Antonine Maillet: Pélagie-la-Charrette

Tämän vuoden helmikuun 17. päivänä kuoli 95 vuoden ikäisenä Antonine Maillet, Acadian merkittävin kirjailija. Maillet? Acadia? Koskaan kuullutkaan?

Pieni taustoitus on paikallaan. Aloitetaan Antonine Maillet’sta (10.5.1929–17.2.2025). Kaksi viikkoa sitten New Brunswickin provinssissa Kanadassa pantiin toimeen suruliputus kaikissa hallinnollisissa rakennuksissa ja kouluissa hänen muistokseen. Milloin viimeksi suomalainen kirjailija on saanut vastaavan kunnianosoituksen jossain päin Suomea?

Kauppasodan keskeltä Kanadan pääministeri Justin Trudeau julkaisi pitkän surunvalittelutiedotteen kirjailijan läheisille ja kaikille, joita kirjailijan teokset olivat koskettaneet.

Tässä osa Trudeaun tiedotteesta:

“Ms. Maillet syntyi Bouctouchessa, New Brunswickissa. Hän loi hedelmällisen uran romaani- ja näytelmäkirjailijana sekä tutkijana. Hän jätti lähtemättömän jäljen Kanadan kulttuuriin. Yli viidessäkymmenessä teoksessaan hän nosti esiin Acadian tarinoita. Näihin kuuluu hänen näytelmänsä La Sagouine, joka teki hänen nimensä tunnetuksi, sekä hänen romaaninsa Pélagie-la-Charrette, joka toi hänelle vuoden 1979 Goncourt-palkinnon – tehden hänestä vasta kuudennen naisen, joka sai tämän arvostetun ranskalaisen kirjallisuuspalkinnon ja ensimmäisen Euroopan ulkopuolisen palkinnon saajan. Ms. Maillet’n tuotanto auttoi vaalimaan syvempää ymmärtämystä ja arvostusta Acadian kulttuuria kohtaan ja ansaitsi hänelle laajaa tunnustusta.”

Mikä ihmeen Acadia? 

Nykyisen Kanadan koillisosiin oli 1600-luvulta alkaen muodostunut omaleimainen ranskankielinen yhteisö, joka kutsui asuttamiaan alueita Acadiaksi ja asukkaitaan acadialaisiksi (acadiens). Nimi lainattiin muinaisen Kreikan Arkadian maakunnalta, joka karuudestaan huolimatta oli tullut tarkoittamaan paimenidylliä ellei suorastaan paratiisia.

Acadia oli osa Ranskan siirtomaata Uutta Ranskaa. Vuonna 1713 Ranska menetti alueen Englannille. Vuosina 1755–1763 alueen ranskankielinen väestö karkotettiin. Heidät kuljetettiin laivoilla eri puolille nykyisiä Yhdysvaltoja. Osa acadialaisista pakeni Kanadan erämaihin. 

1700-luvun loppupuolella suuri joukko acadialaisia palasi entisille asuinpaikoilleen. Heitä kuitenkin syrjittiin lainsäädännössä 1800-luvun lopulle asti, jolloin syntyi katolisen kirkon tukemana niin sanottu Acadian renessanssi. 

Suuri joukko acadialaisia jäi etelään, etenkin Louisianaan, jossa osavaltion siiirtomaataustan takia oli ennestään paljon ranskankielisiä asukkaita. Acadien lyheni siellä ensin muotoon cadien ja sitten muotoon cajun. 

Pélagie-la-Charrette, ‘Kärry-Pélagie’, on romaani, josta Antonine Maillet siis sai Goncourt-palkinnon vuonna 1979. Maillet käyttää teoksessaan keräämäänsä acadialaista folklorea, jota kerrotaan romaanissa puheenomaisella kielellä. Kertojia on ainakin kolmessa aikatasossa. Tapahtumat ajoittuvat 1700-luvun lopulle, mutta vielä sata vuotta myöhemmin päähenkilöiden jälkeläiset väittelevät niistä. Myös 1900-luvun lopulla on vielä pari jälkeläistä tapahtumia pohtimassa, muun muassa nimeämättä jäävä minä, Pélagien jälkeläinen, joka käy läpi menneisyyttä serkkunsa Louis-à-Belonien kanssa. 

Romaani tulvii tarinoita, kaskuja, lauluja ja sukuhistoriaa. Siinä ei vierasteta tunteita: se on usein hauska ja välillä liikuttava. Vaikeasta matkasta kertova tarina on ilon täyttämä, paikoin karnevalistinen ja riehakas, välillä hartaan kunnioittava. Romaanissaan Antonine Maillet on luonut Acadialle eräänlaisen kansalliseepoksen. Jos pidät maagisesta realismista, tämä romaani luultavasti miellyttää sinua.

Kerron seuraavaksi melko paljon romaanin juonesta. Kahdestakin syystä: ensinnäkin koska minulla on semmoinen tapa ja toiseksi sen takia, että vaikka haluaisitkin lukea tämän kirjan mieluummin itse, et ehkä saa sitä helposti käsiisi. Varsinkaan jos haluat, kuten minä, lukea sen englanniksi. Ranskankielinen alkuteos sisältää runsaasti acadianranskan puhekieltä, enkä luottanut riittävästi ranskan taitoihini. Oman englanninkielisen kappaleeni löysin nettiantikvariaatista Atlantin takaa. Juoniselostuksen saa jättää lukematta. En pahastu.

Pélagie LeBlanc omaa sukua Bourg, romaanin päähenkilö, on vuonna 1755 siirretty kolmen poikansa kanssa Georgiaan. Laivamatkan aikana hänelle on syntynyt myös tytär. Vanhin poika ja aviomies ovat kuolleet taistelussa englantilaisia vastaan. Päästessään perille Georgiaan Pélagie on ollut vasta 20-vuotias.

Viisitoista vuotta Pélagie on elää kituuttanut Georgiassa ja työskennellyt mustien orjien rinnalla saadakseen kerätyksi rahat vankkuriin ja kuuteen vetohärkään. Vuonna 1770 hän on valmis lähtemään takaisin Grand-Prén kaupunkiin Acadiaan. 

Vankkuriinsa hän lastaa perheensä: poikansa Jeanin, kaksospojat Charlesin ja Jacquotin, jotka ovat niin erottamattomat, että heistä käytetään yhteisnimitystä Charlécoco, sekä tyttärensä Madeleinen. Kyytiin otetaan myös Pélagien kasvattityttö Catoune, joka on viisitoista vuotta aiemmin löytynyt laivasta taaperoikäisenä ilman sukulaisia ja kaltoin kohdeltuna. Kaunis Catoune on kasvanut ikään kuin Madeleinen sisarena. Mukana vaunuissa on myös Célina, kampurajalkainen kätilö, joka tuntee myös parantavat yrtit ja jolla on ehkä myös vähän noidan taitoja.

Omassa vaunussaan matkaan lähtee myös yli 90-vuotias Bélonie, tarinankertoja, joka on menettänyt koko sukunsa haaksirikossa pohjoisen Atlantin aaltoihin. Bélonie kuulee kuoleman kulkevan perässään kuuden mustan hevosen vetämillä aavevaunuilla.

Matka kestää kymmenen vuotta. Sen aikana vaunukaravaani kasvaa useilla Acadian suvuilla. Etelä-Carolinan rämeiltä mukaan lähtevät suvut, jotka ovat piileksineet siellä viisitoista vuotta räjäytettyään satamassa laivan, joka oli tuonut heidät Acadiasta. Bastarachet, Bourgeoisit, Girouét. Basquet toivat mukanaan arvokkaimman aarteensa: viulun jossa oli vielä kolme kieltä tallella. Kun he matkan myöhemmässä vaiheessa joutuvat vaihtamaan viulun ruokaan, musisointi ei lakkaa. Hääjuhlissa Basquet säästävät tanssit lusikoilla ja muilla keittiövälineillä. 

Vanhan Bélonien tarinat ja todellisuus sekoittuvat. Esimerkiksi silloin kun karavaanilaiset vapauttavat orjakauppiaiden kaappaaman Catounen Charlestonin orjamarkkinoilta ja pelastuvat sen jälkeen Charlestonin vankilasta, kuten päähenkilö Bélonien tarinassa pelastui valaan vatsasta. Mukaansa Charlestonista he saavat myös mustan orjan, joka oli kahlittu samoihin kahleisiin Catounen kanssa. Myöhemmin pohjoisessa musta mies herättää intiaaneissa hämmennystä: kerrankin uudisasukkaiden joukossa on ihminen, jota he eivät voi nimittää valkonaamaksi.

Charlestonin satamassa tapaamme kapteeni Beausoleilin, joka briteiltä varastamallaan ja Grand’Gouleksi nimeämällään laivalla on hyökkäillyt brittien karkotuslaivaston kimppuun ja palauttanut Acadian sukuja kotipaikoilleen. Tämä merien Robin Hood saa Pélagien leskensydämen läpättämään. Kiinnostus on molemminpuolinen.

Kapteeni Beausoleil kertoo myös Louisianasta, jonne monet acadialaiset ovat muuttaneet ja perustaneet sinne Etelän Acadian. Louisianassa oli paljon myös Ranskasta saapuneita siirtolaisia ja sotilaita. Siellä katoliset papit pitivät messuja, lait suojelivat ranskankielisiä, maa ja meri ruokkivat heitä.

Beausoleil lupaa kyydin myös Pélagien karavaanille, kunhan on ensin hoitanut joitain velvollisuuksia Guadeloupen suunnalla. Pélagie kieltäytyy, mutta he sopivat kuitenkin tapaamisesta pohjoisempana, Marylandissa Baltimoren satamassa.

Kaksi nuorta karavaanilaista on ajautunut toistuviin tappeluihin kauniin Catounen suosiosta. Catounea suojellakseen Pélagie lähettää nämä ylikuumenneet kollit Beausoleilin matkaan. Toinen on Maxime Basque ja toinen Pélagien oma Jean. Pélagien turvaksi Beausoleil puolestaan jättää kaksi parasta miestään, hovinarriksi kutsutun lyhytkasvuisen Pierre-à-Pitren ja P’tite Goulen, joka nimestään huolimatta on kahdeksan jalan korkuinen jättiläinen.

Myös Pierre-à-Pitre on tarinankertoja, mutta kun vanhan Bélonien tarinat pohjautuvat historiaan ja kansantarinoihin, Pierre-à-Pitre luottaa ainoastaan omaan mielikuvitukseensa. Yllättäen kätilö-Célina ja Pierre-à-Pitre viihtyvät hyvin toistensa seurassa ja Célina kikattelee taas kuin nuori tyttönen. Catoune-tyttönen saa P’tite Goulesta uskollisen ja herrasmiehen tavoin käyttäytyvän henkivartijan.

Pohjois-Carolinasta karavaanin mukaan lähtevät Hébertit, Boudreaut, Robinchaudit, Landryt ja Allainit. Jean-Baptiste Allainilla on mukanaan Acadiasta palavasta kirkosta pelastettu krusifiksi, ensimmäinen jonka moni matkalainen oli kotimaasta lähdön jälkeen nähnyt. Jean-Baptistella on kämmenissään ikuiset paloarpien stigmat. 

Virginiasta karavaaniin liittyvät Chauvinit ja Thériotit. Yhteinen tavoite ja mieltymys lauluun ja tarinoihin yhdistää matkalaiset. Isompia riitoja ei synny edes vastoinkäymisissä – ja niitä tuhansien mailien matkalla riittää. 

Sukujen nimissä ja varsinkin henkilöiden lisänimissä ja lisänimien lisänimissä menin välillä aivan pyörälle päästäni. Miltä kuulostavat vaikkapa Alban-à-Charles-à-Charles tai François-à-Pierre-à-Pierre-à-Pierrot? No, ei haittaa. Kukaan ei pidä minulle pistokokeita lukemisistani.

Jossain Virginian teillä karavaanilaisilta loppuu öljy. Matka uhkaa pysähtyä siihen. Ilman öljyä akselit palavat rikki. Charlestonista mukaan tullut entinen orja pääsee osoittamaan kiitollisuuttaan Pélagielle, joka tässä vaiheessa on jo kaksi vuotta pitänyt mustan miehen turvassa keskellä orjavaltioita. Mies pyydystää korillisen sukkanauhakäärmeitä. Sitten jokaisen pyörän ja akselin liitoskohtaan kietaistaan käärme – ja matka jatkuu.

Keväällä 1774 karavaani on Baltimoressa. Siellä on lisää acadialaisia, kokonainen kaupunginosa nimeltä French Town. Siellä on myös irlantilaisten ylläpitämä katolinen kirkko. Acadialaisille oman uskonnon kirkko on niin kunnioitusta herättävä, että he ottavat messuun mennessään kengät pois jalasta. Myöhemmässä matkan vaiheessa, kun acadialaiset kohtaavat ranskalaisen erakkomunkin, he toteavat, että kyllä sittenkin on parempi, kun latinankielisen messun pitää joku joka puhuu heidän omaa kieltään.

Ikävä kyllä kapteeni Beausoleilin kuunarista ei näy mastonhuippuakaan. Pélagie, alle 40-vuotias nainen, on ollut koko matkan ajan acadialaisten kiistaton johtaja. Nyt hän joutuu antamaan periksi ja jatkamaan matkaa. Hänen sisällään käy ankara taistelu. Hän seuraa muutoksia kehossaan. Siinä olisi vielä jäljellä nuoruuden voimaa. Beausoleil voisi antaa hänelle mahdollisuuden henkilökohtaiseen onneen. Velvollisuus menee kuitenkin omien toiveiden edelle.

Saamme vähän myöhemmin tietää myös laivan ihmeellisistä vaiheista. Se saapui kyllä Baltimoreen, neljä kuukautta myöhässä. Beausoleil toivoo voivansa tavata Pélagien Philadelphiassa, rakkauden kaupungissa. Beausoleil lähtee taas merelle, mutta lähettää Pélagien pojan Jean LeBlancin, Maxime Basquen ja yhden muun nuorukaisen tavoittamaan karavaania maitse. 

Näiden nuorten miesten koomiset seikkailut englantilaissotilaiden ja Pennsylvanian irokeesien parissa ovat päättyä surullisesti. He joutuvat irokeesien vangiksi. Vankeudesta heidät pelastaa Maxime Basquen sukuperintönä kulkeva musikaalisuus. Ruokopillinsä soitolla hän lumoaa intiaanit. Luvan lähteä heimon luota he kuitenkin saavat vasta, kun Jean LeBlanc lupaa mennä naimisiin irokeesiprinsessa Katarinan kanssa. Kaksi muuta pääsevät lähtemään, Jean jää ja katoaa tarinasta. 

Karavaanin matkaa viivyttävät myös Amerikan itsenäistymisen levottomuudet. Acadialaiset jäävät taistelevien osapuolien, kapinallisten ja rojalistien, väliin.

He saapuvat Philadelphiaan, kun vapauden kellot soivat ympäri maan itsenäisyyden merkiksi. Nälkiintyneille acadialaisille ääni muistuttaa kuolinkelloja. Onneksi Grand´Goule-laiva saapuu Philadelphiaan ajoissa. Karavaanilaisille koittaa kolmen kuukauden lepo ja juhla. Charles-August Landry ja Pélagien tytär Madeleine menevät naimisiin. Madeleine on jo kahdenkymmenen ikäinen. Pélagie muistaa olleensa siinä iässä jo viiden lapsen äiti. Hän oli mennyt naimisiin 15-vuotiaana. Pélagie ymmärtää, että loppujen lopuksi Acadia voitetaan takaisin kehto kerrallaan. Philadelphiassa myös Pélagie ja kapteeni Beausoleil nipistävät itselleen pienen murun maallista onnea.

Beausoleililla on yllätys myös vanhalle Bélonielle. Hän on löytänyt haaksirikosta ihmeen kaupalla pelastuneen Bélonien pojanpojan. Vanha tarinankertoja tuntee tulleensa isäksi uudelleen. Hän alkaa heti siirtää tarinaperintöään eteenpäin. Salemin soilla käydään kamppailu, jossa Pélagien elämän karavaani ottaa erävoiton Bélonieta seuranneista kuoleman vaunuista. Mustat vaunut kääntyvät takaisin etelään.

Matkan viimeisessä vaiheessa Pélagie sairastuu. Monet ovat matkalla kuolleet, mutta myös vauvoja on useita. Pélagie johdattaa kansansa Acadiaan, mutta hänen omat voimansa eivät riitä aivan perille asti. Kärry-Pélagie haudataan kärryineen näköetäisyydelle luvatusta maastaan.

Romaanin käännöksestä minulla ei ole paljon sanottavaa. Pidin sitä sujuvana ja uskottavana. Vaikeasta tehtävästä Philip Stratford on selvinnyt kunnialla. Hän on pitäytynyt yleiskielisessä englannissa. Acadianranskan taitajat ovat kuitenkin käännöstä kritisoineet. Ehkä ankarin kritiikki on kohdistunut siihen, että käännöksessä eivät tule esiin historialliset viitteet ranskalaiseen kulttuuriin, esimerkiksi Rabelaisin teoksiin. Pélagiesta on erään kriitikon mielestä käännöksessä tehty takapajuinen juntti. Minulle tällaista vaikutelmaa ei syntynyt. Murteen kääntäminen joksikin englannin kielen murteeksi olisi ollut kehno ratkaisu. Murteet kantavat mukanaan konnotaatioita, joiden mukana käännökseen tulee helposti paljon siihen kuulumatonta sisältöä.

Antonine Maillet, Pélagie-la-Charrette. John Calder Ltd 1982. Samannimisestä ranskankielisestä alkuteoksesta (1979) englanniksi kääntänyt Philip Stratford. Kansi: Christopher Cresey. 251 s.