Vietnamissa vuonna 1954 syntynyt ranskalaiskirjailija Pascale Roze voitti vuonna 1996 arvostetun Goncourt-kirjallisuuspalkinnon tällä esikoisromaanillaan Le chasseur Zéro (Zero-hävittäjä). Romaani kertoo nuoren naisen mielen järkkymisestä, joka ainakin osittain aiheutuu tunnekylmästä ja salailevasta kasvuympäristöstä. En tiedä kirjailijasta riittävästi voidakseni päätellä, onko tarinalla omakohtaista todellisuuspohjaa. Siihen voisi kuitenkin viitata se, että romaanin keskeinen mielen järkkymisen vertauskuva – Zero-hävittäjä – on kirjailijattaren sukunimen anagrammi.
Romaanin päähenkilön ja minäkertojan Laura Carlsonin amerikkalainen isä kuoli Okinawassa 7. huhtikuuta vuonna 1945, kun japanilainen kamikazelentäjä törmäsi Zero-hävittäjällään lentotukialus Marylandin komentosiltaan. Laura oli tuolloin vasta vähän yli vuoden ikäinen.
Lauran äiti muutti pian tämän jälkeen tyttärensä kanssa takaisin synnyinmaahansa Ranskaan. He asettuvat asumaan äidin lapsuuskotiin, jonka ilmapiiriä hallitsee Lauran isoäidin uskonnollisuus ja ankaruus. Syrjäänvetäytyvä isoisä on linnoittautunut turskankalastusta käsittelevien kirjojensa pariin.
Laura ei saa tietää oikeastaan mitään amerikkalaisesta taustastaan, sillä äiti ei suostu puhumaan siitä. Eikä oikeastaan mistään muustakaan. Äiti lakkaa pian käymästä työssä ja hoitaa traumaansa pelaamalla päivät pitkät pasianssia huoneessaan. Lauran hellyydenkaipuun äiti torjuu.
Mon enfance fut sinistre. L'appartement était sinistre, mes grand-parents étaient sinistres et maman s'enfonça dans un silence sinistre. (Lapsuuteni oli synkkä. Asunto oli synkkä, isovanhempani olivat synkkiä ja äiti vajosi synkkään hiljaisuuteen.)
Pientä lohtua Lauran elämään tuovat isoäidin lukemat sadut – ennen kaikkea Perraultin Haltijattaret ja Daudet'n Herra Seguinin vuohi – joiden henkilöissä Laura näkee itsensä ja äitinsä.
Yksinäiselle tytölle iloa tuottaa myös tutustuminen koulutoveriin, Marokosta muuttaneeseen Nathalieen. Nathalie vaatii, että Lauran on selvitettävä isänsä tarina. Yhdessä tytöt etsivät kirjastosta tietoa toisen maailmansodan tapahtumista Tyynellämerellä. Laura myös rohkaistuu kyselemään isästään äidiltään ja isovanhemmiltaan. Isoäiti tyrmää Lauran kysymykset, mutta isoisä kertoo puolisalaa vähäiset tietonsa aiheesta Lauralle. Lauran äiti ahdistuu niin, että alkaa juoda ja etsiä lyhytaikaisia miesseuralaisia sotilaiden suosimista baareista.
Nathalie muuttaa perheineen takaisin Marokkoon. Sieltä hän lähettää lahjaksi Lauralle japanilaisen itsemurhalentäjän, Tsurukawa Oshin, päiväkirjan. Tsurukawan hahmo alkaa hallita Lauran elämää. Hän kuulee tuon tuosta korvissaan syöksyssä olevan Zero-hävittäjän ulvonnan. Tsurukawa alkaa tunkeutua muillakin tavoin Lauran elämään.
Samalla kun Lauran psyykkinen terveys heikkenee, hänen äitinsä elämässä tapahtuu käänne parempaan. Äiti löytää itseään selvästi vanhemman miesystävän, jonka kanssa avioituu ja muuttaa tämän huvilaan Rivieralle. Äidin uusi mies ostaa Lauralle opiskelija-asunnon Pariisista ja Laura muuttaa omilleen. Hän rakennuttaa asuntoonsa ääntä eristävän valekaton saadakseen rauhaa hävittäjän ääniltä.
Lauran äidin tarinassa on hämmästyttävän paljon yhtymäkohtia Anita Brooknerin The Bay of Angels-romaanin Zoën äidin kohtaloon. Voi olla, että Brookner on tietoisesti tai tietämättään lainannut juonikuviota. Ranskalaiseen kirjallisuuteen hyvin perehtynyt Brookner on melkoisella varmuudella tuntenut Rozen palkitun romaanin.
Yliopistoikäinen Laura piilottelee harhojaan muilta ihmisiltä ja käyttää korvatulppia välttyäkseen kuulemasta hävittäjän ulvontaa. Hän tutustuu musiikkia opiskelevaan Brunoon ja heistä tulee rakastavaiset. Onnellinen suhde alkaa kääntyä huonoon suuntaan Brunon asepalveluksen aikana. Rakastellessaan poikaystävänsä kanssa Laura näkee tässä Tsurukawan. Ahdistunut ja oudosti käyttäytyvä tyttö joutuu lopulta tunnustamaan harhansa Brunolle.
Ymmärtäväinen Bruno yrittää houkutella Lauran psykiatrin puheille, mutta Laura kieltäytyy ehdottomasti, koska ei pidä itseään sairaana. Tsurukawa on hänellä täysin totta. Suhde poikaystävään kariutuu Lauran pakkomielteiden vuoksi.
Lukijalle on selvää, että kyse on harha-aistimuksista. Välillä Laura kuvaa niitä kuitenkin niin rauhallisesti ja todentuntuisesti, että lukija tuntee kauhunväristyksiä selkäpiissään. Mieleeni tuli Guy de Maupassantin tunnettu kauhunovelli Horla, jossa minäkertoja päiväkirjamerkinnöissään rationaalisesti tutkii ja perustelee harhojaan. Novellin päähenkilö päättelee lopulta, että ainoa keino päästä eroon häntä vainoavasta olennosta on tehdä itsemurha.
Pelkäsin kovasti, että Laura päätyy samaan ratkaisuun. Varsinkin kun hän alkaa isäpuoleltaan lahjaksi saamallaan autolla tehdä "hävittäjälentoja" maaseudun teillä. Ja niinhän siinä käy, että Laura lopulta tarkoituksella kiihdyttää ulos tieltä.
Kirjan loppunäytös tapahtuu sairaalassa. Lauran äiti on tullut katsomaan tytärtään ja viimein oma-aloitteisesti silittää Lauran poskea. Laura ymmärtää, ettei ole oikeasti tuntenut isäänsä, mutta ei myöskään Tsurukawa Oshia. He ovat kuolleet, mutta hän jää eloon. Hän tekee varovaisia tulevaisuudensuunnitelmia.
Romaanin viimeisellä sivulla Laura kuulee oudon hurinan. Huomasin, että joissakin arvioinneissa on todettu, että Lauran harhat jatkuvat edelleen. Näin ei ole asian laita. Romaanin loppulauseessa sairaanhoitaja toteaa, että hurina tulee pattereista. Sen siis kuulevat muutkin, kyse ei ole harhasta. Tärkeä toivonpilkahdus.
Pascale Roze, Le chasseur Zéro. Albin Michel 1996. 164 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!