Eliza Haywood: Love in Excess

1700-luvun alkukymmeninä englanninkielinen kirjallisuus eli uutta dynaamista ja kokeilevaa vaihetta. Tuon ajan kolme myydyintä kaunokirjallista teosta englannin kielellä olivat Gulliver’s Travels, Robinson Crusoe ja Love in Excess. Kaksi ensimmäistä ovat tunnettuja klassikoita, kolmas lähes täysin unohtunut. Voiko unohdus johtua siitä, että Love in Excess -romaanin kirjoitti nainen? 

Love in Excess on Eliza Haywoodin (1693–1756) esikoisromaani. Se ilmestyi kolmessa osassa vuosina 1719–1720. Teos herätti huomiota rohkealla eroottisen rakkauden kuvauksellaan. Omistamani painoksen liitteenä on joukko aikalaisarvioita teoksesta. Romaanin myyntimenestystä varmaan selittää se, että arviot jakautuvat haltioituneisiin ylistyksiin ja täydellisiin tyrmäyksiin. Romaani ei jättänyt ketään haaleaksi. Kehujiin kuului muiden muassa kirjailija Richard Savage, joka tosin saattoi olla puolueellinen, sillä hänet tiedettiin Eliza Haywoodin rakastajaksi. Nimekkäimmät tuomitsijat olivat Jonathan Swift ja Alexander Pope, jotka Haywood innoitti alatyylisiin hyökkäyksiin. Pope vihjailee Dunciad-runoelmassaan ensin Eliza Haywoodin kahdesta "rakkauslapsesta" ja antaa sitten Tylsyyden maan jumalattaren julistaa pissauskilpailun, jossa pisimmälle lorottanut saa palkinnoksi pissapotan. Tämä yöastia ja miehisten eritteiden vastaanottaja on juuri kirjailijatar Eliza Haywood lehmän utareineen ja häränsilmineen. Corinna -runossaan Swift vaikuttaa niputtavan yhteen Eliza Haywoodin ja toisen seksuaalisuutta käsitelleen naiskirjailijan, Delarivier Manleyn, ja toteaa heidän "tavanomaiset" romaaninsa "skandaalien runsaudensarviksi". Swift vähättelee ilkeästi:

She made a song, how little miss

     Was kiss'd and slobber'd by a lad:

And how, when master went to p[iss],

     Miss came, and peep'd at all he had.

Love in Excess ei missään vaiheessa ole yhtä alatyylinen kuin sen kriitikot. On luultavaa, että monille arvostelijoille oli liikaa se, että Eliza Haywood räjäytti tuusannuuskaksi sen käsityksen, että naisilla ei ole seksuaalisia tarpeita tai että he eivät missään tapauksessa saa niitä ainakaan ilmaista. Kuten 1700- ja 1800-luvun romaaneista – esimerkiksi Jane Austenilta – olemme oppineet, naisen siis odotettiin houkuttelevan itselleen sopivan aviomiehen, mutta hän ei saanut osoittaa kiinnostustaan mieheen, ennen kuin mies oli muodollisesti ilmaissut toiveensa mennä naisen kanssa naimisiin.

Romaani on epäilemättä oman aikansa chicklitiä, mutta se ei täysin selitä sen menestystä. Se vetosi selvästi myös miehiin, jotka kaipasivat uutta otetta tunteiden kuvaukseen. Romaanin informatiivisessa esipuheessa David Oakleaf kertoo, että 1700-luvun alkupuolella kirjat olivat vielä kalliita. Ei ollut vielä olemassa lukijamassaa, joka olisi ostanut mitä tahansa hömppää. Love in Excess -romaania ostivat samat valistuneet ja vaativat lukijat, jotka ostivat Daniel Defoen ja Jonathan Swiftin klassikkomaineen saaneita teoksia.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun alun Ranskaan ja Italiaan. Ehkä kirjailija tunsi saavansa enemmän vapauksia, kun kuvauksen kohteena eivät olleet hyveellisiksi tunnetut englantilaiset. Toisaalta eksotiikka ja ulkomaat olivat muodissa: myös Gulliverin retket ja Robinson Crusoe tapahtuvat pääosin Britannian ulkopuolella. Elizabeth Haywood oli myös kääntänyt englanniksi kaksi ranskalaisen Madeleine Angélique de Gomezin kertomuskokoelmaa, joten ranskalainen elämänpiiri oli hänelle ainakin kirjoista tuttua.

Romaanin päähenkilöt kuuluvat aatelistoon ja ylempään porvaristoon. Sosiaalisesti sen kuvaus on siis kapeaa. Aina tarvittaessa läsnä olevat palvelijat jäävät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta nimettömiksi. Palvelijoille on tässä romaanissa tyypillistä, että he ovat aina valmiit pettämään isäntäväkensä taloudellisen hyödyn tai jonkin muun edun takia. 

Ensimmäisellä sivullaan romaani esittelee päähenkilönsä, kreivi D'elmontin, jonka ulkomuodon ylivertainen ihanuus ja luonteen iloisuus saa miehet hakemaan hänen ystävyyttään ja naiset "elättelemään hedelmättömiä toiveita ja salassa kiroamaan sitä tapaa, joka kieltää naisia ilmaisemasta ajatuksiaan". Kreivin avut ovat sellaiset, että naiset rakastuvat häneen kuolettavasti – kirjaimellisesti: yksi nainen surmaa itsensä ja toinen kuolee turhautuneisuuteen, kun eivät saa kreivin rakkautta osakseen. Yhdessä vaiheessa kreivi jopa toivoo olevansa muotopuoli, jotta välttäisi nämä toistuvat hullaantumiset. 

Kreivin käytöksestä ja sanoista hänen erinomaisuuttaan ei aina huomaisi. Hänellä on kyllä kaunopuheista taitoa taivutella niin miehiä kuin naisiakin omaan tahtoonsa ja saada toiset tuntemaan syyllisyyttä silloinkin, kun on itse käyttäytynyt moitittavasti, mutta ainakin minua ärsytti hänen lähes täydellinen kykenemättömyytensä nähdä omia vikojaan. Sama sokeus tuntuu vaivaavan myös kirjailijaa. Hän vaikuttaa niin ihastuneelta päähenkilöönsä, ettei näe hänessä vikoja, jotka muissa tuomitsee. Minua myös enemmän huvitti kuin ärsytti kreivin outo taipumus juhlallisesti puhuessaan viitata itseensä kolmannessa persoonassa. 

Romaanin ensimmäisessä osassa kreivi alkaa liehitellä vähävaraisen Sansevirinan Amena-tytärtä, joka on aivan liian köyhä aviopuolisoksi mutta muuksi huviksi kaunis tyttö kyllä kelpaisi. Amena tietysti hullaantuu kreiviin. Vain kreivin toisen kosijan, rikkaan Alovisa De La Tourin, puuttuminen asiaan estää Amenaa menettämästä neitsyyttään kreiville Tuileries'n puistossa. Puistot ovat tässä romaanissa paitsi viettelyyn sopivia paikkoja myös naisen kehon vertauskuvia. Puiston villeimmissä osissa itsehillintä helposti pettää. 

Sansevirina lähettää tyttärensä luostariin. Romaanien perusteella ne vaikuttavat olleen rangaistussiirtoloita hyveensä vaarantaneille nuorille naisille. Toisaalta ne tarjosivat pakopaikan sellaisille naisille, jotka eivät halunneet suostua järjestettyyn avioliittoon. Uskonnollista kutsumusta ei käynyt uhmaaminen. Tässä romaanissa nämä molemmat luostarien tehtävät ovat esillä. 

Kreivi menee säädylleen sopivasti naimisiin Alovisan kanssa. Kreivi ei ole tuntenut rakkautta, mutta Alovisan asema ja omaisuus tyydyttävät hänen kunnianhimonsa. Romaanissa on esitelty myös kreivin veljen, Brillianin, aitoa rakkautta Alovisan sisareen, Ansellinaan. Brillianin ja Ansellinan häiden odotetaan olevan pian vuorossa. Romaanin ensimmäinen osa päättyy tähän. Kirjailija näyttää viehättyneen ajatukseen, että kunkin osan tärkeimpien naishenkilöiden nimet alkavat samalla kirjaimella: ensimmäisessä osassa A:lla, toisessa M:llä ja kolmannessa C:llä. Koko aakkostoa kreivi ei näin lyhyessä romaanissa ehdi käydä läpi.

Romaanin rivakka tahti jatkuu toisessa osassa. Kolmen ensimmäinen sivun aikana kreivi D’elmont, nyt ukkomies, kutsutaan entisen holhoojansa, monsieur Frankvillen, kuolinvuoteen ääreen, ja D’elmont lupaa pitää huolta holhoojansa tyttärestä, Melliorasta, joka on viettänyt tähänastisen nuoruutensa luostarissa mutta on nyt astumassa seuraelämään. D'elmont myös lupaa hoitaa holhoojansa omaisuutta siihen asti, kunnes tämän poika saapuu Euroopan kierrokseltaan. Saman tien myös Melliora saapuu isänsä kuolinvuoteen äärelle – ja isän vedellessä viimeiset henkäyksensä Melliora ja D'elmont rakastuvat toisiinsa – mikäli rakkaus nyt on oikea termi. Romaani puhuu intohimosta.

Kreivin avio-onni siis kesti vain kuukauden päivät. Sen jälkeen hän nyt romaanin toisessa osassa pyrkii vaivoja säästämättä holhottavakseen päätyneen nuoren naisen, rakastuneen mutta hyveellisen Mellioran, vuoteeseen. Samalla kreivi pyrkii välttämään himokkaan ja halunsa suoraan kertovan Melantha-neidon lähentelyä. Naisen pyrkimys säilyttää "hyveensä" – siis koskemattomuutensa – on vain voitettava este, joka kiihdyttää kreivin pyrkimyksiä; naisen halu luopua hyveestään puolestaan tekee hänestä äärimmäisen halveksuttavan ja vastenmielisen. Metsästyksessä ei ole hupia, jos saalis on liian helppo? Viattomuuden vieminen on tärkeämpää kuin omien tarpeiden tyydyttäminen? Näillä kaksilla rattailla tässä koko ajan mennään. Kolmannessa osassa himokkaan naisen roolin saa roomalainen Ciamara. Ei tämä siis mikään feminismin merkkiteos ole. Ciamaran aggressiivisen lähentelyn aiheuttama halveksunta ei estä kreiviä hieman lämpenemästä. Onhan hän kuitenkin mies, kuten kertoja kursiivilla painottaen muistuttaa.

Himokas Melantha saa Mellioraksi tekeytymällä kreivin huiputetuksi vuoteeseen kanssaan. Tässä tapauksessa yön tapahtumat jäisivät arvailujen varaan, ellei kertoja hieman myöhemmin mainitsisi ohimennen, että Melantha pian näiden tapahtumien jälkeen meni tahollaan naimisiin ja onnekseen välttyi avimiehensä epäilyksiltä, vaikka lahjoitti tälle lapsen vain seitsemän kuukauden kuluttua häistä.

Ison osan romaanin toisesta osasta muodostavat Alovisan yritykset selvittää, kuka tai ketkä kilpailevat kreivin rakkaudesta aviopuolison ohella. Tässä tarkoituksessa hän itse joutuu antamaan seksuaalisia vapauksia paroni D'espernaylle, Melanthan veljelle, joka tuntee kreivin salaiset seikkailut. Minusta vaikuttivat hieman kaksinaismoralistisilta ne ohjeet, jotka romaanin kertoja antaa siitä, kuinka petetyn aviovaimon tulee niellä kiukkunsa ja lepytellä miestään. Ne eivät ole kunniaksi kummallekaan sukupuolelle.

Man is too arbitrary a creature to bear the least contradiction, where he pretends an absolute authority, and that wife who thinks by ill humour and perpetual taunts, to make him weary of what she would reclaim him from, only renders herself more hateful, and makes that justifiable which before was blameable in him.

Toisen osan juonittelut johtavat ylenpalttiseen kaaokseen, jossa paroni ja Alovisa saavat surmansa. Melliora tuntee olevansa syyllinen katastrofiin ja lähtee luostariin.

Kolmannessa osassa kreivi D'elmont lähtee Roomaan toipumaan vaimonsa Alovisan ja suuren rakkautensa Mellioran menettämisestä. Siellä hän ajautuu uusiin sekaviin ihmissuhdekuvioihin ja Mellioran veljen, nuoren Frankvillen, auttajaksi tämän pyrkimyksissä kauniin Camillan voittamiseksi.

Romaanin viihdyttävää juonta on mahdotonta ja varmasti tarpeetonta käydä yksityiskohtaisesti läpi. Siihen sisältyy yllättäviä käänteitä, juonittelua, hämmästyttäviä yhteensattumia, erehtymistä henkilöllisyydestä, naamioitumista toiseksi, kaksintaisteluita, murhayrityksiä, väkivaltaisia kuolemia, naisenryöstö ja itsemurha. Kirjailijalla on dramatiikan tajua ja viehätys melodraamaan, mikä kaventaa henkilöiden psykologista uskottavuutta mutta on varmasti ollut yksi syy yleisön suosioon.

Romaania kertoo enimmäkseen kaikkitietävä kertoja, mutta muutaman pitkän jakson kertoo minämuodossa sisäiskertojana joku romaanin henkilöistä.

Mukana on myös paljon kirjeitä, jotka vääriin käsiin joutuessaan tai mennessään ikävästi ristiin aiheuttavat monenlaista harmia. Kirjeissä on sama kaunopuheinen tyyli kuin romaanissa muutenkin. Tyyli ei siis ole erityisen taloudellista. Asiaintila ilmaistaan usein mieluummin mutkan kautta, ei suoraan vaan vastakohdan kieltämällä. Tähän tapaan:

"It was my good fortune," said he, "to be instrumental last night, in the rescue of a gentleman who appeared to have much bravery, and being attacked by odds, behaved himself in such a manner, as would have made him stand but little in need of my assistance, if his sword had been equal to the arm which held it; but the breaking of that, gave me the glory of not being unserviceable to him."

Seksistä ei luonnollisesti puhuta niin suoraan kuin nykyromaaneissa, mutta lukijalle ei yleensä jää epäselväksi, mitä kulloisessakin viettelytilanteessa tapahtuu. Lukija oppii pian tunnistamaan ne konkreettiset toimet, jotka on peitetty yleisluontoisilta tai yleviltä kuulostavien sanojen taakse. Näin kuvailee nuori Frankville kreiville erästä kohtaamistaan Camillan kanssa:

Yes, my lord, the soft, the trembling fair, dissolved in love; yielded without reserve, and met my transports with an equal ardor; and I truely protest to your lordship, that what in others, palls desire, added fresh force to mine; the more I knew, the more I was inflamed, and in the highest raptures of enjoyment, the bliss was dashed with fears, which proved alass, but too prophetick, that some curst chance might drive me from my heaven.

Kuten yllä olevasta käy ilmi, sanojen kirjoitusasu ei ole aina ihan nykyisenlainen. Samakin sana kirjoitetaan eri kohdissa eri tavalla, eivätkä edes henkilöiden nimet johdonmukaisesti noudata samaa kirjoitusasua.

Vauhdikas romaani päättyy peräti kolmoishäihin. Kreivi saa viimein Mellioransa. Ehkä hän myös oppii uskollisuutta. Ainakin kertoja loppusanoikseen vakuuttaa hänen ja Frankvillen vaimoineen edelleen elävän "aviollisen kiintymyksen suurina ja ihanina esimerkkeinä".

Sataa valoa-blogin Ariel esitteli viime kesänä teosta, joka käsittelee Jane Austenia edeltäviä englanninkielisiä naiskirjailijoita. Jane Austen ei todellakaan putkahtanut tyhjästä. Hänen kirjoitustyylinsä oli myös tietoinen valinta eikä varmaankaan johtunut siitä, että hän ei olisi tuntenut toisella tapaa ihmissuhteita kuvaavia kirjailijoita. Naiskirjailijoiden katoaminen yleisestä tietoisuudesta kiinnosti minua, ja onnistuin Arielin lista puhelimessani löytämään kirjakaupasta viisi teosta blogissa mainituilta kirjailijoilta. Tämä oli niistä yksi. Loputkin – Penguin Classicsin ja Oxford World Classicsin julkaisemat – tulevat varmaan lukuvuoroon jossain vaiheessa. Niiden joukossa on myös Jonathan Swiftin moittima Delarivier Manleyn New Atalantis. Gutenberg.org saattaisi tarjota vielä lisää luettavaa tähän aihepiiriin.

Eliza Haywood, Love in Excess; or, The Fatal Enquiry. Broadview Press 2000. Second edition. Edited by David Oakleaf. Kansikuva: Clementina Hawardenin noin vuodelta 1863 peräisin oleva valokuva 'Study'. 291 s.