Eila Kostamo: Heloisen taivas

Tiesin epämääräisesti jotain keskiajan kuuluisista rakastavaisista, Heloisesta ja Abelardista, ja heidän kirjeenvaihdostaan. Muistelen myös nähneeni heidän yhteisen hautamuistomerkkinsä Pariisin Père-Lachaisen hautausmaalla. Tämä Eila Kostamon vuonna 1997 ilmestynyt teos antoi rakastavaisten erikoisesta elämästä perusteelliset tiedot ja sisältää myös Kostamon suomennokset kolmesta Heloisen ja yhdestä Abelardin kirjeestä. 

Kostamon kirjan kirjastoluokitus sijoittaa sen kaunokirjallisuuteen. Yhtä perustellusti sitä voisi pitää kirjallisuudentutkimuksena. Teoksessa tukeudutaan vankasti tutkimustietoon ja siinä on mukana lähdeluettelo. Kirjassa on kuitenkin myös henkilökohtaisempi, esseistinen taso kuten Kostamon aiemmassa Gustave Flaubertia käsittelevässä Haava-teoksessa (1992). Tutkijoiden kiistakysymyksiin Eila Kostamo antaa omat näkemyksensä, jotka perustuvat hänen omaan ymmärrykseensä ihmiselämästä. 

Käytän tässä blogitekstissä Kostamon tapaan rakastavaisista heidän suomalaistettuja nimiään Heloise ja Abelard. Esipuheessaan Kostamo perustelee käytäntöä sillä, että Heloise ja Abelard ovat muuttuneet koko ihmiskunnan yhteiseksi omaisuudeksi. Sen vuoksi heidät on lupa kotiuttaa "myös suomalaiseen maaperään".

Jos Heloisen ja Abelardin avomielinen kirjeenvaihto löytyisi arkistoista vasta tänä päivänä, se saattaisi jäädä pienen tutkijajoukon aarteeksi. Kansanpainoksina sitä ei ehkä julkaistaisi. Näiden 1100-luvulla eläneiden rakastavaisten tarinaa ei luultavasti pidettäisi aivan korrektina.

Kaniikki Fulbertin, enonsa, kasvattityttärenä Heloise osoitti jo varhain huomattavaa oppimiskykyä. Hän sai ensin aikansa parhaimpiin kuuluvaa opetusta Argenteuilin luostarissa. Sen jälkeen hänen opetuksensa jatkui kotiopettajien johdolla. Yksi näistä kotiopettajista oli Pariisin tiedemaailman nouseva tähti, Notre Damen katedraalikoulun johtava filosofian ja teologian opettaja Abelard. Abelard on kirjeessään ystävälleen tunnustanut hakeutuneensa pestiin Heloisen viettelemisen tarkoituksessa. Väkivallalla uhkaamalla yli kaksikymmentä vuotta oppilastaan vanhempi Abelard painosti 15- tai 16-vuotiaan Heloisen sukupuoliyhteyteen kanssaan.

Kyse ei ole siitä, että ennen asiat olivat eri tavalla. Vääryys oli vääryys myös tuhat vuotta sitten. Heloisen ja Abelardin myöhemmästä kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Abelard tiesi menetelleensä väärin. Sen tiesi hyvin myös Heloise. Kun Abelard sitten vähän myöhemmin sai teostaan ankaran koston, hän katsoi saaneensa ansionsa mukaan.

Suhteeseen sisältyi kuitenkin myös molemminpuolista arvostusta. Muuten tuskin olisi mahdollista, että "Heloise vastasi Abelardin tuleen", kuten Kostamo tilanteen ilmaisee. "Abelard oli hänelle monta monessa: opettaja, ystävä, rakastaja, veli, isähahmo." Abelardin hurmaantuminen näkyi luentojen laiminlyöntinä ja luovuuden suuntaamisena rakkausrunojen ja -laulujen laadintaan. Eroottinen kiihko rikkoi kaikki rajat: kerran "Abelard yhtyi Heloiseen Argenteuilin luostarin ruokailuhuoneen nurkassa, kun ei heillä ollut minne mennä".

.

Edes suhteen paljastuminen ei lopettanut sitä. Rakastavaiset tapailivat salaa, ja pian Heloise alkoi odottaa lasta. Tällöin Abelard toimitti Heloisen turvaan omalle synnyinseudulleen Bretagneen. Heloisen enon, Fulbertin, kanssa käymissään neuvotteluissa Abelard sopi solmivansa avioliiton Heloisen kanssa sillä ehdolla, että avioliitto pidettäisiin salaisena. Kirkolliselle uralle avioliitto olisi ollut merkittävä haitta.

Yllättävästi Heloise vastusti avioliittoa. Se olisi koitunut hänen mielestään kummankin tuhoksi, eikä hän uskonut myöskään, että se voisi tyynnyttää Fulbertin vihaa. Hän olisi ollut valmis jäämään Abelardin rakastajattareksi. Synnytettyään poikansa, Petrus Astrolabiuksen, ja jätettyään tämän Abelardin sisaren hoiviin Heloise kuitenkin palasi Pariisiin, meni naimisiin Abelardin kanssa ja asettui asumaan enonsa taloon. Rakastavaiset pysyivät erossa toisistaan, jotta heidän avioliittonsa ei paljastuisi.

Kun Fulbert alkoi pahoinpidellä Heloisea, Abelard lähetti tämän Argenteuilin luostariin. Heloisen sukulaisten mielestä Abelard yritti päästä eroon vaimostaan työntämällä tämän luostariin. Tässä vaiheessa Fulbert päätti vihdoin kostaa. Hän palkkasi kaksi miestä silpomaan Abelardin sukuelimet. Toinen silpojista ja Abelardin kamaripalvelija, joka oli osallistunut juoneen, saatiin kiinni ja myös heidät silvottiin ja sokaistiin. Fulbert tuomittiin menettämään omaisuutensa määräajaksi.

Abelard käski nyt Heloisea vihkiytymään nunnaksi. Näin alkoi tässä vaiheessa 18- tai 19-vuotiaan Heloisen koko elämän mittainen luostariura, joka johti hänet lopulta Parakleetin luostarin abbedissaksi. Luostarielämään kohdistuvista epäilyksistään huolimatta hän kaikesta päätellen hoiti tehtävänsä erinomaisesti. Vähän Heloisen jälkeen myös Abelard antoi munkinlupauksensa. Luostarista oli tullut hänen ainoa uramahdollisuutensa. Kastraattina hän ei enää ollut kelvollinen kirkolliseen virkaan. 

Puolitoista vuosikymmentä edellä kuvattujen tapahtumien jälkeen Abelard kirjoitti eräälle menetyksiä kokeneelle ystävälleen lohdutuskirjeen, jossa avomielisesti kertoi omat vikansa ja kokemansa kauheudet. Tämän kirjeen sai luettavakseen myös Heloise, joka välittömästi vastasi Abelardille ja aloitti näin kirjeenvaihdon, jossa he käsittelivät omaa suhdettaan ja kehittelivät Heloisen luostarin ohjesääntöä.

Heloisen ja Abelardin kirjeenvaihdossa yksityinen ja yleisuskonnollinen tai -hengellinen käyvät koko ajan vuoropuhelua. Heloise vaikuttaa kiinnittyneen vahvemmin tämänpuoleiseen, kun taas Abelard keskittyy ikuisuuteen. 

Kirjeissään Heloise pohtii hämmästyttävän suoraan ja rohkeasti tuntemuksiaan siitä, kuinka hänet ilman kutsumusta pakotettiin luostarielämään. Hän moittii Abelardia heidän rakkautensa hylkäämisestä. Hän kaipaa edelleen myös rakkauden fyysistä puolta ja sanoo olevansa valmis helvetin tuleen Abelardin vuoksi. Kauhistunut Abelard puolestaan kehottaa Heloisea hylkäämään maalliset ajatukset ja huolehtimaan iankaikkisesta autuudestaan. Hän tosin myöntää, että Heloise on kokenut kovemman rangaistuksen kuin hän itse. Hän itse selvisi himojensa taakasta lyhyen fyysisen kivun hinnalla. Hieman huvittavalla tavalla heidän kirjeisiinsä pääsee silloin tällöin kauan ja intiimisti toisensa tunteneiden ihmisten kärsimätön moitiskelu, esimerkiksi silloin kun Abelard komentaa Heloisea lopettamaan "iänikuisen valituksensa".

Luin Eila Kostamon kirjaa jännittyneenä kuin hyvää salapoliisitarinaa. Pariisi oli tuohon aikaan nykymittapuulla pikkukaupunki, parin tuhannen asukkaan väestökeskittymä. Sen kirkolliset ja opilliset juonittelut tulevat esiin mainiolla tavalla. Kostamo käy ensin läpi olemassa olevan historiatiedon Heloisen ja Abelardin elämänvaiheista ja selittää sen jälkeen tutkimuskirjallisuuteen viitaten kirjeenvaihdossa esiin tulevat teemat ja viittaukset. 

Eila Kostamo käy läpi myös epäilyt, jotka on esitetty kirjeiden aitoudesta ja kirjoittajien tai kirjoittajan henkilöllisyydestä. Varsinkin Heloisen osuutta on epäilty jonkun muun – miehen, kuinkas muuten – laatimaksi. Naisten vähättely kirjallisuudentutkimuksessa – välillä suorastaan naisvihamielisyys – alkaa vähitellen tulla yleiseen tietoisuuteen.

Missä sitten oli Heloisen taivas, johon kirjan nimi viittaa. Annetaanpa Eila Kostamon itse kertoa:

Sen kuvan tai kuvitelman perusteella, joka minulle eri lähteistä on Heloisesta muodostunut, hän löysi monia tapoja harjoittaa rakkaudellista vuorovaikutusta aikalaistensa kanssa. Jos luostari oli hänelle vankila, hän teki siitä niin asuttavan kuin voi. Elinvoimaisten ihmisten tapaan hän toimi niin, että elämä ja rakkaus toteutuivat juuri siinä missä hän kulloinkin oli. Hänen taivaansa oli lopulta itseriittävyyttä ja sisäistä vapautta, jossa ihmisellä on kaikki, vaikka mitä hyvänsä puuttuisi.

Eila Kostamo, Heloisen taivas: Kertomus abbedissa Heloisen rakkaudesta ja elämäntyöstä. WSOY 1997. Päällys: Martti Ruokonen. Etukannen yksityiskohta Simone Martinin maalauksesta Annunciazione (Firenze, Uffici). 224 s.