkilöllä, Elinalla, onkin 16 vuotta itseään nuorempi rakastaja. Elinan keho kuitenkin elää syksyä: hänellä on todettu kasvain kohdun oikealla puolella. Elina on kieltäytynyt hoidoista, koska kuolema kuuluu hänen mielestään luonnollisena osana elämään. Elina myös jatkaa työssään lukion opettajana.

Viimeisenä tekonaan Elina haluaa käydä taisteluun kaikkea sitä vastaan, mikä vieraannuttaa ihmisen luonnosta. Erityisesti hän haluaa puolustaa koe-eläinten oikeuksia. Hän alkaa puhua ajatuksistaan myös oppilailleen, ja vähitellen hänen ympärilleen muodostuu maailmaa omien valintojensa kautta muuttavien intohimoisten nuorten ryhmä.

- Me potkaisemme maailman nurin, hän sanoi. - Me teemme sen. Kun muutos lähtee liikkeelle sitä ei voi pysäyttää mikään. Ihmiset alkavat ajatella. Tarvitaan vain tiedon levittämistä. Siitä vallankumoukset ovat ennenkin alkaneet. Siitä se lähtee nytkin. Alas lyödään koko vanha maailma... Tämä on suurin vallankumous mitä koskaan on tapahtunut. Ja oleellisin. Lajisorto on yhtä alhaista, väärää ja epäoikeudenmukaista kuin rotusorto, vain vielä laajempaa. Sen on loputtava.

Elina joutuu vaikeuksiin vanhempien ja koulun johdon kanssa, mutta hänellä on puolellaan kuolema, joka tekee hänestä pelottoman sen suhteen, mitä hänelle itselleen tapahtuu, sekä nuori rakastaja, joka sitoo ja houkuttelee Elinaa elämään. Nämä kaksi tekevät hänestä voittamattoman.

Novelli päättyy toiveikkaisiin tunnelmiin. Edes syöpäkasvain ei näytä pärjäävän Elinalle ja hänen apureilleen.

Teoksen keskeinen teema, ihmisen ja luonnon suhde, on tänään vähintään yhtä ajankohtainen kuin novellien ilmestyessä 80-luvun puolivälissä. Silloin koe-eläinten kohtelu oli näkyvästi esillä, ja sitä käsitellään väkevästi tässä teoksessa, mutta Kilpi nostaa esille myös aivan viime aikoinakin puhuttaneet ilmiöt: tuotantoeläinten oikeudet, vegaanisen elämäntavan ja alkuperäiskansojen oikeudet. Tässä olisi oivaa kaunokirjallisuutta kaikille näistä aiheista kiinnostuneille. Aioin kirjoittaa vaihtoehtoiseen elämäntapaan viehättyneille ihmisille, mutta tulin sitten ajatelleeksi, että nykyään elämäntavan perustelemisen velvoite alkaa siirtyä meille autoileville lihansyöjille. Minulla ei kyllä olisi mitään sitä vastaan, että luontoa säästävästä elämäntavasta tulisi "uusi normaali", vaikka itse etenenkin siihen suuntaan varovaisin ja hapuilevin askelin.

George Saunders: The Very Persistent Gappers Of Frip

George Saunders, The Very Persistent Gappers of Frip. Villard Books 2000.


Lastenkirjat ovat toisinaan jo kuvitukseltaan niin kauniita, että tällaisen esineen haluaa antaa lahjaksi tai hankkia omaan hyllyyn. George Saundersin Gappers on kaunis ja hullunhauska tarina muiden ihmisten auttamisesta sekä tekopyhyydestä, joka vaanii kaikkialla, missä ihmiset perustelevat itsekkyyttään. Muitakin teemoja pieneen teokseen mahtuu yllin kyllin: siinä käsitellään surutyötä, sukupuolirooleja ja talouden luhistumiseen johtavaa järjetöntä kilpailua.

Saundersin tarina kertoo pienen Fripin kylän kolmesta talosta ja niiden asukkaista:

Ensimmäisessä talossa kirjan päähenkilö Capable-tyttö asuu isänsä kanssa. Capablen äiti on kuollut aiemmin samana vuonna, ja isä on vielä täysin surun lamauttama. Hän ei halua minkään muuttuvan. Siten hän kai kuvittelee voivansa pitää vaimonsa jollain tavoin luonaan. Koska vaimo viimeisen kerran ruokaa valmistaessaan laittoi riisiä, isä syö vain valkoisia ruokia. Capable joutuu käyttämään kekseliäisyyttä värjätäkseen kaikki ruoat valkoisiksi isää varten.

Toisessa talossa asuu Bea Romo yksinkertaisten poikiensa Gilbertin ja Robertin kanssa. Heille kaikille laulaminen on elämän tärkein asia.

Kylän kolmannessa talossa asuvat Carol ja Sid Ronsen tyttäriensä Glorian ja Beverlyn kanssa. Carolin ja Sidin puheet ovat kovin jumalisia mutta teot eivät oikein vastaa puheita. Glorian ja Beverlyn elämän keskeisin asia on sen miettiminen, miten he voisivat parhaiten miellyttää poikia.

Kaikki kyläläiset elävät vuohenhoidolla. Jokaisessa talossa on kymmenen vuohta, joiden maito riittää turvaamaan kaikille niukan mutta riittävän elannon.

Meressä kylän lähellä asuu Gappers-olentoja, jotka ovat kuin pesäpallon kokoisia oransseja takiaisia. (Paremman käännöksen puutteessa nimitän niitä vastedes takiaisiksi.) Ne rakastavat vuohia. Siksi ne kipuavat ylös merestä ja kiinnittyvät vuohiin onnesta kirkuen. Kylän lasten tehtävänä on kerätä takiaiset säkkiin ja heittää ne takaisin mereen, aina uudestaan, monta kertaa päivässä. Ainoastaan Capable tuntee työn turhauttavaksi.

Se oli kovaa työtä, ja se väsytti häntä. 

"Isä", hän sanoi eräänä päivänä, "ehkä on tullut aika muuttaa. Pois meren rannalta. Pois takiaisten luota." 

"Kultaseni, sinä hämmästytät minua", isä sanoi. "Tämä on meidän kotimme. Se on aina ollut kotimme. Täällä on aina ollut takiaisia, ja lopen uupuneet lapset ovat harjanneet niitä pois. Minä itsekin olin kerran lopen uupunut lapsi, joka harjasi pois takiaisia. Se oli ihanaa! Elämäni parhaat vuodet. Se miten ne putosivat mereen säkeistämme! Ja mitä sinä sitä paitsi tekisit, jos takiaisia ei olisi?"

"Nukkuisin", sanoi Capable, jonka silmät olivat syvät tummat lammikot.

"Hah hah, nukkuisit, niin", sanoi hänen isänsä surullisena ja meni iltapäivänokosilleen. 

Kylän ongelmat kärjistyvät, kun Romot ja Ronsenit siirrättävät talonsa kauemmas merestä, jolloin koko takiaisongelma kaatuu Capablen harteille. Capable ei yksin pysty siirtämään takiaisia takaisin mereen, ja hänen vuohensa alkavat nääntyä kuormansa alle.

Capable pyytää apua naapureilta, mutta tekopyhästi nämä kieltäytyvät auttamasta. Heidän perustelunsa kuulostavat tutuilta: ne ovat niitä samoja, joilla hädänalaisilta on aina evätty apu, olivat he sitten lähellä tai kaukana.

Capablen kekseliäisyys ja rohkeus uudistua johtavat kuitenkin menestykseen ja takiaisten siirtymiseen Romojen ja Ronsenien kiusaksi. Kun nämä sitten pyytävät apua Capablelta, tämä kieltäytyy. Mutta kosto ei maistukaan hyvältä.

Ja hän huomasi pian, ettei ollut kovinkaan hauskaa olla sellainen ihminen, joka syö suuren aterian lämpimässä talossa, samalla kun toiset hytisevät katoillaan pimeässä.

Loppu on onnellinen - jopa takiaisillekin, jotka löytävät rakkaudelleen uuden ja harmittoman kohteen.

Olisipa mukavaa saada tämä kirja suomen kielelle. Tiedän monia, joihin sen absurdi mutta lämmin huumori purisi. Ehkä George Saundersin Lincoln Bardossa -kirjan menestys saa kustantajat tarttumaan myös hänen mainioon lastenkirjaansa.

Kirjan värikylläisestä ja runsastekstuurisesta kuvituksesta vastaa kuvittaja ja kirjailija Lane Smith, joka Wikipedian mukaan aloitti kuvittajanuransa vaihtoehtoisissa pienlehdissä. Epäilemättä hän on saanut vaikutteita ainakin gonzokirjailija Hunter S. Thompsonin kuvittajalta Ralph Steadmanilta. Aivan ensimmäiseksi mieleeni tuli kyllä Marc Chagall, mutta se saattoi johtua ihan pelkästään vuohista.

Historian höyhenten havinaa

Peter Englund, Tystnadens historia och andra essäer. Atlantis 2003. (Kirja on ilmestynyt suomeksi nimellä Hiljaisuuden historia. WSOY 2004.)

On olemassa maailma, rinnakkainen todellisuus, kertoo Peter Englund. Siellä ovat samat paikat kuin meidän maailmassamme, sama maisema, samat meret ja mantereet, suurelta osin samat toiveet ja pelot. Sen maailman nimi on historia. Historia kertoo, miksi jotain tapahtui, mutta samalla se kertoo, että valinnat olisivat voineet johtaa toisiinkin lopputuloksiin.


Tätä mennyttä maailmaa ja sen vaikutusta nykyhetkeen Peter Englund esseekokoelmassaan tutkii ennen muuta tapojen ja esineiden historian kautta. Tällaista tutkimuskohdetta nimitetään usein "pieneksi historiaksi", mutta Englund toteaa, että jako pieneen ja suureen on tässä yhteydessä keinotekoinen. Ajatellaanpa vaikka silmälaseja, mitä arkipäiväisintä asiaa. Minäkin nappasin ne äsken ajattelematta pöydältä ja nostin nenälleni, kun rupesin kirjoittamaan tätä tekstiä.

Silmälasien synty edellytti lasin valmistustaitoa ja lasin hionnan kehittymistä - linssien tuntemusta. Lasin valmistustaito kehittyi ilmeisesti riippumattomasti eri puolilla maailmaa jo antiikin aikana. Kiinalaiset, jotka ovat useiden suurten keksintöjen takana, keskittyivät kuitenkin enemmän posliiniin eivätkä huomanneet kaikkia lasin tarjoamia mahdollisuuksia. Niinpä lasin hionta pääsi kunnolla vauhtiin vasta renessanssin Euroopassa. Mitä siitä seurasi? Kauppa ja merenkulku hyötyivät kaukoputkesta suunnattomasti; silmälasit puolestaan mahdollistivat työskentelyn iäkkäämmillekin ihmisille; suurennuslasi ja myöhemmin mikroskooppi lisäsivät ymmärrystämme esimerkiksi sairauksien syistä. Linssi mahdollisti myös katseen kääntämisen pois omalta pieneltä palloltamme ja muutti näin käsityksemme koko maailmankaikkeuden rakenteesta. Verrattuna johonkin "suuren" historian sotanujakkaan, pikkuruinen linssi on vaikuttanut nykyhetkeemme mullistavasti.

Silmälasien lisäksi saamme lukea mielenkiintoisia tarinoita myös hampurilaisista, ruuvimeisselistä, hieromasauvoista, paperiliittimistä ja hammasharjoista. Esineiden historian lisäksi esseet käsittelevät tapoja ja ilmiöitä - ikävystymisen historiaa, suhtautumista kehoon ja kuolemaan, finanssikuplien historiaa Hollannin tulppaanihuijauksesta alkaen sekä asutuksen historiaa.

Viimeksi mainittu essee "Om en vandring i Hilbertrummet" lähtee hienosti liikkeelle siitä, että Englund kävelyllä kotinsa lähimetsässä huomaa tavallisen ruotsalaismetsän keskellä kasvavan syreenin ja ymmärtää, että paikalla on ennen sijainnut maalaistalo. Tästä näkymästä hän johtuu ajattelemaan eri puolilla maailmaa asuvia ihmisryhmien jäänteitä, esimerkiksi Haitin "puolalaisväestöä". Jatkuvan kehityksen harha peittää meiltä näkyvistä epäonnistumiset: hylätyt asuinpaikat ja rappeutuneet kulttuurit.

Peter Englundin esseet noudattavat kaavaa, joka on pitänyt pintansa ainakin reilut neljäsataa vuotta Montaignesta lähtien - todennäköisesti kauemminkin, antiikista asti. Se ei ole ainoa tapa kirjoittaa esseitä, mutta ilmeisen toimiva ja tyydyttävä kumminkin. Joskus siihen törmää jopa hyvissä blogikirjoituksissa. Kaava menee yksinkertaisimmillaan näin:

1) Aloita omasta havainnosta tai esimerkiksi uutisesta, nähdystä kuvasta, tutkimuksessa esiin tulleesta seikasta. 

2) Kerro, mitä muut ovat asiasta sanoneet. 

3) Pohdi asiaa usealta kantilta. Yritä selvittää, mitä itse ajattelet. Essee tarkoittaa alun perin yritystä.

4) Palaa omaan havaintoosi. Esitä lopuksi ajatus, joka avaa aiheeseen uuden näkökulman ja näin essee jää vielä päätyttyään tekemään työtään lukijan mielessä.

Tätä yksinkertaista kaavaa Englund varioi kauniisti: hän palaa omiin havaintoihinsa kesken tutkimuskirjallisuuden esittelyn. Hän laajentaa ja supistaa näkökenttää lukijan mielenkiintoa ylläpitävällä tavalla. Pieni ja suuri käyvät jatkuvaa vuoropuhelua hänen esseissään.

Yksi hyvän kirjan merkki on, että sen ajatukset haluaa jakaa jonkun kanssa. Yhden viikonlopun ajan sain jokaiseen ruoka- ja kahvipöytäkeskusteluun aineksia tästä Englundin mainiosta kirjasta. Läheiseni eivät tuntuneet yhtään paheksuvan lainahöyhenissä rehvasteluani. Kohteliaita kun ovat.

Peter Englund on yksi näitä Ruotsin akatemiasta äskettäin eronneita. Tässä vaiheessa tiedämme jo, että tämän vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinto jää jakamatta akatemian sekasortoisen tilanteen takia. Saa nähdä, kuinka kauan saamme odottaa selontekoa tai tutkimusta, joka kertoo meille sivustakatsojille, millaista kähmintää tämän instituutin arvovallan turvin on harjoitettu.

Englundin esseekokoelman kannessa on kuva Edvard Hopperin maalauksesta Hotellihuone. Teokseen ei kirjassa viitata, mutta se kuvittaa kauniisti nimiesseetä "Tystnadens historia". Samanlaista pysähtynyttä ja hieman salaperäistä tunnelmaa on monissa Ateneumin Fantastico!-näyttelyn teoksissa.

Melkein kaiken voi liimata

Marina Lewycka, We Are All Made of Glue. Penguin Books 2010. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2009. Se on julkaistu myös suomeksi nimellä Meidät kaikki on tehty liimasta (Sammakko 2011).

Romaanimuodon juuret ovat komiikassa - satiirissa ja parodiassa: se on tarjonnut väylän niille kirjailijoille, joiden nauruhermoja eeppinen mahtipontisuus tai lyyrinen tunteikkuus on kutkutellut. Sama maanläheinen ote johti romaanin myös hyvin luontevalla tavalla realismiin ja naturalismiin.

Romaanimuodon historiaa ajatellen on hämmästyttävää, että englanninkielisen kielialueen huomattavin koomiselle kaunokirjallisuudelle omistettu palkinto - Bollinger Everyman Wodehouse Prize - päätettiin tänä vuonna jättää jakamatta hauskojen kirjojen puuttumisen takia. Eikö tosiaan löytynyt puolta tusinaa edes hiukan hymyilyttävää kirjaa ehdolle? Mikä on synkistänyt brittikirjailijat? Brexit-ahdistusko?

Palkintoraadin päätöstä ei ole nielty ihan mukisematta. Marian Keyes, jolta on kymmenkunta kirjaa julkaistu suomeksikin, ilmoitti heti rohkeasti, että kyllä ainakin hänen kirjansa ovat hauskoja. Mitä muuta vaaditaan, että ne otettaisiin huomioon? Keyes epäili, että takana on raadin "seksistinen epätasapaino": koko parikymmenvuotisen olemassaolonsa aikana Wodehouse-palkinto on myönnetty naiselle vain kolmesti. Marina Lewycka on yksi näistä kolmesta.

Tämä pitkä esipuhe on selityksenä sille, että tulin tarttuneeksi We Are All Made of Glue -romaaniin. Hauskoja kirjoja ei koskaan tule luetuksi liikaa. Mainittakoon kuitenkin, että Lewycka ei saanut Wodehouse-palkintoa tästä romaanista vaan esikoisteoksestaan, joka on suomennettu nimellä Traktorien lyhyt historia ukrainaksi.

Hauska on tämäkin lukemani romaani, mutta kuten hyvässä romaanissa kuuluukin, siinä ovat mukana myös elämän tummemmat sävyt. Naurun ja itkun aiheet kulkevat käsi kädessä.

Romaanin päähenkilö ja kertoja on Georgie Sinclair. Hänen elämänsä on hajoamassa liitoksistaan. Hammasharjatelineen kiinnittämisestä alkanut pikkuriita aviomiehen kanssa johtaa siihen, että mies lähtee kalppimaan. Parikymppinen tytär asuu jo opiskelupaikkakunnalla ja ottaa etäisyyttä äitiinsä. Viestit kulkevat vain tekstareilla. 16-vuotias Ben asuu vuoroin äidin ja isän luona. Äitiä huolettaa Benin äärimmäisiä muotoja saava uskonnollisuus.

Samaan aikaan aviomiehen lähdön kanssa Georgie tutustuu vanhaan naiseen, joka ilmoittaa nimekseen Naomi Shapiro. Hän asuu yksin valtavassa kartanossaan kissalauman kanssa. Kun vanhus joutuu sairaalaan tapaturman takia, hän ilmoittaa Georgien lähiomaisekseen. Tästä alkaa seikkailu, joka johtaa Georgien selvittämään vanhan talon asukkaiden historiaa, Israelin valtion syntyä ja palestiinalaisten asemaa. Myös kiinteistöbisneksen koukerot tulevat hänelle tutuiksi. Tarina pitää mainiosti otteessaan; siinä on mukana myös trillerin elementtejä.

Kirjan hauskuus syntyy ennen kaikkea Georgien mainiosta kertojanäänestä. Asioiden koominen puoli ja myös hänen oman toimintansa huvittavuus aukeavat Georgielle kuin itsestään. Hän toimii usein hetken mielijohteesta, mikä johtaa hänet absurdeihin tilanteisiin. Hän tuntee itsensä usein typeräksi ja tietämättömäksi, mutta samalla hän on pohjattoman utelias ja valmis näkemään paljon vaivaa selvittääkseen hänelle tuntemattomat asiat. Tästä on apua myös hänen työssään: hän kirjoittaa rakentajien ammattilehteen artikkeleita liimasta.

Liima nousee tässä teoksessa kaiken sen symboliksi, mikä pitää ihmisiä yhdessä. Georgie oppii näkemään ne asiat, jotka yhdistävät ihmisiä, ja jättämään omaan arvoonsa ne, jotka erottavat ihmisiä toisistaan.

Myös vanha talo, jossa teoksen lopussa asuu Naomin ja kissojen lisäksi pari palestiinalaista arabinuorukaista sekä yksi israelilainen mies, muodostuu symboliksi yhdessä toimeen tulemisen mahdollisuudesta.

Tässä olisi mainio kesäkirja kaikille niille, jotka arvostavat jännittävää juonta ja hauskasti kuvattuja henkilöitä sekä onnellista loppuratkaisua ja jotka eivät pane pahakseen, jos kirja myös lähes huomaamatta opettaa jotain tärkeää historiasta ja maailmanpolitiikasta.

En ole kauppamies enkä kustantajan agentti, mutta huomasin, että tämän saisi viitosella Sammakon nettikaupasta (ja varmaan kivijalkamyymälästäkin, jos satut liikkumaan Turun suunnalla). Sammakolla on myös perinteisesti ollut myyntipiste Sylvään koulun yläkerrassa Vanhan kirjallisuuden päivillä. Jo perinteeksi muodostunut Sastamalan reissu viikko juhannuksen jälkeen jää perheeltämme tänä kesänä tekemättä. Tarkoitus olisi sen asemesta lähteä tutustumaan Franz Kafkan kotikaupunkiin. Matkavinkkejä otan mielelläni vastaan kommenttikentässä.

Leena Krohn: Unelmakuolema

Leena Krohn, Unelmakuolema. Teos 2008. Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2004.

Uni ja kuolema, kiehtova kaksospari, saa monipuolisen käsittelyn tässä Leena Krohnin dystooppisessa episodiromaanissa. Mihin tajuntamme menee nukkuessamme? Mitä unet oikeastaan ovat? Mitä on minuus? Ja suuri arvoitus: onko kuolema unen kaltainen muutenkin kuin kauniina vertauskuvana? Voiko kuolemasta herätä?

Teoksen keskushenkilöiden elämänkohtalot kietoutuvat kirjan päähenkilöön Luciaan, jonka työ sijoittuu elämän ja kuoleman rajalle. Hän on ammatiltaan nukutuslääkäri, joka työskentelee maanantaisin ja tiistaisin Unelmakuolemassa, eutanasialaitoksessa, jossa hän auttaa ihmisiä kuolemaan. Keskiviikkona ja torstaina hän nukuttaa kaupunginsairaalassa potilaita kirurgisia toimia varten. Perjantaisin hän työskentelee kryoniikkalaitos Posteruksessa, joka jäädyttää varakkaita vainajia herätettäväksi tulevaisuudessa, kun heidät tappaneisiin tauteihin on keksitty parannuskeinot.

Lucian ammatillinen tilanne oli epäilemättä erikoinen: toisella puolella kaupunkia hänen potilaansa maksoivat kuolemasta, toisella laidalla kuolemattomuudesta tai pikemminkin sen toivosta. Unelmakuoleman asiakkaat joutuivat prosessin päätyttyä tulen saaliiksi, Posterus-instituutin asiakkaat pantiin jäihin. Siinä puolivälissä, kaupunginsairaalassa, potilaiden henkiriepua yritettiin säilytellä ja korjailla parhaimman tietämyksen mukaan, tietysti ottaen huomioon hinta-laatusuhteet ja talousjohdon ohjeistukset.

Kirja on perussävyltään vakava ja pohdiskeleva, välillä lyyrisen kaunis. Hienovaraista huumoria syntyy paradokseista, joilla kirjailija herkuttelee: Lucia on nukutuslääkäri joka kärsii unettomuudesta; Totti on äänitarkkailija, joka alkaa kuulla ääniä. Lopulta hän joutuu äänten takia sairaseläkkeelle, ja silloin hänestä vasta tuleekin äänitarkkailija. Posterus-instituutin johtaja päätyy Unelmakuoleman asiakkaaksi. Unelmakuoleman pettynyt ja henkiinjäänyt asiakas raivoaa, ettei enää toiste käytä heidän palveluaan. Yksi teoksen henkilöistä jopa kokoaa paradoksien arkistoa. Siihen elämä tuntuu tarjoavan yllin kyllin materiaalia.

Lucian potilaiden ja ystävien kautta tutustumme moniin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, joihin nykyinen  kehitys voisi johtaa. Tuhatjalkaiset, anonyymit automaanit, aloittavat syrjäytyneiden luokkataistelun. Heidän toimintastrategianaan ovat "lyhyet hiipivät askelet", toisin sanoen pienimuotoinen sabotaasi suorittavan tason työtehtävissä.

Pyrkimykset luontoa säästävään elämään ovat synnyttäneet Hyperhengittäjien lahkon. He uskovat voivansa elää vain ilmasta, vedestä ja auringosta kuten kasvit.

Transhumanistit uskovat, että kuolemattomuus voidaan saada aikaan yhdistämällä ihminen ja tietokone: ihmisen muisti ja identiteetti voidaan pian sijoittaa aivoja vastaavaan neuronimalliin.

Taide ja viihde ovat siirtyneet elämyksien tarjonnasta kokemusten tarjontaan. Käsitetaiteilija Käki julkaisee videoteoksen, jossa hän raa'asti tappaa ikääntyneen prostituoidun, leikkelee hänestä ruumiinosia, paistaa ja syö. Taidefilosofiset asiantuntijalausunnot, joilla Käen teosta puolustellaan kuulostavat varmasti - tarkoituksellisesti - tutuilta ja tässä yhteydessä irvokkailta niistä, jotka seurasivat Teemu Mäen Sex and death -teoksesta syntynyttä keskustelua 80-luvun lopulla. Myös Käen teosta puolustetaan esimerkiksi sillä, että  naisen (kissan) tappaminen muodostaa vain pienen osan teosta ja että sen tarkoitus on nimenomaan saada katselijat ajattelemaan, kuinka naisia (eläimiä) käytetään hyväksi.

Eutanasiakeskusteluun teos tuo Unelmakuoleman kautta harkitun vaihtoehdon. Eutanasiaa ei saa helposti. Hakijan on täytettävä tietyt ehdot: hänen täytyy olla yli 25-vuotias, hänellä ei saa olla alaikäisiä huollettavia eikä mielenterveysongelmia. Perumisoikeus on jokaisella viimeiseen hengenvetoon asti.

Ristiriitaisesta työnkuvastaan huolimatta Lucia on vaistomaisesti elämän puolella. Siihen on syynä myös se, ettei hän voi olla varma siitä, että kuolema tarkoittaa tajunnan lopullista sammumista. Hän yrittää taivutella ihmisiä luopumaan kuoleman tavoittelusta tai ainakin odottamaan, antamaan elämälle mahdollisuuden.

Mitä mahtavat olla kaupunkilaisten siellä täällä havaitsemat oudot valoilmiöt, kimalaiset? Vakoilurobotteja, epidemioita levittäviä terroristien aseita, maan ulkopuolisten kulttuurien tiedustelijoita. Vai ovatko ne tähän asti tuntematon luonnollinen hyönteislaji? Vai ehkä sittenkin kuolemattomuuden mettä kantavia aineellistuneita mehiläisiä kalevalaisesta mytologiastamme?

Tämä romaani esittää kaiken kaikkiaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ehkäpä vastaukset elämän suuriin ongelmiin ovat elämisessä itsessään. Lopussa Lucia on onnellinen, kun leipuripoika Kassu luopuu kuoleman tavoittelusta ja lähtee leipomaan leipää kavereille, äidille ja mummille.

Nauttikaamme mekin siis iloiten elämän suurta ja lämmintä leipää.

Kirjan yksinkertaisen ja tyylikkään kannen on suunnitellut Ilona Ilottu.

Kuka murhasi Rosien kissan?

Dan Kavanagh, Duffy. Penguin Books 1988. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1980.

Heti alkuun varoituksen sana: jos dekkarissa mielestäsi kernaasti saa olla murhia ja fyysistä väkivaltaa mutta ei lisääntymiseen tähtäämätöntä fyysistä sänkyaktiviteettia, tämä kirja ei ole sinua varten.

Romaani kyllä alkaa melko väkivaltaisesti: Rosie McKechnien kotiin Lontoossa tunkeutuu kaksi miestä. He sitovat rouvan, viiltävät hänen selkäänsä kolmen tuuman pituisen pintahaavan ja poistuvat. Siinä sivussa McKechnien kissa Godfrey menettää henkensä ikävällä tavalla, johon liittyy pakastin ja grilli. Godfrey onkin sitten tämän kirjan ainoa vainaja, mutta väkivallan uhkaa kyllä piisaa jatkossakin.

Pian Rosien aviomiestä aletaan kiristää vihjaamalla, että se, mitä hänen vaimolleen tapahtui, oli vasta alkusoittoa. Poliisi suhtautuu herra Kechnien yhteydenottoon flegmaattisesti - suorastaan epäilyttävässä määrin. Näin ollen McKechnie päätyy palkkaamaan yksityisetsivän. Näyttämölle astuu Nick Duffy.

Duffy on entinen poliisi, joka asuu yksiössä Paddingtonissa. Nick on öisin yliherkkä äänille ja siksi hänen asunnossaan ei ole kelloja. Keittiön kellokin riippuu läpinäkyvässä muovipussissa ikkunan ulkopuolella. Yölliset puhelinsoitot ovat Duffylle kauhistus, mutta jos hän nostaa luurin paikaltaan, valintaääni pitää hänet koko yön valveilla. Kirjailija toisaalta vakuuttaa, että Duffylla on paljon asiantuntijaosaamista ja erittäin käytännöllinen mieli.

Tässä vaiheessa ihmettelin, millaisia mahtoivat olla lankapuhelimet 70-luvun lopun Englannissa; meillä olisi kotona riittänyt pistokkeen irrottaminen seinästä. No, tämä on kyllä ainoa kohta, jossa kerronnan logiikka pettää. Muuten Nick Duffy tuntuu hallitsevan varsinkin turva-alan työntekijän hommansa kiitettävästi.

Duffyn tyttöystävä Carol on poliisi ja haluaisi naimisiin Nickin kanssa siitä huolimatta, että Nick ei ole pystynyt seksiin Carolin kanssa neljään vuoteen, eli sen koommin kun Duffy pakotettiin eroamaan poliisivoimista. Syynä eroon oli väitetty seksisuhde alaikäiseen mieheen. Suhde oli kyllä olemassa, mutta mies ei ollut alaikäinen. Kovaksikeitetyn dekkarin kliseitä pistetään tässä romaanissa uuteen uskoon, sillä päähenkilö on aktiivinen biseksuaali ja selektiivinen impotentti.

Duffyn tutkimukset johtavat hänet Sohon seksitalouden ja -rikollisuuden syövereihin: pornoleffojen, live-esitysten, ilotyttöjen, sutenöörien ja hieromalaitosten huuruiseen maailmaan. Kirjailija on pohjatyönsä suorittanut: alamaailman slangi ja toimintatavat kuulostavat uskottavilta. Kirjassa on mainioita henkilökuvia tyypeistä, joiden annetaan laveasti kertoa toiminnastaan omalla persoonallisella tyylillään. Hauskaa luettavaa on esimerkiksi kohtaus, jossa Duffy käy jututtamassa keski-ikäistä ilotyttöä Renéetä. Kohtaus venyy lähes viidentoista sivun pituiseksi; kirjailija on selvästi nauttinut antaessaan äänen tälle konservatiiviselle veteraaniprostituoidulle, jonka mielestä koko seksibisnes on mennyt ihan pilalle, kun asiakkaat ovat ruvenneet vaatimaan tarjonnan "monipuolistamista". Renéen mielestä tähän ovat syynä suvaitsevaisuus, naisten vapautusliike ja ennen kaikkea "Labour-puolueen pornografia".

Toinen mainio hahmo on keskiraskaan sarjan konna Big Eddy Martoff, joka puhuu kuin Oxbridgen kasvatti ja jonka avainlause on: "Tieto on valtaa." Big Eddylle tieto tosin merkitsee kaikkea sitä, mitä voi käyttää hyväksi, kun ihmisiä houkutellaan toimimaan kuten Big Eddy haluaa. Innokkaana valokuvaajana Big Eddy myös mielellään hankkii kompromettoivia valokuvia mahdollisista "liikekumppaneistaan". Tämän joutuu Duffykin ikävällä tavalla kokemaan.

Duffy onnistuu selvittämään McKechnien aviopariin kohdistuneen rikoksen ja siinä sivussa pari muutakin. Kovaksikeitetyn dekkarin perinteitä vaalien hän myös itse toimii tuomioistuimena ja jossain määrin myös rangaistuksen toimeenpanijana - ei kuitenkaan sellaisella tavalla, että lukijan oikeudentunto joutuisi koetteille.

Kaiken kaikkiaan viihdyttävä ja komiikkaa pursuileva rikosromaani, jossa sekä henkilöasetelmissa että kielessä oli helmiä, jotka kohottavat tämän ihan pelkän hötön yläpuolelle. Ei kuitenkaan kannata ottaa tätä liian vakavasti. Sitä ei kirjailijakaan ole tarkoittanut.

Romaanin esittelyteksti kertoo kirjailijasta näin: Dan Kavanagh syntyi Sligon kreivikunnassa vuonna 1946. Omistettuaan varhaisnuoruutensa lintsaamiselle, irstailulle ja näpistyksille hän jätti kotinsa 17-vuotiaana ja pestautui kansipojaksi liberialaiselle tankkialukselle. Karattuaan laivasta Montevideossa hän vaelsi halki Amerikan mantereiden työskennellen useissa tehtävissä: hän otti kiinni härkiä rodeossa, toimi rullaluistintarjoilijana drive-in-ruokalassa Tucsonissa ja ovimiehenä homobaarissa San Franciscossa. Tätä nykyä hän työskentelee Lontoossa tehtävissä, joita kieltäytyy täsmentämästä, ja asuu Pohjois-Islingtonissa.

Kirjailija Julian Barnesilla on ollut varmasti hauskaa laatiessaan elämäkertaa alter egolleen. Yhteistä heille on ainoastaan syntymävuosi - tuosta Islingtonista en ole ihan varma. Booker-palkinnollakin palkittu Julian Barnes on yksi lukuisista arvostetuista kirjailijoista, jotka ovat sivutöinään ja varmaan enemmän omaksi ilokseen kuin suuren taloudellisen menestyksen toivossa kirjoittaneet ja julkaisseet dekkareita. Muita nopeasti mieleen tulevia saladekkaristeja ovat runoilija Cecil Day-Lewis (Nicholas Blake), John Banville (Benjamin Black) sekä meillä Suomessa Hannu Salama (Aki Rautala).

Minulle päätyneessä Duffy-romaanin painoksessa ei tekijän todellista henkilöllisyyttä paljasteta. Vihjeenä voisi kyllä toimia omistus Pat Kavanaghille, kirjallisuusagentille, joka oli Julian Barnesin puoliso. Kirjan kannessa on myös lyhyt mainosteksti Martin Amisilta, joka oli Barnesin hyvä ystävä ja biljardikaveri 90-luvun puoliväliin asti. Silloinhan heidän välinsä katkesivat vuosikymmeneksi, koska Martin Amis hylkäsi pitkäaikaisen agenttinsa Pat Kavanaghin neuvotteleman kustannussopimuksen ja otti vastaan amerikkalaisen kustantajan miljoonasopimuksen. Seikka, jota Amis on julkisesti katunut myöhemmin.

Yhdessä yössä haisevasta kulkurista kuuluisaksi haisevaksi kulkuriksi

David Walliams, Herra Lemu. Tammi 2014. Kuvittanut Quentin Blake. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Teos ilmestyi alun perin englannin kielellä nimellä Mr Stink vuonna 2009.

Lemu on pahimman lajista hajua. Lemu on pahempaa kuin löyhkä. Ja löyhkä on pahempaa kuin haisu. Ja haisu on pahempaa kuin katku. Ja katkukin helposti nyrpistää nenän.

Näyttelijänäkin tunnetun David Walliamsin lastenkirjan päähenkilö on kulkuri, joka arvattavista syistä on saanut kutsumanimen Herra Lemu. Kirjan tapahtumat lähtevät käyntiin siitä, että 12-vuotias Chloe-tyttö päättää yrittää tutustua hyljeksittyyn mieheen, joka viettää päivänsä puistonpenkillä vain likainen pieni koira seuranaan.

Hänen mielestään herra Lemu oli mies joka näytti siltä, että voisi kertoa mielenkiintoisen tarinan - ja jos Chloe jotain rakasti, niin tarinoita.

Ennen kuin saamme kuulla herra Lemun surullisen elämäntarinan, Chloe joutuu kertomaan omia tarinoitaan herra Lemulle. Siinä sivussa hyväsydäminen Chloe myös alkaa ensin ruokkia kulkuria ja sitten hän jopa salakuljettaa miehen asumaan kotinsa puutarhavajaan. Chloen esimerkillinen ennakkoluulottomuus on hassuttelevan huumorin ohella teoksen parasta antia.

Chloen perhe on huonossa jamassa, ei aineellisesti vaan henkisesti: äiti pyrkii kansanedustajaksi äärikonservatiivisella ja heikko-osaisia syrjivällä ohjelmalla, äidin lellimä pikkusisko on ilkeä; isäpoloinen, josta Chloe kyllä pitää, on antanut oman tahtonsa täysin äidin taskuun. Hienostokoulussa, johon äiti on Chloen halunnut oppilaaksi, Chloeta kiusataan eikä hänellä ole ainoatakaan ystävää.

Tytön ja kulkurin lämmin ystävyys muodostuu ratkaisevaksi muutoksen avaimeksi sekä kulkurille että koko Chloen perheelle.

David Walliamsin kirjoja verrataan usein Roald Dahlin tuotantoon. Quentin Blaken kuvitus vahvistaa mielikuvaa näiden kirjailijoiden yhteydestä. Myös huumorin, juonen ja henkilökuvauksen tasolla kirjailijoiden välillä on samankaltaisuutta. Walliams on kuitenkin mielestäni lämpimämpi ja myötätuntoisempi. Roald Dahl on joskus todella julma: fyysinen normista poikkeaminen - esimerkiksi lihavuus tai laihuus - ei saa häneltä armoa. Walliamsin kritiikin kärki puolestaan kohdistuu juuri niihin, jotka pilkkaavat ja syrjivät muita.

Dahlin kirjoissa ei myöskään sanottavasti ponnistella särkyneen perheyhteyden korjaamiseksi. Esimerkiksi Matildassa päähenkilö yksinkertaisesti kävelee pois perheestään vanhempiensa ilmeiseksi helpotukseksi. Walliamsin kirjan liikuttavinta antia on juuri sen kuvaaminen, kuinka perheenjäsenten keskinäinen rakkaus loppujen lopuksi osoittautuu ajatusmaailman eroja tärkeämmäksi.

Olisin mielelläni lukenut tämän omille lapsilleni, kun he olivat iältään kymmenen molemmin puolin. Jonkin verran joudun odottamaan, että lapsenlapset ovat sopivassa iässä. Koulussa voisin tietysti lukea tämän oppilailleni. Ainakin aion vinkata tästä heille.

Kirjan on suomentanut Harry Potter -suomennoksillaan maineeseen ponnahtanut Jaana Kapari-Jatta. Hänen tapansa kääntää englanninkielisiä sukunimiä suomeksi onnistuu jälleen mukavasti: Crumbin perheestä on tullut Murene. Rouva Murene on saanut selvästi vaikutteita Pokka pitää - sarjan Hyacinthilta, sillä hänen mielestään nimi tulee ääntää Myrenee. Harry Pottereita lukiessa minua häiritsi se, että niissä ihmiset tuon tuosta "kohauttelivat olkiaan" kuin riihessä konsanaan, mutta tässä teoksessa kohautetaan olkapäitä ja hartioita. Liitää-verbin imperfektimuoto liisi kalskahtaa tässä kuten Pottereissakin korvaani, vaikka se ei tietysti olekaan virheellinen. Ilmeisesti oma murretaustani on syypää epämukavuuteen. Erinomainen, luonteva käännös kaiken kaikkiaan.

Kuuntelin vielä uteliaisuuttani BBC Radio4:n podcastin, jossa Mariella Frostrup haastattelee David Walliamsia hänen lastenkirjoistaan. Walliams kertoi, että herra Lemua luodessaan hänellä oli mielessään näyttelijä Michael Gambon - siis tämän näyttelijän ulkoinen olemus, ei hänen henkilökohtainen hygieniatasonsa. Walliams myös paljastaa Roald Dahlin lisäksi toisen, yllättävän kirjallisen esikuvan: toimintakohtausten luomisessa hän on ottanut oppia James Bondin luojan Ian Flemingin tavasta kirjoittaa.

Oikeastaan Fleming ei olekaan kovin yllättävä esikuva. Helposti unohtuu, että Ian Fleming oli myös lastenkirjailija. Olen lukenut Chitty Chitty Bang Bangin kauan sitten omille lapsilleni. Se oli luettuna paljon parempi kuin Disneyn runtelema elokuvaversio.

Kouluiloa kohti

Eliisa Leskisenoja, Positiivisen pedagogiikan työkalupakki. PS-kustannus 2017.

Psykologitytär kävi koulutuksessa ja toi tuliaisiksi tämän kirjan. Sanoi vielä kauniisti saatesanoiksi: "Teidän koulullahan tätä positiivista pedagogiikkaa jo toteutetaankin."

Olenkohan antanut liian ruusuisen kuvan työstäni lapsilleni? Vai onko niin, että en ole osannut kätkeä onneani, joka melko sattumanvaraisen ammatinvalinnan kautta johti minut luokanopettajaksi pienelle kyläkoululle?

Jos nykyisin yhdyssana alkaa sanalla koulu-, siinä yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on jatkona kiusaaminen. Joskus tuntuu, että kaikki kiusaaminen nimetään koulukiusaamiseksi, tapahtui se missä hyvänsä, ikään kuin koulukiusaaminen olisi kaiken kiusaamisen yläkäsite. Ihmiselle, jonka työpaikasta tällöin puhutaan ja joka päivittäin kokee tekevänsä työtä vähentääkseen kiusaamista, tulee joskus epätoivoinen olo. Tämä kirja sai minut heti puolelleen, kun huomasin, että siinä puhutaan kouluilosta. Ilo on yksi elämäni avainsanoista. Se on jotain paljon enemmän ja syvempää kuin hauskanpito tai mielihyvä. Olen myös jokaiseen koulumme opetussuunnitelman koulukohtaiseen osioon onnistunut salakuljettamaan tämän avainsanan.

Yksi tämän kirjan lähtökohdista on se havainto, että peruskoulun opetussuunnitelman perusteissa mainitaan hyvinvointi noin 150 kertaa, mutta käytännön vinkit siitä, miten sitä edistetään koulun arjessa, puuttuvat. Tähän positiivinen pedagogiikka "antaa selkeän, opettajan aikaa ja vaivaa säästävän toimintakehikon." Tässä lyhyessä lainauksessa oli ainakin kolme jokaista väsynyttä opettajaa ilahduttavaa taikasanaa. (Toimintakehikko ei ole yksi niistä.)

Leskisenojan kirja pohjautuu Martin Seligmanin hyvinvointiteoriaan, niin sanottuun PERMA-teoriaan, jonka mukaan hyvinvointi koostuu seuraavista elementeistä:
P  myönteiset tunteet (Positive emotions)
E  sitoutuminen (Engagement)
R ihmissuhteet (Relationships)
M merkityksellisyys (Meaning)
A saavuttaminen (Accomplishment)

Tältä pohjalta Eliisa Leskisenoja varustaa lukijalle konkreettisen työkalupakin, jossa eritellään jokaiseen PERMA-teorian osa-alueeseen liittyvät pedagogiset käytänteet ja toimintatavat. Teos on tältä osin hyvin käytännönläheinen. Käytänteet on helppo ottaa osaksi koulun arkea ihan sellaisenaan tai omaan toimintatyyliin mukautettuina. Monet toimintatavat sopivat useampaakin teorian lokeroon: hyvinvointi on kokonaisvaltainen olotila.

Oli hauska huomata, että moniin positiivisen pedagogiikan toimintatapoihin olin jo tullut tarttuneeksi omaa kokeilevan hapuilun pedagogiikkaa noudattaessani. Salainen ystävä -projekti on meillä ollut käytössä usein ystävänpäiväviikolla; aamupiiri kuului luokkani rutiineihin silloin, kun olin alkuopettajana; puhuvat pelimerkit on harjoite, jonka luulin keksineeni ihan itse, kun laadimme luokan yhteistä satua ja halusin varmistaa, että kaikki pääsevät lisäämään satuun oman osansa ja että innokkaimpien sadunkeksijöiden osuus ei muodostu liian suureksi. (Harjoitteesta oli tosin vähällä tulla yrittäjäkasvatusta, kun innokkaimmat ideanikkarit yrittivät ostaa itselleen lisää pelimerkkejä.) Kummitoimintaakin harrastimme koulullamme jonkin aikaa, kunnes huomasimme, että pikkuoppilaiden luontevasta auttamisesta oli jo tullut osa koulumme toimintakulttuuria. On ollut sydäntälämmittävää katsella välituntitoimintaa, jossa eskarit ja kuutosluokkalaiset mahtuvat samaan jalkapallopeliin ja jossa kaikki ilman ikärajaa leikkivät konkkaa tai kymmentä tikkua laudalla. Talvella isommat auttavat pienemmille luistimet jalkaan ilman aikuisten kehotuksia.

Leskisenoja ei puutu teoksessaan koulun kokoon ja korostaa, että opettaja voi hyvin ottaa positiiviset toimintatavat käyttöön vaikka vain omassa luokassaan. Haluan tässä kuitenkin käyttää puheenvuoron pienten koulujen puolesta. Monet hyvinvoinnin osatekijät on helppo toteuttaa pienessä yhteisössä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja jossa erilaisuuden hyväksyminen on luontevaa. Jos alat pienessä koulussa rajata ihmisiä ulkopuolelle, huomaat pian, ettei sisälle jää ketään. Olen ylpeä työnantajastani Pudasjärven kaupungista, joka on päättänyt rakentaa pieneen, reilusti alle sadan oppilaan kyläkouluumme modernin laajennusosan kaikilla nykyaikaisen oppimisen herkuilla varustettuna.

Leskisenoja painottaa useaan otteeseen, että se, mihin kiinnitämme huomiota, kasvaa. Tästä syystä onnistumisiin kannattaa kiinnittää paljon huomiota. Tunsin piston sydämessäni: oma tapani on liian usein ollut osoittaa ne kohdat, jotka eivät suju ja jotka vaativat lisäharjoittelua. Onneksi olen aina ymmärtänyt sanoa: "Tätä sinä et vielä osaa." Fokusointi myönteiseen on seuraavan lukuvuoden päätavoitteeni.

Leskisenojan lähestymistapa on opettajalle armollinen: kaikkea ei ole pakko ottaa käyttöön kerralla, voi edetä myös pienin askelin. Opettaja tekee työtään persoonallaan, joten kannattaa ottaa käyttöön se, mikä istuu omaan opettajuuteen. Oppilaat vaistoavat, jos et ole täysin mukana siinä, mitä heille tarjoat, ja toiminnasta tulee väkinäistä. Omat yritykseni mindful-harjoituksiksi ovat yleensä menneet oppilailla hassutteluksi ja vika on yksinomaan minussa: syynä on ollut oma vakavuuden puutteeni.

Leskisenoja myös muistuttaa, että positiivinen pedagogiikka ei ole höttöistä vaahtokarkkipedagogiikkaa tai "hyvien fiilisten" tavoittelua.. Kielteisilläkin tunteilla on oma arvonsa: "emme ehkä halua esimerkiksi lentäjän tai lennonjohtajan olevan kovin optimistinen tehdessään arviota siitä, voiko lentokone nousta ilmaan kovassa myrskyssä."

Hyvä käytännön opas opettajan lähes mahdottomaan mutta antoisaan työhön.

Mennyttä miestä

J. M. Coetzee, Kesä: Kohtauksia syrjäisestä elämästä. Otava 2011. Suomentanut Markku Päkkilä. Teos ilmestyi alun perin englannin kielellä nimellä Summertime vuonna 2009.

Elävästä ihmisestä on tunnetusti vaikea kirjoittaa puolueetonta elämäkertaa. Omaelämäkerta puolestaan on jo lähes määritelmänomaisesti subjektiivinen ja näin ollen jossain määrin epäluotettava.

Fiktiivisen omaelämäkertansa kolmannessa osassa J. M. Coetzee ratkaisee puolueettomuusongelman ironisen nokkelasti: Kesä on kirja, jossa elämäkerturi Vincent haastattelee Coetzeen tunteneita ihmisiä. Yllättävintä tässä on se, että John Coetzee on jo kuollut, ilmeisesti suunnilleen niihin aikoihin, jolloin hän todellisessa elämässä sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kyllähän näin ison palkinnon saaminen voi tosiaan merkitä loppua kirjailijana - Sillanpäälle se ainakin sitä tiesi.

Jo lukiessani Coetzeen elämäkerran aikaisempia osia pohdiskelin lahjakkaan ihmisen itsetunto-ongelmia. Tässä kolmannessa osassa Coetzee luopuu kaikista pidäkkeistä ja kaivaa esiin luonteensa ikävimmät piirteet. Lukijan alkaa jo käydä sääliksi tätä miesparkaa, josta kaikki hänet tunteneet löytävät jotain moitittavaa. Sitten muistaa, että Coetzee kertoo itse itsestään. Hämmentävä kokemus. Olemmeko kohdanneet kursailun kuninkaan?

Voisi olla myös hedelmällistä miettiä, mitä ajattelevan ihmisen itsetunnolle tekee se, että hän tietää kuuluvansa enemmistöä sortavaan vähemmistöön.

Julia on nainen, johon John Coetzee tutustui supermarketissa kesällä 1972. Heistä tuli pian rakastavaisia. Julialle suhteen aloittaminen oli ainakin jossain määrin kosto hänen pettämisestä kiinni jääneelle aviomiehelleen. Suhde oli hänelle merkittävä vapauttava kokemus, sen kohde sen sijaan oli hänelle jokseenkin yhdentekevä. Hän ei edes tuntenut erityistä vetoa tähän mieheen, jota hän kuvailee estyneeksi ja sosiaalisesti rajoittuneeksi. Johnissa oli jopa autistisia piirteitä. Mies haarniskan sisällä.

John oli palannut Kapkaupunkiin asuttuaan useita vuosia Englannissa ja Yhdysvalloissa. Hän asui tähän aikaan yhdessä isänsä kanssa. Johnin äiti oli kuollut muutamia vuosia aiemmin. John tienasi niukan elantonsa epämääräisillä opetustöillä. Siinä samalla hän korjasi isänsä taloa.

Outoa siinä oli se, että siihen aikaan valkoiset eivät yleensä tehneet ruumiillista työtä, hanttihommia. Puhuttin kafferien hommista, töistä joita tekemään palkattiin joku. Ei ehkä suorastaan häpeällistä tulla nähdyksi lapioimassa hiekkaa mutta olihan se melkoinen yllätys.

Kesä-romaanin tärkeimpiä teemoja on Johnin suhde isäänsä. Tämä suhde myös heijastaa Johnin suhdetta isänmaahansa. Tämä rakkauden ja inhon täyttämä ristiriitainen suhde kiinnitti myös Julian huomion:

Pojat rakastavat äitiään, eivät isäänsä. Kai te olette Freudinne lukenut? Pojat vihaavat isäänsä ja haluavat syrjäyttää hänet äidin kiintymyksen kohteena. Ei, ei John isäänsä rakastanut, ei hän rakastanut ketään, ei häntä ollut luotu rakastamaan. Mutta hän tunsi isänsä takia syyllisyyttä. Syyllisyys painoi ja sen vuoksi hän käyttäytyi velvollisuudentuntoisesti. Paitsi että lipsui toisinaan.

 Vaikka John ei tehnyt Juliaan suurta vaikutusta, Julia kuitenkin nautti keskusteluista tämän kanssa.

Hän oli ainoa tuntemani mies, joka suostui jäämään toiseksi rehellisessä väittelyssä ja joka ei korottanut ääntään, ei alkanut venkoilla eikä mököttää jos tajusi jääneensä tappiolle.

Suhde kariutuu Johnin välittömyyden puutteeseen, hänen emotionaaliseen varautuneisuuteensa.

Siksi Johnista ei ollut minulle prinssi rohkeaksi. Siksi en antanut hänen viedä minua mukanaan valkoisella ratsullaan. Koska hän ei ollut prinssi vaan sammakko. Koska hän ei ollut ihminen, ei täysipainoinen ihminen.

Margot on Johnin serkku. Elämäkerran kirjoittaja Vincent on Margotin haastattelun pohjalta kirjoittanut tekstin, jossa Margot minämuodossa kertoo serkustaan. Nyt Vincent lukee laatimansa tekstin Margotille. Hauskuutta tähän jaksoon syntyy siitä, että Margot ei aina myönnä sanoneensa niitä asioita, jotka tekstissä tulevat esille ja siitä, että välillä Vincent on tosiaan innostunut kirjoittelemaan aivan omiaan.

Margotin tarinassa Johnin suhde isään nousee taas keskeiseksi. John suunnittelee hankkivansa isälleen halvan talon Merwevillestä, jossa asumiskustannukset ovat niin edulliset, että isällä on mahdollisuus tulla toimeen omalla eläkkeellään. John jäisi asumaan yksin Kapkaupunkiin. Ja jälleen kuin isäsuhteen kaikuna tulee esiin suhde Etelä-Afrikkaan.

Parasta repäistä itsensä kerralla irti kaikesta rakkaasta, John sanoi heidän kävelyretkellään - repäistä itsensä irti kaikesta rakkaasta ja toivoa, että haava paranee. Hän ymmärtää Johnia hyvin. Juuri se on heille yhteistä: ei ainoastaan rakkaus tähän maahan, tähän kontreihin, Karoohon, vaan myös tietoisuus siitä, että he saivat viettää lapsuuden kesät pyhässä paikassa. Sitä autuutta ei saa enää takaisin. Parasta antaa vanhojen paikkojen olla ja mennä muualle suremaan kaikkea, mikä on mennyttä iäksi.

Adriana on portugalilaissyntyinen nainen, jonka tyttärelle John antoi englannintunteja. John ihastui oppilaansa äitiin ja suorastaan vainosi tätä jonkin aikaa. John jopa ilmoittautui Adrianan pitämille latinalaistanssien kurssille ollakseen lähellä ihastustaan.

En tervehtinyt häntä. Halusin tehdä hänelle selväksi heti, ettei hän ollut tervetullut. Mitä hän oikein kuvitteli - aikoiko hän saada sydämeni sulamaan tanssimalla minun nähteni? Hullu mies! Vielä hullumpaa oli, ettei hänellä ollut hajuakaan tanssimisesta, ei minkäänlaisia lahjoja. Sen näki jo siitä, miten hän käveli. Hän ei ollut kotonaan vartalossaan. Hän liikkui ikään kuin hänen vartalonsa olisi hevonen ja hän sen ratsastaja - hevonen joka ei pidä ratsastajastaan ja hangoittelee vastaan. Olen nähnyt sellaisia miehiä ainoastaan Etelä-Afrikassa, kankeita, uppiniskaisia, mahdottomia opettaa. 

Elämäkerran kirjoittaja Vincent vihjaa, että kipakka Adriana oli Coetzeen mielessä, kun hän kirjoitti romaaniansa Foe, jonka ensimmäisessä käsikirjoitusversiossa sen sankaritar on brasileira.

Martin oli Johnin eteläafrikkalainen opettajakollega. Heitä yhdistivät samanlainen tausta ja kiinnostus runouteen.

Kaiken kaikkiaan meitä yhdisti samanlainen asenne Etelä-Afrikkaan ja se, että elimme siellä. Meidän asenteemme oli, että läsnäolomme siellä oli sanalla sanottuna laillista mutta epäoikeudenmukaista. Syntyperämme perusteella meillä oli abstrakti oikeus olla siellä, mutta oikeuden perusta oli pettävä. Läsnäolomme siellä perustui rikokseen, nimittäin siirtomaavalloitukseen, joka jatkui apartheidina.

Sophie tuo taas esiin Johnin taipumuksen ihastua naimisissa oleviin naisiin. Sophien kanssa ihastus johtaa suhteeseen. Myös Sophie oli Johnin kollega yliopistossa. Sophien haastattelu tuo esiin kiinnostavia tietoja John Coetzeen suhteesta afrikkalaiseen kirjallisuuteen ja Etelä-Afrikan poliittiseen vapaustaisteluun.

Sophie kirjallisuudentutkijana antaa myös lopullisentuntuisen arvion Coetzeesta kirjailijana:

Milloinkaan ei tule sellaista vaikutelmaa, että kirjailija käyttää välinettään uudella tavalla sanoakseen jotain, mitä ei ole sanottu aikaisemmin, mikä on minun mielestäni suuren kirjailijan tunnusmerkki. Liian etäistä, liian siistiä, sanoisin. Liian helppoa. Liian intohimotonta. Siinä kaikki.

Tässä kohtaa on pakko sanoa, että olen eri mieltä kuin Sophie (tai Coetzee). Minua jännittää aina tarttua uuteen Coetzeen kirjaan juuri siksi, että hän vie minut matkalle tunteisiin, joita en välttämättä haluaisi kokea mutta jotka on tärkeä käydä läpi. Nykykirjailijoista juuri Coetzee toteuttaa Kafkan määritelmän kirjasta kirveenä, joka särkee meissä olevan jäätyneen meren.

Kirja päättyy Coetzeen muistiinpanoihin muistelmiensa kolmatta osaa varten. Näissä prepostuumeissa muistiinpanoissa suhde äitiin ja ennen kaikkea isään on taas esillä. Kipeää luettavaa jokaiselle, jonka oma isäsuhde ei ole ollut pelkästään aurinkoinen. Miksi rakkauden osoittaminen on niin vaikeaa?

Tapasin oman isäni viimeisen kerran sairaalassa, jossa hän oli intervallihoidossa. Olin päättänyt kertoa hänelle, että kaikista erimielisyyksistämme huolimatta hän oli paras isä, jonka olisin voinut itselleni saada. Samassa huoneessa oli puhelias huonetoveri, joka puuttui koko ajan keskusteluumme ja niin jäivät valmistellut lauseeni sanomatta. Lähdin ajamaan kotiin neljänsadan kilometrin päähän. Viikon päästä tuli tieto, että isä oli kuollut.