Tässä Un bien fou -romaanissa muistellaan niin ikään mennyttä, mutta kovin katkerassa sävyssä. Sen nimettömäksi jäävä päähenkilö ja minäkertoja kirjoittaa kirjettä miehelle, joka on "vienyt" kertojalta rakastetun. Romaani sisältää tämän pitkän kirjeen eikä mitään muuta. Kirjeen sävy vaihtelee törkeästi herjaavasta lähes itkuisen anelevaan.
On helppo ymmärtää kimpsunsa pakanneen naisen ratkaisu, sillä kertojasta syntyvä kuva ei ole mairitteleva. Hänen kyynisyytensä ei ole seurausta rakastetun menettämisestä vaan pikemminkin syy siihen. Kertojan itsekkyys on saanut Maudin – entisen rakastetun – epäilemään, ettei mies useiden vuosien seurustelun jälkeen tiennyt edes hänen silmiensä väriä. Maudia painaneen surullisuudenkin kertoja ymmärtää vasta hänet menetettyään.
Kertoja on iältään nelissäkymmenissä ja ammatiltaan mainostoimittaja – molemmat seikkoja jotka tekevät nykyromaaneissa miehistä vähintään epäilyttäviä. Maud on kymmenisen vuotta nuorempi kiinteistönvälittäjä. Lomalla Ponzan saarella Rooman edustalla Maud ja kertoja ovat tutustuneet hienostuneeseen noin seitsemänkymmentävuotiaaseen amerikkalaiseen mieheen, joka on lomalla veljentyttärensä kanssa. Miehen kulturelli seura on ollut ranskalaispariskunnan mieleen ja tarjonnut molemmille mahdollisuuden kielitaitonsa kohentamiseen.
Kun amerikkalainen on poistunut saarelta, Maud ja kertoja saavat häneltä kirjeen, jossa mies kertoo valehdelleensa heille. Hän on ilmoittanut heille väärän nimen. Hän haluaa nyt korjata asian ja toivoo tapaavansa pariskunnan myöhemminkin. Mies oli todellisuudessa kuuluisa kirjailija Sebastian Bruckinger, joka jo parin vuosikymmenen ajan oli vältellyt julkisuutta lähes pakkomielteisesti. Huhujen mukaan ja kertojan omien havaintojenkin perusteella Bruckinger kirjoitti edelleen joka päivä. Hän ei kuitenkaan ollut julkaissut mitään nuoruusvuosien menestysteosten jälkeen.
Romaanissa on mielestäni hieman tarpeeton biofiktiivinen viritelmä. Sebastian Bruckinger on nimittäin helppo tunnistaa vain vähän naamioiduksi J. D. Salingeriksi. Vihjeitä on runsaasti: Bruckingerin veljentytär on nimeltään Zoé (ei sentään Zooey), hänen koiransa nimi on Seymour – ja John Lennonin murhaajalla oli Bruckingerin esikoisromaani taskussaan.
Salingerin on arveltu poistuneen julkisuudesta uskonnollisista syistä. Tässä romaanissa Bruckinger on harjoittavinaan mietiskelyä, mutta ainakin katkeran kertojan havaintojen mukaan hän meditaatiohetkien aikana todellisuudessa katselee baseballia televisiosta viskiä naukkaillen. Salingerin mainetta oli mielestäni turha pilata tällaisella vale-elämäkerralla. Pilatkoon jokainen vain oman maineensa!
Maud ja kertoja käyvät Bruckingerin vieraana hänen maatilallaan Vermontissa sekä myöhemmin merenrantatalossa Long Islandilla. Aluksi kertoja ihaili Bruckingeria varauksettomasti. Vanhasta kirjailijasta huokui “nostalgian ja yksinäisyyden aura”. Sitten myöhemmin Maudin menettäminen muuttaa asenteen. Jopa Vermontissa koettu rengasrikkokin muuttuu Bruckingerin syyksi.
Pitkässä kirjeessä kertoja muistelee myös hyviä aikoja Maudin kanssa, vaikka samalla ihmettelee, miksi hän kertoo niistä Bruckingerille. Välillä hän pyytää Bruckingeria antamaan kirjeen Maudille ja kirjoittaa sen jälkeen vähän aikaa suoraan menettämälleen rakastetulle. Edes katuessaan omaa huonoa käytöstään hän ei pääse ikävistä asenteistaan. Hän esimerkiksi letkauttelee homoista ja epäilee monia ikäviksi kokemiaan ihmisiä "pédéiksi". Myöhemmin käy ilmi, että kertoja on elänyt lapsuutensa aggressiivisen isän pelossa. Kertojan sanallinen hyökkäävyys siis on ehkä kodin perua.
Kertojalla on välillä selvänäköisyyden hetkiä. Hän valittelee, että on kestänyt kauan ennen kuin hän ymmärsi, ettei ole ihmisenä kovin kiinnostava.
Normalement, raconter l'histoire de ma vie est une idée qui ne m'aurait pas effleuré. Les gens pensent souvent qu'ils portent en eux un sujet de roman. Ça n'est pas tout à fait exact : je crois plutôt qu'ils cachent un casier judiciaire, qu'ils ont tous commis un tas de petites saloperies dont ils ne voudraient surtout parler à personne. Avec la culpabilité, le malheur est la chose la plus démocratique du monde. On y a tous droit, à un moment ou à un autre.
Normaalisti elämäntarinani kertominen on ajatus, joka ei olisi koskaan tullut mieleeni. Ihmiset luulevat usein, että heissä on romaanin ainekset. Se ei pidä täysin paikkaansa: uskon pikemminkin, että he piilottelevat rikosrekisteriä, että he kaikki ovat tehneet joukon pikkurötöksiä, joista he mieluummin eivät kertoisi kenellekään. Syyllisyyden ohella onnettomuus on maailman demokraattisin asia. Meillä kaikilla on siihen oikeus, ennemmin tai myöhemmin.
Romaanissa on viehättävää ristiriitaisuutta: katkeruudestaan huolimatta kertoja ei voi olla arvostamatta Bruckingeria. Bruckingerin vieraana Long Islandilla hän on ainoan kerran elämässään tuntenut, että hänelläkin on sielu. Sitä paitsi Bruckingerin kirjat ovat kertojan mielestä edelleen loistavia. "Ça me fait mal de dire ça, mais merde, le talent que vous aviez! Vous étiez le tenant du titre." (Tekee pahaa sanoa tätä, mutta voi helvetti, mikä lahjakkuus sinulla olikaan! Sinä olit hallitseva mestari.)
Romaanin lopussa kertoja kuitenkin valmistelee kostoaan Bruckingerille. Hän hylkää revolverin ja päättää käyttää kynää.
Aiemmin lukemieni Eric Neuhoffin romaanien tapaan tässä kirjassa oli paljon viitteitä kulttuurituotteisiin, ennen kaikkea elokuviin. Niitä oli mukava sieltä poimia.
Tämä Un bien fou - 'hullun hyvä' - toi vuonna 2001 Eric Neuhoffille Ranskan akatemian suuren romaanipalkinnon.
Eric Neuhoff, Un bien fou. Albin Michel 2001. 208 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!