Oscar ja Lucinda alkaa muutamalla tuokiokuvalla romaanin kertojan lapsuudesta Australiassa joskus 1900-luvun puolenvälin jälkeen. Glenifferin kirkkoon poikkeuksellisen omistavasti suhtautuvasta ankaran uskonnollisesta äidistä ja maallisesta isästä, joka "nauroi ja piereskeli" ja "osasi heittää ovelia kierrepalloja". Kertoja sanoo myöhemmin ymmärtäneensä, että hänen äitinsä oli "simputtaja". Reilun neljänsadan sivun jälkeen lukija ymmärtää, mistä äiti oli ominaisuutensa perinyt, niin yltiöuskonnollisuuden kuin simputtamisenkin.
Alkulukujen jälkeen kertoja siirtyy kertomaan isoisänsä isän, Oscar Hopkinsin, lyhyeksi jääneen elämän (1841–1866) vaiheita. Suuren osan tarinasta vie Oscarin onnahdellen etenevä rakkaus varakkaaseen lasitehtaan omistajaan, Lucinda Leplastrieriin. Ensimmäinen suudelma vaihdetaan vasta sivulla 392. Tässä mielessä lukemassani Keltaisen kirjaston painoksessa on harhaanjohtava kansikuva. En ymmärrä, miten se liittyy tähän kirjaan. Romaanissa ei ole aistillista alastomuutta ollenkaan. Oscarin ja Lucindan hahmoissa on kyllä jonkinlaista androgyynisyyttä – sekä luonteessa että ulkonäössä – jota olen havaitsevinani myös kansikuvan esittämissä henkilöissä.
Sekä Oscar että Lucinda ovat ihmisiä, joita hallitsee mielikuvitus. He molemmat ovat myös uhkapelureita. Lopulta he lyövät keskenään vedon, jossa kumpikin asettaa panokseksi koko omaisuutensa. Kumpikin myös ymmärtää tai ainakin toivoo – vaikka eivät sitä ääneen lausukaan – että voittaja saa omaisuuden mukana myös voitetun, että rakkaus vihdoin johtaa avioliittoon.
Romaanin kerronnassa on kevyt sävy, jonka suomentaja Leena Tamminen on hyvin tavoittanut ja joka näyttää tuoneen useiden arvioijien mieleen Dickensin. Selvästi Oscar ja Lucinda hyödyntääkin 1800-luvun romaanien rehevää kerrontaa. Romaanissa on 110 nimettyä lukua. Sen kertoja tuntee kaikkien henkilöiden sisäiset ajatukset ja mielenliikkeet ja kertoo tapahtumista, joita ei itse ole voinut olla todistamassa eikä ole myöskään niistä keneltäkään voinut kuulla. Romaanin loppupuolella hän kertoo parin Australian alkuasukkaan hänelle kertomista tapahtumista. Nämä todistajanlausunnot ovat osa kirjallista leikkiä. Kertoja on siihen asti tiennyt kaiken ilman todistajiakin. Yksi näistä todistajista, Kumbaingiri-Billy, nimittää kertojaa ohimennen Bobiksi sivulla 449. Se on ainoa kerta, kun hän tulee nimetyksi koko paksussa romaanissa.
Kevyttä sävyä kerrontaan tuovat myös tarkat havainnot ja yksityiskohdat, jotka tuntuvat olevan mukana pelkästään kerronnan ilosta. Tässä esimerkiksi romaanin tyylistä ja yksityiskohtien paljoudesta pieni näyte Lucindan lapsuudesta:
Lucinda ei tuntenut äitiään hyvin. Hän kuvitteli muuta. Koko ikänsä hän puhdisti ja kiillotti sitä kuvitelmaa jonka hän oli lapsena luonut: että he olivat "läheisiä", kuin sisarukset. Hänen muistoissaan oli alituista naurua ja tukanharjaamista ja kutittelua ja hyväilyä. Ja olihan sitä ollut, totta se on. He olivat onkineet opaalisilmiä vettyneillä kastemadoilla, heitä olivat purreet – yhtä aikaa – viholaiset, he olivat uineet purossa valkoinen aluspaita pullollaan ympärillä kuin lakanat kuparikattilassa pyykkipäivän aamuna. He olivat juosseet kirkuen ja kikattaen karkuun O'Hagenin tyhmää, kuolaavaa härkää ja lukeneet toisilleen talvisina pakkasiltoina, kun vallabikengurut jyskyttivät mökin seiniä.
Tällaista kertojaa ei kannata hoputtaa. Lukijan on parasta nojata rennosti taaksepäin ja antaa itsensä upota tekstin virtaan. 1800-luvun australialainen yhteiskunta tulee käsitellyksi kaikilta puoliltaan.
Ennen kuin päähenkilöiden kohtalokkaaseen keskinäiseen vedonlyöntiin asti päästään, saamme seurata heidän vaiheitaan lapsuudesta alkaen. Oscar kasvaa Englannissa jyrkän lahkolaisuskonnollisen isän vaikutuspiirissä, kunnes 16-vuotiaana tekee oman yhtä ehdottoman uskonnollisen ratkaisunsa: muuttaa asumaan kotikylänsä anglikaanipastorin, Hugh Strattonin, luo ja sen jälkeen opiskelee papiksi Oxfordissa. Oscarin lapsuuskokemuksiin kirjailija Peter Carey alun kiitossanoissaan kertoo saaneensa aineksia Edmund Gossen, englantilaisen runoilijan ja kirjallisuushistorioitsijan, kokemuksista.
Oxfordissa Oscar tutustuu uhkapeleihin yläluokkaan kuuluvan ystävänsä, Ian Wardley-Fishin, avulla. Lyömällä vetoa hevosista Oscar rahoittaa opintonsa ja pystyy myös tukemaan rahallisesti rutiköyhää pastori Strattonia. Keräämänsä valtavan vedonlyöntiaineiston hän myöhemmin luovuttaa pastori Strattonille, jonka uhkarohkeat yritykset vedonlyönnissä päättyvät onnettomasti.
Uhkapelistä saamillaan varoilla Oscar myös järjestää matkansa Uuteen Etelä-Walesiin – siis Australiaan. Ongelmana on kuitenkin Oscarin vettä kohtaan tuntema pelko. Mielikuvitusihminen on luultavasti muita alttiimpi kuvitelluille vaaroille.
Oscarille laivamatka Australiaan on kauhujen täyttämä. Niitä lievittää se, että laivalla hän tapaa Lucinda Leplastrierin. Englannissa Lucinda on ollut tutustumassa lasitehtaisiin mutta myös ja ehkä ennen kaikkea etsimässä aviomiestä. Pettymyksekseen hän on joutunut toteamaan, ettei kukaan ole kosinut häntä. Niinpä hän on palaamassa kotiin samalla Leviatan-laivalla, jolla Oscar Hopkins on matkalla viemään Kristuksen sanaa Australiaan. Nopeasti he tunnistavat yhteisen intohimonsa ja päätyvät pelaamaan korttia aamupuolelle asti.
Uhkapelille Oscarilla on myös teologinen perustelu:
"Minä en käsitä", Oscar sanoi, "miten sellainen Jumala, jonka perusvaatimus on että me pelaamme uhkapeliä kuolemattomalla sielullamme, ajallisen olemassaolomme joka sekunnilla... Totta se on! Meidän täytyy panna peliin kaikki panokseksi hänen olemassaolonsa puolesta, jota ei voida näyttää toteen."
Australiassa Oscarin papinura vaihtuu pian ympäristön ahdasmielisyyden ja väärien syytösten takia konttoristin mekaaniseen puurtamiseen. Siirtomaan pikkusieluinen moraali ei hyväksy tapaa, jolla Oscar ja Lucinda poikkeavat sen vaatimuksista. Viattomuudessaan lapsenkaltaiset Oscar ja Lucinda eivät tunnu edes ymmärtävän, mistä heitä syytetään.
Romaanin rehevyydelle on vaikea tehdä oikeutta pitkässäkään blogikirjoituksessa. Henkilöitä ja juonen mutkia on enemmän kuin tässä on mielekästä käydä kuvailemaan. Lopussa on myös yllätyksiä, joita en halua paljastaa. Niinpä oikaisen reilusti. Lucinda Leplastrier valmistuttaa tehtaassaan osat lasiseen kirkkoon, jonka Oscar Hopkins ottaa viedäkseen ja pystyttääkseen Australian sisämaahan. Lasinen kirkko on mainio symboli Oscarin ja Lucindan käytännöllisyyttä halveksivalle elämänasenteelle. He lyövät koko omaisuuksistaan vedon siitä, ehtiikö Oscar pystyttää kirkon ennen seuraavaa pääsiäistä.
Tehtävää varten kootaan retkikunta, jonka johtajalla, herra Jeffrisillä, on retkelle aivan omat itsekkäät tavoitteensa. Oscarin vesipelon takia Jeffries, jonka itsevaltaisuudesta katoavat kaikki pidäkkeet erämaassa, määrää, että aina ennen jokien ylitystä Oscarille on väkisin juotettava oopiumilla terästettyä siirappia. Tämä aiheuttaa Oscarille oopiumriippuvuuden ja tekee hänen matkastaan painajaisen. Romaanin loppuvaiheissa kevyt kerronta antaa tilaa aidolle tragedialle. Oopiumin tähden Oscar menee sekaisin eikä pysty hillitsemään viettejään. Hän syyllistyy tekoihin – murhaan, harkitsemattomaan seksiin – joita hänen omatuntonsa ei hyväksy.
Kirkko saadaan perille, mutta kaikki muut siihen liitetyt toiveet romahtavat.
Oscar ja Lucinda voitti Booker-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1988.
Peter Carey, Oscar ja Lucinda. Tammi 1989. Englanninkielisestä alkuteoksesta Oscar and Lucinda (1988) suomentanut Leena Tamminen. Päällys: Zanzibar. 469 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!