Pitkän tauon jälkeen palasin Proustin suurromaanin pariin. Näyttää siltä, että Proustin tekstiin keskittyminen sujuu parhaiten loma-aikana, kun arjen kohina on vaimentunut. Verkkainen, palaileva lukutyyli on minulle yleensäkin sopivin. Proustin kohdalla se on välttämätön.Guermantesin tien alussa kertojan perhe on muuttanut uuteen huoneistoon Guermantesin herttuan ja herttuattaren kaupunkitalon siipirakennukseen.
Aiemmista osista tutut teemat ovat esillä myös romaanin tässä jaksossa. Pakkomielteinen ihailu on jälleen kertojan toimintaa eniten ohjaava voima. Tällä kertaa pakkomielteen kohteena on Guermantesin herttuatar. Tämän kaksoisniteen ensimmäisessä osassa kertojan pakkomielle saa lukijan kiemurtelemaan myötähäpeästä, kun "Marcel" kuin vahingossa - joka ikinen aamu - yrittää satuttautua herttuattaren aamuajelun reitin varrelle. Hän myös käyttää hyväkseen ystäviään saadakseen kutsun herttuattaren kotiin. Herttutar ymmärrettävästi suhtautuu kylmäkiskoisesti liian innokkaan ihailijan lähentymisyrityksiin.
Toisessa osassa "Marcel" vihdoin onnistuu pääsemään herttuattaren salonkiin. Todellisuuden kosketus hälventää pakkomielteen nopeasti, ja paradoksaalisesti tämä vaikuttaa myös herttuattareen siten, että kun jännite heidän suhteestaan häviää, herttuatar olisi valmis ystävystymään. "Marcel" ei tietenkään enää ole kiinnostunut. Ymmärrän, jos joku kokee tämän masokistisen soutamisen ja huopaamisen tuskastuttavana, mutta mielestäni tällaisen psykologisen kirjallisuuden kuuluukin mennä julkisivun taakse ihmisten salattuihin ajatuksiin ja tunteisiin ja paljastaa kuinka omituisia me kaikki sisimmässämme olemme.
Tässä jo vilahtikin esiin toinen tuttu teema: todellisuuden ja mielikuvituksen suhde. Proust asettaa kaikki pelimerkit mielikuvituksen sektoriin ja niin vakuuttavasti, että ainakin tämä lukija alkoi nyökytellä hyväksyvästi.
Vain mielikuvitus ja uskomukset voivat erottaa toisistaan tietyt maisemat, tietyt ihmiset, ja luoda erityisen ilmapiirin.Hieman koomiselta tosin vaikuttaa edellisistä osista tuttu todellisuuden alituinen vertaaminen taideteoksiin. Kalaruoka muistuttaa keramiikkateosta ja Place Pigalle impressionistista maalausta. Esimerkkejä olisi helppo kerätä enemmänkin. Nyt Proust kuitenkin täsmentää ajatusta: taide ei säilytä kauneutta vaan paljastaa sen. Todellisuuden kauneudesta siis kuitenkin näyttäisi olevan kysymys.
Guermantesin tien ensimmäinen osa jakaantuu karkeasti kahteen osaan: ensimmäisessä "Marcel" on vieraana sotilasystävänsä Saint-Loupin kasarmissa, toisessa hän vierailee markiisitar de Villeparisis'n salongissa. Dreyfusin tapaus jakaa mielipiteitä niin kasarmilla, salongeissa kuin palvelijoiden tiloissakin: pääasiassa rintamalinja näyttää kulkevan uudistusmielisten (yleensä nuorten) ja vanhoillisten (ikäihmisten) välillä, ei niinkään yhteiskuntaluokkien välillä. Teoksen kirjoittamisajalle ominaisesti juutalaisista puhutaan ongelmattomasti "rotuna". Termin väljä käyttö oli tuolloin yleisempää; on hyvä huomata, että kertojalle myös Guermantesit ovat "rotu".
Salonkijakson selvittelyt tyylistä ja mausta, siitä mikä on tyylin mukaista, mikä on hyvää makua ja mikä sen vastaista, eivät iskeneet minussa kipinää. Huvittavaa on kuitenkin seurata salonkeja pitävien markiisittarien verbaalista taistoa, joka käydään pisteliäästi mutta samalla tarkasti tasapainoillen siten, että toista ei suoraan loukata.
Jännittävin osuus teoksessa on Saint-Loupin rakkaustarina: tavatessaan Saint-Loupin intohimoisen, mustasukkaisen - ja sokean - rakkauden kohteen "Marcel" tajuaa, että kyseessä on sama Rachel, jonka hän kohtasi romaanisarjan kolmannessa osassa pariisilaisen ilotalon prostituoituna. Ehkä hieman yllättävästi Rachelin urakehitys jatkuu kohti Pariisin teatterimaailman korkeinta huippua.
Koomista helpotusta salonkien kuivuuteen tuo myös palveluskunta, ennen kaikkea Françoise, joka tarjoaa kertojalle, tulevalle kirjailijalle, tärkeän opetuksen ihmisten läpinäkymättömyydestä:
Oli miten oli, tajusin selvästi, että oli mahdotonta saada suoraa vastausta siihen, pitikö Françoise minusta vai vihasiko hän minua. Ja näin hän ensimmäisenä opetti minulle, ettei kukaan ihminen koskaan, niin kuin siihen saakka olin luullut, esiinny edessämme läpinäkyvänä ja liikkumattomana hyveineen, vikoineen, suunnitelmineen, meitä koskevine aikomuksineen (niin kuin puutarha istutuksineen jota aitauksen takaa ihaillaan), vaan varjona johon emme koskaan pääse tunkeutumaan, josta me muodostamme monenmoisia käsityksiä nojautumalla lausuttuihin sanoihin, jopa tekoihinkin, jotka kummatkin välittävät vain riittämättömiä ja keskenään ristiriidassa olevia tietoja, varjona jonka alla me vuoron perään ja aivan hyvällä syyllä voimme kuvitella milloin vihan, milloin taas rakkauden kytevän.Guermantesin tien ensimmäinen osa päättyy kertojan rakastetun isoäidin sairastumiseen ja toinen osa jatkaa tästä. Isoäidin hidas ja tuskallinen kuolema virtsamyrkytyksen seurauksiin on kuvattu lääketieteellisellä mielenkiinnolla yksityiskohtaisen tarkasti. Myös lähipiirin ihmisiä ja heidän reaktioitaan kuvataan huolella, mutta kertojan omat tunteet jäävät piiloon. Kerronnan tehon kannalta ratkaisu on onnistunut. Tästä jaksosta on epäilemättä moni moderni kirjailija ottanut mallia. Nykylukijaa hätkähdyttää sen oivaltaminen, että virtsatieinfektio ennen antibiootteja oli tappava sairaus.
Toisessa osassa Marcel tapaa uudelleen edellisen pakkomielteisen rakkautensa, Albertinen. Albertinen elämänkokemus on selvästi karttunut, ja kun katastrofiin romaanisarjan neljännessä osassa päättynyt viettely-yritys nyt toistuu, se ei jää ilman vastakaikua. Nerokkaan psykologisen erittelijän ja hienostuneen maailmanmiehen iskurepliikistä en kuitenkaan suosittele ottamaan oppia:
- Voitteko kuvitella, että minä en lainkaan kutia, en sitten millään. Te voisitte kutittaa minua tuntikausia, enkä minä edes huomaisi sitä.Pitkän toiveikkaan odottelun jälkeen "Marcel" imaistaan toden teolla mukaan seurapiirielämään. Ruhtinaita, herttuoita, kreivejä, markiiseja ja paroneita puolisoineen vilisee niin paljon, että lukijan täytyy oikein muistuttaa itseään, että Ranskassa tehtiin Suuri vallankumous jo reilu sata vuotta ennen tämän kirjan kuvaamia tapahtumia. Tasavallan aika jäi näemmä nopeasti unhoon keisarikunnan palauttamisen jälkeen.
"Marcel" uppoutuu aatelisiin ystävyyssuhteisiinsa luonteelleen ominaisella pakkomielteisyydellä. Yläluokan joutilaisuus käy täydestä työstä: koko ajan on osallistuttava juhliin ja mietittävä, kuka on arvoasteikossa ylempänä ja kuka alempana, mitä tarkoittaa jokin puolihuolimaton sana tai nenännyrpistys. Koko ajan on tulkittava. Ja varottava virheitä; snobille pahimmat rikkeet ovat rumuus, typeryys ja ikävystyttävyys.
En valitettavasti jaa "Marcelin" ylhäisöön kohdistuvaa kiinnostusta, joten tämä osa oli paikoin puuduttavaa luettavaa. Se olisi ollut sietämätöntä, ellei kertoja samanaikaisesti olisi tietoinen pakkomielteensä huvittavista puolista. Hän myös toteaa, ettei hän (tulevalle kirjailijalle ominaisesti) oikeastaan ole kiinnostunut syntyperästä vaan siitä, miten siitä puhutaan:
- - keskusteluista joita he tästä aiheesta kävivät minä etsin yksinomaan runollista mielihyvää. Tuntematta sellaista itse he tuottivat sitä kuitenkin minulle samoin kuin olisivat tehneet maanviljelijät ja merimiehet puhuessaan pelloista ja vuorovesistä, käsitteistä jotka olivat liian lähellä heitä itseään jotta he olisivat voineet ammentaa niistä kauneutta, jonka minä puolestani henkilökohtaisesti halusin niistä eristää.Itse asiassa "Marcel" huomaa, että yläluokkaista käytöstä on vaikea määritellä. Kaikki mitä ylimys tekee, muuttuu ylimysmäiseksi. Jopa Guermantesin herttuattaren maalaismainen aksentti onkin yllättäen ylimyksen merkki. (Aivan kuten kaikki mitä tunnustettu taiteilija tekee, muuttuu taiteeksi.)
Pohjimmiltaan "Marcel" on pettynyt yläluokkaan. Se koostuu loppujen lopuksi aika tavallisista ihmisistä vikoineen ja pikkumaisuuksineen. "Marcel" jopa leikkisästi epäilee juhlista poistuessaan, että ylimykset ovat vain hänen takiaan teeskennelleet olevansa jokseenkin tavallisia ihmisiä ja hänen poistuttuaan he palaavat aitoon alkuperäiseen loistoonsa. Hän kuitenkin lohduttaa itseään, että Guermantesin herttuattaren kutsuilla hän on joka tapauksessa kokenut jotain sellaista, mikä ei olisi mahdollista missään toisaalla.
Intohimoisen lukijan Proust palkitsee moneen otteeseen. En tarkoita ainoastaan salonkien kirjallisuuskeskusteluja, jotka antavat mielenkiintoisen aikalaisnäkemyksen esimerkiksi Hugon, Flaubertin ja Zolan tuotantoon. Tarkoitan ennen kaikkea sitä, miten Proust korostaa lukijan roolia kirjallisuuden vastaanottamisessa. Vaikkapa tällaisella helmellä:
Ihmiset ympärillämme muistuttavat kovin vähän unelmiamme, mutta samanlaisia he silti ovat kuin nekin, joista olemme lukeneet kuvauksia huomattavien henkilöitten muistelmista ja joihin niin hartaasti olisimme halunneet tutustua. Väritön, mitäänsanomaton ukko jonka seurassa syömme päivällistä on sama mies, jonka hehkuvan kirjeen ruhtinas Friedrich Karlille me liikuttunein mielin luimme 1870-luvun sotaa käsittelevästä teoksesta. Päivällispöydässä ikävystyy, koska mielikuvitus puuttuu, kirja kädessä sen sijaan viihtyy, koska se siinä pitää meille seuraa.Kirja kädessä viihtyy, koska se siinä pitää meille seuraa - se, lukijan oma mielikuvitus!
Inkeri Tuomikosken suomennos on taas moitteeton. Olen yrittänyt lukea Proustia myös ranskaksi, mutta Combray-osan jälkeen oli pakko luovuttaa. Kielitaito ei yksinkertaisesti riitä. Se, joka pystyy Proustin kiemuraisen ranskan saattaamaan ymmärrettäväksi ja sujuvaksi suomeksi, on kyllä kaiken kunnioituksen arvoinen.
Oikolukija sen sijaan aiheutti tahatonta komiikkaa, sillä miekkaliljasta oli kaksi kertaa tullut miekkailija. Ihailua ja sääliä tuntien ajattelen niitä pieniä ja näppäriä sormia, jotka joutuivat solmimaan suloisesti tuoksuvan rukousnauhan "miekkailijan siemenistä".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!