Olavi Kokko, kirjailija joka ensimmäisen dekkarinsa kansiliepeen esittelyn mukaan "ei halua julkisuutta", julkaisi kuusi dekkaria 1980- ja 1990-luvuilla. Luin niistä nyt kaksi ensimmäistä. Niissä molemmissa rikoksia selvittää virkansa, ajokorttinsa ja terveytensä ryypännyt – virallisesti sydänvaivojen takia eläkkeelle siirretty – entinen päätoimittaja Juuso Rinne. Hän on varakas mies, joten hän pystyy sairaseläkkeellä omistautumaan rikosten ratkaisemiselle ja varsinkin toisessa romaanissa myös kulinaarisille harrastuksilleen.
Romaaneita on maustettu kevyellä postmodernilla otteella. Ne ovat dekkareita dekkarin kirjoittamisesta. Juuso Rinne on molempien romaanien minäkertoja. Hän pohtii paljon kirjailijan moraalia sekä romaanin luonnetta, tehtäviä ja suhdetta todellisuuteen. Romaanit koostuvat keskusteluista ja pohdinnoista – usein tarkasti kuvailtujen aterioiden äärellä. Keskusteluissa rakennellaan ja hylätään erilaisia tapausten kulkuja, kunnes todennäköisin on jäljellä. Sävy on suurimmaksi osaksi piikikkään humoristinen. Suoraan kuvattua väkivaltaa tai toimintajaksoja revolveri kädessä on melko vähän. Minulle tällainen dekkarityyli on aina sopinut hyvin.
Molemmat romaanit sijoittuvat Isonveden maaseutupitäjään, ensimmäinen kesään ja toinen syksyyn. Luonto on romaaneissa tärkeässä roolissa. Huoli saastumisesta ja luontokadosta kulkee romaanien sivujuonteena.
Kuolleet eivät juorua
Romaanin nimi on niin karmea klisee, että sen täytyy olla tahallista parodiaa. Kansikuvan kollaasiakaan ei voi pitää kovin onnistuneena. Vaikuttaa todellakin melkein siltä, että romaanin kirjoittaja ei halua julkisuutta eikä edes lukijoita. Ensivaikutelmaan ei kannata alistua. Kelpo dekkareita nämä ovat.
Juuso Rinne elää kituuttaa 42-vuotiaana eläkeläisenä ilman alkoholia ja rasvaisia ruokia: "Suunnatonta eläkettä nauttiva entinen päätoimittaja jolla ei ollut lupa nauttia elämästä, jos halusi elää." Yksinäinen mies ilahtuu, kun hänen ystävänsä, nimismies Raimo Kettunen, kutsuu hänet pysyväksi kesävieraaksi mökilleen. Siellä hän tutustuu nimismiehen uusimpaan kesäheilaan, Paula Kiviluotoon, josta tulee näissä romaaneissa Juuso Rinteen tärkein apuri rikosten psykologian selvittelyissä. Paula on nimismiestä parikymmentä vuotta nuorempi oikeustieteen kandidaatti, jousiampuja ja periaatteellinen nudisti, jonka estoton tapa "hengittää ihon kautta" yhtä aikaa hämmentää ja kiehtoo vanhapoika Rinnettä.
Kesäkuun alun luonto on hehkeimmillään, mutta huonot enteet alkavat kasaantua. "Se oli rauhan ja kauneuden maisema. Saaret vihersivät tyhjinä ja kutsuvina. Pullonrikkojat, puiden katkojat ja rannoille paskantajat tulisivat myöhemmin, juhannuksena." Tiiraillessaan kiikarilla rannalla ilman vaatteita jousiammuntaa harjoittavaa Paulaa Juuso Rinne huomaa toisenkin tirkistelijän. Paulaa katselee metsän suojasta vanha ränsistynyt mies omituinen irvistyksen ja naurun sekainen ilme kasvoillaan.
Juuso Rinne alkaa heti uumoilla rikollisia tarkoitusperiä ja suunnitella ensimmäistä kirjaansa. "Minun dekkarini, toisenlainen kuin muut." Tuntuu lähes siltä, että dekkarisuunnitelmallaan Juuso Rinne manaa esiin rikosten sarjan.
Ruumiita alkaa tulla. Ensin katoaa naapuri, vanha mestaritimpuri. Katoaminen on yritetty kömpelösti lavastaa hukkumisonnettomuudeksi, mutta paljastuu sittemmin murhaksi, kun miehen ruumis löytyy suohon kätkettynä. Myös Juuso Rinteen näkemä tirkistelijä löytyy murhattuna.
Alusta asti vaikuttaa siltä, että murhiin liittyvät jollain tavoin nimismiehen pari muuta mökkinaapuria: taiteilija Unto Sorri ja hänen sisarensa Lea. Heillä on meneillään riita Unto Sorrin ateljeekodista, jonka Unto on rakentanut sisarensa metsästä kaadetuista hirsistä sisaren maalle. Kirjallista sopimusta talon hallinnasta ei ole tehty. Nyt Lea haluaa häätää veljensä. Romaanin kertoja Juuso Rinne on ollut ja on edelleen ihastunut Lea Sorriin.
Tutkimukset johtavat Juuso Rinteen selvittelemään Sorrien perhetaustaa ja ihmissuhteita. Varsinkin henkilöiden psykologinen rakenne kiinnostaa Juusoa ja Paula Kiviluotoa. Paulaa kiinnostavat ihmiset, jotka syyllistyvät lain edessä rikokseen, mutta jotka uskovat toimineensa oikein. Ihmiset, jotka eivät voi toimia väärin, koska ovat aina oikeassa. Heistä kaikki eivät ole fanaatikkoja, mielisairaita tai terroristeja.
Nimismiehellä on romaanissa tärkeä rooli. Hänen osittain vahingossa julki lipsauttamiensa tietojen avulla Juuso Rinne ja lukija pysyvät selvillä poliisin tutkintalinjoista.
Myös Juuso Rinnettä kohti ammutaan, kun hän on järvellä soutelemassa. Nimismieskin pelastuu vain täpärästi murhaajan luodilta.
Rikostutkimus ei etene, kun irrallisten tapahtumien välille ei synny yhteyttä. Juuso Rinne joutuu pohtimaan sitä mahdollisuutta, että kuvioita onkin kaksi tai useampia. Paula taas näkee irrallisissa tapahtumissa älykkään rikollisen suorittaman hämäyksen. Hän rinnastaa taiteen ja rikoksen. Taide pyrkii paljastamaan, rikollinen piilottamaan. Liian paljastamisen takia taide menettää tehonsa, arvoituksellisuutensa. Liiallinen piilottaminen puolestaan muuttuu paljastavaksi. Hämäysten takia rikollinen lopulta paljastaa itsensä.
Rikokset ratkeavat elokuussa. Syksyn tullessa Juuso Rinne asuu Sorrien entisessä hirsilinnassa, jonka on hankkinut omistukseensa. Nimismies ja Paula ovat menneet naimisiin, ja Paula odottaa vauvaa. Yksin mielessään Juuso Rinne luonnostelee toisen mahdollisen tapahtumaketjun, joka selittäisi tehdyt rikokset. Lukija saa päättää kumpaan uskoo.
Murha kuntopolun mutkassa
Olavi Kokon toinen romaani kertoo tapahtumista viisi vuotta edellisen romaanin päättymisen jälkeen. Juuso Rinteen dekkari on julkaistu ja menestynyt hyvin ainakin Isollavedellä, jonka ihmiset ovat uteliaina lukeneet romaania nähdäkseen, miten heidät itsensä on kuvattu.
Juuso Rinne ja nimismiehen perhe, johon nyt kuuluvat myös kaksostytöt Sari ja Mari, pitävät tiiviisti yhteyttä. Juuson hirsilinnassa on jopa lastenhuone varta vasten tyttöjen vierailuja varten. Juuso Rinteen terveys on parantunut sen verran, että liharuoat ovat palanneet hänen pöytäänsä. Herkullisten aterioiden kuvailu saa enemmän tilaa kuin ensimmäisessä romaanissa.
Toisen romaanin alussa tapahtumajärjestystä on hiukan sekoitettu, mutta varsin pian palataan ensimmäisestä romaanista tuttuun lineaariseen kerronnan tapaan. Kovin suuria muotokokeiluja dekkarin rakenteeseen kirjailija ei siis ole halunnut tehdä.
Romaanin nimi on täsmällinen. Pentti Mikkola, lahjakas lukiolaispoika, ammutaan kuoliaaksi kuntopolulla. Myös Mikkolan isä, joka oli kovaotteinen poliisi, on surmattu samalla tavalla viitisentoista vuotta aiemmin.
Kuinka pitkälle menneisyyteen rikosten juuret yltävät? Poliisi Mikkola on ollut osallisena romaniparin pahoinpitelyyn ja raiskaukseen kaksikymmentäviisi vuotta aiemmin. Mikkolan mukana ollut poliisimies ja jutussa väärän todistuksen antanut entinen nimismies ovat kuolleet hämärissä olosuhteissa.
Pentti Mikkolan kuolemasta tuntee syyllisyyttä myös Sulo Halla, lukion opettaja, joka on hylännyt loistavasti alkaneen akateemisen uransa ja omistanut elämänsä opettamiselle maaseudun kirkonkylässä. Häntä pidetään loistavana opettajana. Pentti Mikkolassa Sulo Halla on nähnyt itsensä nuorena. Hän on toivonut, ettei poika menettäisi merkityksellisyyden tunnetta, kuten hänelle itselleen oli käynyt. Olisiko murha keino estää poikaa pettymästä elämään?
Sulo Halla käy Juuso Rinteen luona pitämässä omituisia nihilistisiä yksinpuheluita, oikeastaan saarnoja, jotka käsittelevät taidetta, moraalia, ihmiskunnan kehitystä ja kapitalistisen ja sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän perimmäistä samuutta.
Juuso Rinne etenee tutkimuksissaan tutulla tavalla. Hän haastattelee ihmisiä, keskustelee ja pohtii. Lopulta uskoessaan ratkaisseensa rikoksen hän järjestää murhaajalle ansan.
Juuso Rinteen luonne on hieman vaurioitunut. Hän on varsinkin päätoimittajana ollut kova ja pisteliäs. Eläkkeelle jäätyään hän on hieman pehmennyt, mutta silloin tällöin hän palaa ivalliseen rooliinsa. Epäilemättä luonteen katkeruus on haitannut hänen suhdettaan naisiin. Katkeruuden syy? Hän on kiusallisuuteen asti tietoinen ruumiillisista vajavaisuuksistaan: kaljusta päästään ja pienestä koostaan. Kaljuuntuminen on alkanut jo 17 vuoden iässä ja aiheuttanut kiusaamista. Terävä kieli on ollut suoja pilkkaajia vastaan.
Toisessa romaanissa Juuso Rinne on jo lähes 50-vuotias. On kummallista, että hän yhä kantaa tällaista traumaa. En väitä, että se ei voisi olla mahdollista. Suojakeinoista tulee helposti toinen luonto.
Romaanin loppupuolella Juuso tekee pilaa Isonveden toisen kirjailijan, Gert Lembyn, teoksista, joissa kirjailija korjaa oman elämänsä puutteita fantasioilla fiktiivisten henkilöidensä elämästä. Loppujen lopuksi Juuso ja Gert eivät tässä suhteessa eroa toisistaan kovinkaan paljon. Juuson tarinassa on uskottavuutta venyttävä loppu, jossa hänet palkitaan täyttämällä hänen unelmansa: hänen kotiinsa tupsahtaa yli kaksikymmentä vuotta nuorempi kaunis nainen ja asettuu taloksi. Vanhenevan dekkarikirjailijan terveyskin paranee nuoren naisen käsittelyssä.
Kuka oli Olavi Kokko?
Olavi Kokko on kirjailijanimimerkki. Toisessa romaanissa mainitaan, että Juuso Rinne on julkaissut ensimmäisen dekkarinsa nimellä Olavi Kokko. Tämän kiinalaisen lippaan perimmäisestä lokerosta tekijäksi kuitenkin paljastuu Matti Rossi (1934–2017), merkittävä suomalainen runoilija ja kääntäjä.
Minulta oli nauru katkennut enkä vielä osannut nauraa, ainakaan itselleni. En voinut hyväksyä sitä mikä olin. Olin traaginen hahmo. Olin koominen hahmo. Olin yhtä aikaa itkua ja naurua, parkua ja hahatusta. Kaipasin menneisyyteen kuin kuolevan kylän asukkaat, halusin olla se mikä olin vielä puoli vuotta sitten, mahtava päätoimittaja joka nauroi viiltäville poliittisille vitseille, kyynisille sutkauksille, tositarinoille elävästä elämästä joissa joku pantiin paikoilleen, ansaitusti tai ansaitsematta.
Toisaalla Juuso Rinne toteaa: “Kirjailijat eivät häpeä eivätkä pyytele anteeksi. He ovat omituisia. Heidän kuuluu olla omituisia.”
Dekkarit on kirjoitettu Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Matti Rossi on tiennyt, miltä tuntuu, kun entiset totuudet ovat alkaneet tuntua noloilta. Vielä yksi lainaus:
Minä olin muovannut itsestäni tyypin jota esitin menestyksellisesti kunnes kaikki romahti ja tyyppi lakkasi olemasta. Minne katosi kyynisyys, säälimättömyys, aina oikeassa oleva kaikentietäjä? Minä olen nyt niin vähäinen ja pehmeä että katkeruuskin kuulostaa minussa avunhuudolta, ellei peräti rukoukselta.
Ehkäpä joskus joku elämäkerran tekijä kiinnostuu Matti Rossista. Minulle hän on joka tapauksessa ennen kaikkea Shakespearen kääntäjä. Lainauksia Macbethista oli mukana myös näissä Isonveden pitäjän rikostarinoissa.
Olavi Kokko, Kuolleet eivät juorua. Dekkari. Tutkimus eräiden mahdollisuuksien ulottuvuuksista. Tammi 1988. Päällys: Ritva Laijoki-Puska. 238 s.
Olavi Kokko, Murha kuntopolun mutkassa. Dekkari. Omistettu silkkiperhosen toukalle, palelevien, huono-unisten ja hermostuneiden hyväntekijälle. Tammi 1989. Päällys Markus Heikkerö. 211 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!