David Grossman: Hevonen meni baariin

Romaani joka kertoo stand up -keikasta! Aidosti koomisen romaanin metsästykseni jatkuu. Pääsisiköhän nyt nauramaan? 

Olen aiemmin lukenut israelilaisen David Grossmanin romaanin Sinne missä maa päättyy, joten arvasin kyllä, että itkuakin on luvassa. Sinne missä maa päättyy on nimittäin romaani, jossa sotaa kuvataan yksittäisten ihmisten ahdistavien ja rampauttavien kokemusten kautta. Sota on myös yksinäisyyttä, häpeää ja pelkoja joista ei voi ääneen puhua. Ei naljailevien velikultien metsäretkeilyä.

Sinne missä maa päättyy sisältää takaumia kahdesta Israelin arabivaltioita vastaan käymästä sodasta: vuoden 1967 kuuden päivän sodasta sekä vuoden 1973 jom kippur -sodasta. Romaanin nykyhetkessä eletään 2000-lukua. Oran ja Ilanin poika Ofer on vapautumassa kolmen vuoden asepalveluksesta. Yllättäen hän päättää jatkaa palvelustaan neljällä viikolla voidakseen osallistua alkavaan sotilasoperaatioon sotilastovereidensa kanssa. Äiti Ora on kauhuissaan. Hän lähtee pitkälle patikkamatkalle, koska arvelee taikauskoisesti, ettei Oferille voi sattua mitään, jos Ora on suruviestin ulottumattomissa.

Romaanin jälkisanoissa David Grossman kertoo, että Sinne missä maa päättyy -romaanin kirjoittaminen perustui samankaltaiseen taikauskoon. Hän toivoi, että romaanin kirjoittaminen suojelisi hänen asepalvelusta suorittavaa Uri-poikaansa. Taika ei tepsinyt: Uri sai surmansa islamistista Hizbollah-järjestöä vastaan käydyssä toisessa Libanonin sodassa vuonna 2006, kun romaani oli melkein valmis.

Hevonen meni baariin sisältää paljon vitsejä, mutta hauska se ei ole. Romaani kuvaa rautalangasta vääntäen, miten kiusattu, pahoinpidelty ja perheen traumoja piilotteleva poika ottaa pellen roolin ja tekee siitä itselleen ammatin. Jos itsekin nauraa, näyttää siltä kuin ei sattuisi. Romaanin päähenkilö, stand up -koomikko Dovaleh Greenstein, on viimein 57-vuotiaana ja vakavasti sairaana valmis poistamaan naamion kasvoiltaan. Todistajiksi joutuvat pahaa aavistamattomat katsojat, jotka ovat tulleet viettämään hauskaa iltaa mutta joutuvatkin seuraamaan, kuinka Dovaleh heidän edessään kääntää sielunsa nurin ja ravistelee sen tyhjäksi kaikesta kuonasta. 

Suuri osa katsojista saa tarpeekseen illan mittaan. Ne, jotka jäävät, ymmärtävät, että heille tarjotaan jotain poikkeuksellista. Osa katsojista pyytää suoraan, että esiintyjä jättäisi vitsit pois ja palaisi varsinaiseen tarinaan.

Romaanin kertoja on eläkkeellä oleva tuomari, joka on tuntenut Dovalehin lapsena. He eivät ole tavanneet yli neljäänkymmeneen vuoteen. Jonkin verran ennen stand up -keikkaa Dovaleh on yllättäen ottanut yhteyttä tuomariin ja pyytänyt tätä tulemaan paikalle. Dovaleh pyytää, että tuomari antaisi arvionsa – tai tuomionsa – keikasta ja esiintyjän persoonasta, koska itseään on vaikea nähdä objektiivisesti, ulkopuolisen silmin. 

Illasta tulee sielua puhdistava kokemus myös tuomarille. Hän joutuu käymään läpi oman petturuutensa lapsena, kun ei ole puolustanut kiusattua toveriaan. Petoksen syy on tavallinen: jottei joutuisi itse kiusatuksi. Myös kaipaus kolme vuotta aiemmin kuolleeseen puolisoon herää pimeässä katsomossa. Puolison menettäminen on katkeroittanut tuomarin. Hän on purkanut pettymyksensä työhönsä ja joutunut lähtemään virastaan kohtuuttoman ankarien tuomioiden tähden.

Katsomossa on myös toinen Dovalehin lapsuudenaikainen ystävä, lyhytkasvuinen nainen Azulai, jota Dovaleh on lapsena lohduttanut. Tämä nainen näkee Dovalehin luonteen perimmäisen hyvyyden kyynisten vitsien alta ja tukee koomikkoa myötätunnollaan. 

Keikan jälkeen Dovaleh ilmoittaa, että se oli hänen viimeisensä. Ilmeisesti rooli ei enää ole tarpeen. Myös tuomari on karistanut kyynisyytensä. Romaanin lopetus on lohdullinen ja vahvasti toiveikas.

Ne stand up-esitykset, joita itse olen televisiosta nähnyt, eivät ole perustuneet vitseihin vaan pikemminkin koomisiin havaintoihin. Olen nähnyt myös pari sellaista esitystä, joissa esiintyjä menee aika syvälle omiin traumoihinsa. Ei kuitenkaan ihan niin syvälle kuin Dovaleh tässä romaanissa. Vitsiä hevosesta joka meni baariin ei muuten romaanissa kerrota loppuun. Se onkin oikeastaan ainoa kesken jäänyt asia tässä pienessä ja tiiviissä romaanissa. 

David Grossman, Hevonen meni baariin. Otava 2018. Englanninkielisestä käännöksestä A Horse Walks into a Bar (2017) suomentanut Arto Schroderus. Hepreankielinen alkuteos Sus echad nichnas lebar ilmestyi vuonna 2014. Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen. 196 s.

--------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 24: Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija.

Madame d'Aulnoy: Contes de fées

Madame d'Aulnoylla on erityinen paikka satukirjallisuuden historiassa. Vuoden 1697 huhtikuussa hän julkaisi salanimellä Madame D*** ensimmäisen satukokoelmansa nimeltä Contes de fées ('keijukais- tai haltiatarinoita') ja tuli näin antaneeksi ranskankielisen nimen tälle kirjallisuudenlajille. Ranskasta nimi päätyi käännöslainana myös englantilaiselle kielialueelle. Fairy tale on siellä edelleen käypä lajin nimitys, vaikka saduissa ei aina esiinnykään keijuja tai haltioita.

Varsinainen satuvillitys oli vallannut Ranskan säätyläispiirit 1600-luvun viimeisinä vuosina. Kirjallisina taidesatuina kansansatujen aihelmat kelpasivat erinomaisesti ajanvietteeksi Aurinkokuninkaan hovissa. Neljä kuukautta ennen Madame d'Aulnoyn ensimmäisen satukokoelman ilmestymistä Charles Perrault oli koonnut aiemmin aikakauslehdissä ilmestyneet satunsa kokoelmaksi Histoires ou Contes du temps passé, avec des moralités. Myöhemmin kokoelma tunnetaan paremmin nimellä Hanhiemon tarinoita. Tästä kokoelmasta löydämme ensimmäiset kirjoitetut versiot esimerkiksi sellaisista tutuista saduista kuin Punahilkka, Siniparta ja Tuhkimo.

Perrault'n saduissa kansansatujen konstailematon kerronta kuuluu vahvasti taustalla. Hänen satunsa ovat melko lyhyitä: esimerkiksi Punahilkka on vajaan kolmen sivun mittainen. Taiteellinen pyrkimys tulee esiin lähinnä runomuotoisissa opetuksissa kunkin sadun lopussa.

Myös Madame d'Aulnoyn sadut käyttävät kansansatujen aiheita, mutta muuten ne selvästi ovat valistuneelle yleisölle tarkoitettua kirjallista taidetta. Pyrkimys eleganttiin ilmaisuun vaikuttaa nykylukijasta sievistelyltä. Kertomukset kyllä alkavat napakasti; keskeinen ongelma ilmaistaan selkeästi ja ilman selityksiä. Sen jälkeen tarina välillä hukkuu pukujen, koristeiden ja erilaisten rikkauksien esittelyyn. Myös d'Aulnoyn tarinat päättyvät runomuotoiseen kertaukseen, mutta tarinoiden opettavaisuutta ei korosteta. Ilman yliluonnollisia elementtejään monet niistä voisi lukea ihmissuhdenovelleina.

Elitistisyytensä takia Madame d'Aulnoyn kertomukset ovat selvästi huonommin tunnettuja kuin Perrault'n kertomukset. Suomeksi on ilmestynyt kokoelma nimellä Kreivittären satukirja. En ole lukenut sitä, mutta ainakin uteliaisuuttani vilkaisen, jos onnistun saamaan sen käsiini.  

Lapsille en näitä d'Aulnoyn tarinoita tarjoaisi ilman ankaraa karsimista. En tarkoita sitä, että näissä kertomuksissa olisi jotain sopimatonta tai liian rohkeaa – oikeastaan päinvastoin. Tarinoiden henkilöt jahkailevat moraalisten ongelmiensa parissa: onko sopivaa ja missä vaiheessa ilmaista kiinnostuksensa ihastuksensa kohteelle, jottei joutuisi petetyksi tai hyväksi käytetyksi. Lapsi minussa aneli: Kerro mieluummin lisää keltaisesta kääpiöstä ja puhuvasta hevosesta! Kertomukset ovat myös melko pitkiä iltasaduiksi: lukemassani kokoelmassa lyhyinkin satu on kuudentoista sivun mittainen. Pisin on yli viidenkymmenen sivun pienoisromaani.

Kaikissa tämän kokoelman kertomuksissa juoni perustuu kuninkaallisten tai ainakin ylhäisten päähenkilöiden parittamiseen. Yhtä lukuun ottamatta kaikki päättyvät ylivoimaisilta vaikuttavien esteiden voittamiseen haltioiden avulla ja onnelliseen avioliittoon. Siinä ainoassa poikkeuksessa (Le Nain Jaune, 'keltainen kääpiö') rakastavaiset menettävät henkensä ja muuttuvat toisiinsa kietoutuneiksi palmupuiksi.

Kertomusten sankarittaret ovat yleensä 15-vuotiaita. Se oli ilmeisesti sopiva avioitumisikä Ranskan hovissa 1600-luvulla. Madame d'Aulnoy – tyttönimeltään Marie-Catharine Le Jumel de Barneville – itse oli mennyt tuossa iässä naimisiin kolmisenkymmentä vuotta vanhemman paroni d'Aulnoyn kanssa. Avioliitto oli järjestetty, eikä se lukuisista lapsista huolimatta ollut onnellinen. 

Ehkä oman katkeran kokemuksensa vuoksi Madame d'Aulnoy piti huolen siitä, että hänen saduissaan päähenkilöt ovat iältään lähellä toisiaan ja päätyvät avioon rakkaudesta. Lukemani satukokoelman esipuheessa Constance Cagnat-Debœuf pitää näitä satuja jopa feministisinä, mikä näkyy muun muassa niiden sankarittarien itsenäisyytenä kumppanin valinnassa. 

Madame d'Aulnoy ei näytä pitäneen aviopuolisoiden nuorta ikää sinänsä ongelmana. Useissa tämän kokoelman saduissa viitataan ihastuttavan raikkaaseen tuulahdukseen, jonka Ranskan kruununperillisen kaunis morsian Adélaïde de Savoie toi hoviin. Adélaïde oli naimisiin mennessään vasta 12-vuotias. Mahdollisesti Madame d'Aulnoyn silmissä liiton teki hyväksyttäväksi se, että sulhanenkin oli vasta viidentoista.

Feminististä tyttövoimaa on myös omassa suosikkitarinassani Belle Belle ou le Chevalier Fortuné. Siinä päähenkilönä on köyhtyneen kreivin tytär, joka lähtee mieheksi pukeutuneena armeijaan, jotta hänen isänsä ei joutuisi maksamaan ylivoimaisia veroja. Hyvän haltiattaren ja viisaan puhuvan hevosen avustuksella Belle Belle selviytyy hänelle asetetuista koettelemuksista loistokkaasti. Kertomuksessa on myös paikoin suorastaan riehakasta komiikkaa. Pahimmat koettelemukset aiheuttaa ruhtinatar, kuninkaan sisar, joka rakastuu palavasti kauniiseen ritariin. Torjutun rakkauden vihastuttama nainen väittää lopulta, että Belle Belle on sopimattomalla tavalla käynyt häneen käsiksi. Belle Belle tuomitaan kuolemaan siten, että miekka isketään hänen sydämeensä. Kun häntä valmistellaan iskua varten, paljastuu, että hän onkin nainen. Kuningas, jota Belle Belle on tässä vaiheessa jo kauan rakastanut, ottaa Belle Bellen puolisokseen. (Ehkä huojentuneena siitä, että hänen kauniiseen ritariin kohdistuvat tunteensa osoittautuvat hyväksyttäviksi.)

Saduissa on yleistä, että luonteen ominaisuudet heijastuvat päähenkilöiden ulkomuotoon. Myös Madame d'Aulnoyn tarinoissa kauneus yhdistyy hyvyyteen ja rumuus pahuuteen. Kertomus Rameau d'Or ('kultainen oksa') alkaa virkistävästi tilanteesta, jossa hyvä mutta ruma prinssi ei halua puolisokseen hyvää mutta rumaa prinsessaa. Prinsessa puolestaan ei haluaisi naida ketään, ei kaunista eikä rumaa. Molemmat tottelemattomat joutuvat vankeuteen, josta hyvien haltioiden avulla pelastuvat ja päätyvät paimenpojaksi ja paimentytöksi. Tässä vaiheessa molemmat ovat luonnollisesti saaneet luonteeseensa kuuluvan kauniin ulkomuodon. Nuoret rakastuvat toisiinsa. Pahat haltiat aiheuttavat vielä yhden mutkan juoneen muuttamalla tytön heinäsirkaksi ja pojan seinäsirkaksi. Lopulta kuitenkin taas hääkellot soivat ja ihmismuotoonsa palautuneet kauniit päähenkilöt saavat toisensa.

Madame d'Aulnoy, Contes de fées. Édition de Constance Cagnat-Debœuf. Gallimard 2021. Tämä kokoelma ilmestyi Folio classique -sarjassa (N:o 4725) vuonna 2008.  Sen kertomukset on alun perin julkaistu vuosina 1697–1698. Kansikuva: Théo Schmied. 397 s.

-------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 20: Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä.

Jaakko Hämeen-Anttila: Mare nostrum. Länsimaisen kulttuurin juurilla

Nimitys Mare nostrum, "meidän meremme", on peräisin antiikin roomalaisilta. He käyttivät tätä nimitystä Välimerestä, roomalaisen imperiumin sisämerestä. Jaakko Hämeen-Anttila laajentaa käsitettä siten, että "meidän" viittaa kaikkiin niihin kansoihin, jotka ovat vaikuttaneet Välimeren rannoilla. Erityisesti hänen huomionsa kiinnittyy Lähi-idän eri kulttuurien ja eurooppalaisen kulttuurin vuorovaikutukseen. Kuten Hämeen-Anttila teoksen esipuheessa toteaa: "Vaikutteiden kulkusuunta Euroopan ja Lähi-idän välillä on historian aikana vaihdellut." 

Vaikutteet eivät ole jääneet ainoastaan Välimeren rannoille. Myös meidän suomalainen kulttuurimme tulvii Lähi-idästä ja helleeneiltä välittynyttä ainesta. Uskontomme, kalenterimme, kirjoitusjärjestelmämme ja suuri osa tieteellisistä näkemyksistämme on syntynyt Välimeren ranta-alueilla. Tässä mielessä myös me suomalaiset voimme puhua Välimerestä "meidän" merenämme.

Minua on häirinnyt sellainen kulttuuripurismi, jossa ulkopuolisia vaikutteita kammoksutaan ja niiden vastaanottamista pidetään oman kulttuurin heikentämisenä. Oli ilo lukea Hämeen-Anttilan täysin päinvastaisia näkemyksiä kulttuurivaikutteiden lainautumisesta: kehittyvä kulttuuri lainaa naapureiltaan sen, mitä tarvitsee. Kyse ei ole passiivisesta vaikutteille alistumisesta vaan omasta tarpeesta syntyneestä valikoinnista. 

Meillä on ollut vallalla varsin yksinkertaistettu näkemys Välimeren alueen kulttuurikehityksestä. Ainakin alakoulun historianopetuksessa, jota tunnen parhaiten, se näkyy edelleen. Suunnilleen seuraavaan tapaan opetin historiaa vuosikaudet: Egypti ja Mesopotamia käsiteltiin omina irrallisina kokonaisuuksinaan. Sitten käytiin läpi antiikin Kreikka. Rooman historiaan käytettiin paljon oppitunteja, ja Kreikasta saadut vaikutteet tulivat esiin lähinnä jumalien vastaavuudessa. Rooman kulttuurista päästiin kristilliseen keskiaikaan ja siitä edelleen renessanssin ja löytöretkien kautta nyky-Eurooppaan. Kreikan hellenistinen vaikutus Lähi-itään mainittiin Aleksanteri Suuren valloitusten yhteydessä. Arabien vaikutuksesta kerroin yleensä ainoastaan sen, miten arabit käänsivät laajasti kreikkalaista kirjallisuutta ja sitten keskiajan lopulla, alkuperäisten kreikkalaisten tekstien kadottua, nämä kirjoitukset "palautettiin" eli käännettiin arabiasta eurooppalaisille kielille.

Jaakko Hämeen-Anttilan Mare Nostrum osoittaa, että Välimeren alueen kulttuurien suhteet ovat olleet huomattavasti edellä esitettyä monimuotoisempia. Vuoropuhelu Lähi-idän kulttuurien ja Kreikan välillä oli syvällistä ja jatkuvaa ja sitten myöhemmin arabialais-islamilaisen kulttuurin vaikutus keskiajan Eurooppaan huomattavasti laajempaa. Espanjan kieli sekä rakennus- ja tapakulttuuri kantavat näitä arabivaikutteita nyky-Euroopassa kaikkein selvimmin.

Hämeen-Anttila kertoo kulttuurivaikutteiden kulkeutumisesta vanhalta ajalta myöhäisantiikin kautta keskiajalle ja hieman myös nykypäiviin asti. Teoksessa käydään läpi kulttuurin eri osa-alueet lukuisien esimerkkien avulla. Tekijän vakuuttava oppineisuus ja laaja kielitaito tulevat esille esimerkiksi kirjoitusjärjestelmien ja lainasanojen esittelyssä. Suomessa tuskin on kovin monta tutkijaa, jotka Hämeen-Anttilan tapaan pystyvät haastamaan vallalla olevia tulkintoja muinaiskielien sanojen etymologiasta.

Teoreettisen pohdinnan lomaan on siroteltu runsaasti lukemista keventäviä anekdootteja. En tosin ole ihan varma, onko "kevennys" tarkoittamani sana. Keskiajan frankkien taikauskoisten "parannuskeinojen" vertailu Lähi-idän lääketieteeseen saa nykylukijankin tuntemaan myötähäpeää eurooppalaiseen perinteeseen kuuluneesta sivistymättömästä ylimielisyydestä.

Minulle ajatukset uuteen asentoon kääntävää tietoa oli se, että käsitys ristiretkistä eräänlaisena esikolonialistisena yrityksenä valloittaa Lähi-itä ja osoituksena lännen vihasta islamilaista maailmaa kohtaan kehittyi vasta melkein kuusisataa vuotta ristiretkien jälkeen. Aikalaiset näkivät ne lähinnä yksittäisinä konflikteina, joiden vihollisasetelmat eivät vastanneet nykyisin yleisesti vallalla olevaa käsitystä. Esimerkiksi neljännellä ristiretkellä lännen sotajoukot tuhosivat kristityn Bysantin pääkaupungin, Konstantinopolin, joka oli toiminut islamin leviämisen estäjänä. Lähi-idän pienet kristilliset valtiot myös välillä liittoutuivat muslimivaltioiden kanssa.

Jaakko Hämeen-Anttilan Mare nostrum oli minulla matkalukemisena Välimerelle suuntautuneella vappumatkalla. Matkalla lukeminen on usein sirpaleista. Päivällä ehtii lukea lähinnä bussissa tai paikallisjunissa, illalla on jo niin poikki, että muutama sivu omaksutun tavan vuoksi saa riittää.  Tämä kirja suhteellisen lyhyine lukuineen osoittautui juuri sopivaksi matkaevääksi.

Jaakko Hämeen-Anttila, Mare nostrum. Länsimaisen kulttuurin juurilla. Otava 2006. Kartat: Ari Suramo. Kansi: Timo Numminen. 256 s.

---------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 15: Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää.

Marianne Wiggins: John Dollar

Oletko koskaan miettinyt, mitä olisi tapahtunut, jos Kärpästen herran haaksirikkoutuneet olisivat olleet tyttöjä eivätkä poikia? Olisivatko tytöt käyttäytyneet sivistyneemmin? Vai olisivatko seuraukset olleet vielä kauheammat? Kertooko Kärpästen herra vain poikien taipumuksista vai onko kyse yleisinhimillisestä alttiudesta väkivaltaan? Joistain tällaisista pohdinnoista Marianne Wigginsin romaani John Dollar on luultavasti saanut alkunsa. Kirjat keskustelevat usein keskenään hedelmällisellä tavalla. 

Kärpästen herraa kai edelleen luetetaan kouluissa. John Dollar olisi sille erinomainen rinnakkaisteos. Voisi syntyä jännittävää dialogia, jos vaikkapa puolet luokasta lukisikin tämän. Kunpa jokin kustantamo rohkenisi ottaa tämän ohjelmaansa. Uskon, että suomennoksella olisi kysyntää. En tosin ole varma, uskaltaisiko yksikään opettaja luettaa tätä koululaisilla. Paikoin tämä romaani synnyttää fyysistä pahoinvointia.

Tässä blogitekstissä on sitten luvassa juonipaljastuksia. Yritän kuitenkin jättää mahdollisimman paljon lukijan itsensä löydettäväksi. Romaani on täynnä pieniä ja suuria yllätyksiä. Se suorastaan pakottaa lukemaan eteenpäin. Romaanin esipuheen kaltainen alkuluku muuten kannattaa lukea uudelleen sen jälkeen, kun on lukenut kirjan loppuun. Asiat, jotka ensilukemalta tuntuivat hämäriltä, muuttuvat tällä tavoin täysin ymmärrettäviksi ja tarinan aukot muutamien sen päähenkilöiden osalta umpeutuvat.

Romaani jakautuu melko tarkasti kahteen yhtä pitkään osaan, jotka sävyltään ovat aivan erilaisia. Alkuosa kertoo nuoren sotalesken, Charlotte Lewesin, vaiheista Burmassa. Vuonna 1917 hän ottaa vastaan tyttöoppilaiden opettajan pestin Rangoonissa. Hänen oppilaansa ovat enimmäkseen brittiläisen siirtomaahallinnon virkamiesten ja sotilaiden lapsia. 

Charlotte on rohkea ja utelias: toisin kuin omaan kuplaansa linnoittautuneet Rangoonin britit hän on kiinnostunut "alkuasukkaiden" elämästä ja kulkee aamuvarhain ennen koulun alkua tutkimusretkillään paikallisen väestön parissa. Ilmeisesti näillä retkillään hän myös hankkii selkäänsä tatuoinnin. Hän ui meressä delfiinien kanssa. Myös rakkaus ja erotiikka palaavat Charlotten elämään, kun hän tapaa John Dollarin, taitavan merimiehen, joka omistaa pienen rahtialuksen. Pian John Dollarin siihen asti nimetön alus saa nimen The Charlotte. 

Johnin romanttinen rakkaus ja Charlotten käytännöllisempi näkemys yhdistyvät heidän suhteessaan leikkisällä tavalla, joka jää mieleen ja kannattelee pientä toivonkipinää romaanin tummasävyisessä maailmassa.

Yrjö-kuninkaan syntymäpäivän kunniaksi Rangoonin brittiyhteisö päättää nimetä yhden autioista saarista uudelleen kuninkaan mukaan. Kolme alusta lähtee saarelle. John Dollarin The Charlotte on yksi niistä. Tarkoituksena on järjestää saarella nimenantojuhla ja ottaa siitä valokuvia lahjaksi kuninkaalle. Mukana ovat myös brittiläisen koulun opettajat ja oppilaat, niin pojat kuin tytötkin.

Saariretken aikana lukija tutustuu paremmin tyttöoppilaisiin ja heidän vanhempiinsa. Kerronnan sävy on enimmäkseen kevyt ja koominen. Romaani rakentaa kuvaa tytöistä ja heidän perheistään vähitellen pienistä fragmenteista ja keskustelujen lomassa lausutuista kommenteista, joiden merkitys avautuu lukijalle vasta myöhemmin. 

Huolettomassa pikniktunnelmassa on jo kuitenkin useita enteitä pahemmasta. Tyttöjen välillä on iän ja syntyperän aiheuttamia jännitteitä. Vanhimmat tytöt ovat murrosikäisiä, nuorimmat vielä lapsia. 

Tytöt vakoilevat  Charlotte-opettajan ja John Dollarin rakastelua hytin seinässä olevasta reiästä, ja vanhin tytöistä, Amanda, alkaa haastaa Charlottea, jota oppilaat tähän asti ovat kunnioittaneet. Amanda muun muassa leikittelee Charlotten sukunimellä: Lewes ei eroa ääntämykseltään sanoista loose ('helposti vieteltävä') ja lose ('hävitä' josta siis substantiivi häviäjä, luuseri). 

Rantajuhla muuttuu salamannopeasti kilpikonnien teurastukseksi, kun oudon ympäristön riehaannuttamat poikaoppilaat huomaavat, että rantaan uineiden matelijoiden munat muistuttavat tennispalloja. Opettajat ja vanhemmat kadottavat tilanteen hallinnan hetkeksi. Rannalta löytyy myös pääkallo, jonka poikien opettaja nopeasti nimeää apinan pääkalloksi ja hautaa kiireesti hiekkaan. Kallossa on veitsen jälkiä. 

Romaanin loppuosa on sitten sävyltään aivan jotain muuta. Tsunami sekä alkuasukkaiden tai merirosvojen hyökkäys muuttaa tarinan karmeaksi selviytymistaisteluksi. Hengissä selvinneet kahdeksan tyttöä aloittavat yhteiselämänsä toiveikkaina. Pelastuksen uskotaan tulevan parissa päivässä. Tytöt laativat pienyhteisölleen lakeja, joista kukaan ei enää hetken päästä välitä. 

Enimmäkseen tytöt ovat lamaantuneita: hylkytavaran pelastusyritykset ovat sattumanvaraisia, ravintoa ei yritetä kerätä varastoon, suojia ei rakenneta. Jokainen toimii omien päähänpistojensa mukaan. Pitäisikö tämä lukea kirjailijan tulkinnaksi naisten yhteistyökyvystä? Enpä usko, minulle jäi sellainen tunne, että tässä romaanissa ihmisten persoonallisuuserot ovat sukupuolieroja tärkeämmät. Kyse on luonnollisesti myös tarjolla olevista roolimalleista.

Kun John Dollar löytyy rannalta elossa mutta selkärankansa murtaneena ja halvautuneena, häneen kohdistuu suuria odotuksia pelastajana. John Dollarin yritykset jonkinlaisen järjestyksen luomiseen valuvat kuitenkin tyhjiin. Paikalle saapuvan pelastusretkikunnan tuhoutuminen saa John Dollarin menettämään lopullisesti toivonsa. Hän myös sairastuu vakavasti kiniinin yliannostelun takia ja on enimmäkseen tiedottomana. Vanhimpien tyttöjen, Amandan ja Nollyn, luomassa mielipuolisessa uskonnossa John Dollar muuttuu ensin jonkinlaiseksi palvontamenojen kohteeksi ja lopulta uhrieläimeksi.

Heti haaksirikon jälkeen tytöt istuvat piirissä rannalla muodostelmassa, joka kuvastaa heidän asemaansa:

                                 Amanda

     Nolly                                          Gaby

     Sybil ja                                       Jane

     Sloan

                                 Oopi

                                                                   Monkey

Silmiinpistävä on Monkeyn, Menakan, asema. Hän on takaisin Englantiin matkustaneen valkoisen isän ja burmalaisen naisen lapsi, "puoliksi paistettu", jonka ahkeraa työpanosta kyllä hyödynnetään, mutta jota ei oikein pidetä täysivaltaisena ihmisenä. Romaani käsittelee siis myös kolonialismia konkreettisten esimerkkien avulla. Ainoastaan portugalilaista syntyperää oleva ja iholtaan muita tyttöjä hieman tummempi Gaby muodostaa lopulta jonkinlaisen liiton Menakan kanssa. 

Kaksoset Sybil ja Sloan tuovat tarinaan pientä koomista kevennystä sillä, että heidän tapansa käyttää pronomineja on täysin mielivaltainen. Oopi on vielä täysi lapsi. Jane omaan maailmaansa käpertyvä anorektikko. 

Myös Charlotte-opettaja palaa tarinaan hetkeksi siinä vaiheessa, kun tyttöjä on jo menehtynyt toinen toistaan karmeammilla tavoilla. Tapahtumien loppu täytyy sitten lukea romaanin alkusivuilta.

Marianne Wigginsin kirjoitustyyli on yllättävä ja jännittävä. Hän kertoo todellisesta käytöksestä sosiaalisten normien takana, mikä saa aikaan koomisia sävyjä ja vaikutelman tuoreudesta. Teksti pureutuu yksityiskohtaisesti siihen, minkä joku toinen kirjailija jättäisi viitteiden varaan, olipa kyse rakastelusta tai ihmissyönnistä. Romaani ei karmeudestaan huolimatta ole ahdistava.

Romaani on omistettu "rakkaalle Salmanille". Salman on kirjailja Salman Rushdie, jonka kanssa Marianne Wiggins oli naimisissa tämän romaanin ilmestyessä.

Marianne Wiggins, John Dollar. Harper & Row 1989. Kannen kuva: Paul Davies (John B. B. Wellingtonin valokuvan pohjalta). 214 s.

------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 4: Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana.

Alexis Kouros: Gondwanan lapset

Alexis Kourosin Gondwanan lapset on monikerroksinen ja monia tarina-aiheita sisältävä filosofinen saturomaani. Ensilukemalta se kertoi minulle yksinäisyydestä ja erillisyydestä sekä oman identiteetin etsimisestä. Toisella lukemisella saattaisin kiinnittää huomioni aivan eri asioihin. 

Tarinan päähenkilö on linnunpoikanen, joka kuoriutuu munasta karulla saarella. Yrityksistään huolimatta se ei opi lentämään ja jää yksin, kun sen äiti ja sisko lähtevät muuttomatkalle. Se kohtaa muita eläimiä, mutta nämä eivät pysty auttamaan sitä ydinkysymyksessä. Kuka hän oli? Mikä hän oli?

Yksinäisyyden ja erillisyyden teema toistuu myös romaanin miljöössä. Tapahtumat sijoittuvat Eteläisen jäämeren saarelle, joka on osa muinaista Eteläistä alkumannerta. Saaren kallio kertoo linnunpoikaselle:

Aika on repinyt minut palasiksi ja siirtänyt palaset tuhansien kilometrien päähän. Kaikki sisareni ovat eronneet minusta, ja heidät on nimetty uudelleen. Heidän sisälmyksensä on kaivettu esiin ja heidän kasvonsa on merkitty rajoilla ja teillä. Minut... minut on jätetty tänne yksin ja unohdettuna.

Lopulta linnunpoikaselle selviää, että saarella asustava luonnontutkija on tehnyt virheen. Hän on kerännyt linnunmunia tutkittavaksi ja mitattavaksi, mutta palauttaessaan munat pesiinsä hän on vahingossa laittanut pingviinin munan albatrossin pesään.

Olin synnyttänyt orvon. Eikä kyseessä ollut tällä kertaa mikään tavallinen orpo, joka kaipaa biologisia vanhempiaan. Hän oli joutunut eroon identiteetistään. Toivoin, että vaihdos olisi tapahtunut päinvastoin. Jos olisin laittanut albatrossin munan pingviinin pesään, hän olisi lentänyt eräänä päivänä tiehensä ja hänestä olisi tullut legenda kansansa keskuudessa.

Romaanin alkuosa on kerrottu hän-muodossa ja pingviininpoikasen näkökulmasta. Loppuosan kertoo luonnontutkija minämuodossa. Kuten sadulle sopii, sen henkilöt – niin ihminen, eläimet kuin kalliotkin – ymmärtävät vaivattomasti toistensa puhetta. 

Saarella vielä viipyvät nuoret pingviinit eivät hyväksy yksinäistä poikasta joukkoonsa. Niiden portinvartijat kysyvät: 

Missä olit silloin, kun me annoimme uhrimme? Missä olit, kun veljemme ja siskomme kuolivat lokkien ja kihujen kynsissä ja kun leopardihylkeet teurastivat meitä joukoittain ensiuinnillamme niin, että veremme värjäsi meren punaiseksi? 

Identiteetissä on kaksi puolta. Se yhdistää ja samalla erottaa. Siihen sisältyy käsitys siitä, missä suhteessa olemme toisten kaltaisia ja näin se kertoo meille, mihin ryhmään kuulumme. Toisaalta se kertoo sen, mikä erottaa minut kaikista muista. 

Miten tärkeäksi yksilö kokee yhteyden muihin? Millaisiin tekoihin hän on valmis päästäkseen osaksi ryhmää? Pingviininpoikaselle liittymisestä muihin tulee elämän ja kuoleman kysymys. Se päättää ainakin vielä yrittää.

Lukijan ratkaistavaksi jää, onnistuuko tämä yritys ja mikä on hinta, jonka yhteydestä joutuu maksamaan. Romaanin alkusanoissa lukijalle lahjoitetaan piste, jonka hän voi sijoittaa tarinan päätepisteeksi haluamaansa paikkaan. Myöhemmin romaanissa vielä selvennetään: 

– Ei tarinoilla ole loppuja tai alkuja. Me vain kehystämme palasen elämää tai kuvitelmaa. Voit laittaa viimeisen pisteen minne haluat. Joskus ihmiset laittavat sen jonkin iloisen tapahtuman jälkeen, että loppu olisi onnellinen, tai surullisen tapahtuman jälkeen, että syntyisi tragedia.

Lukiessani sijoitin tähän tarinaan pisteen siten, että syntyi sankarillinen tragedia. Pikku pingviinin kohtalon kuvailee luonnontutkija jo aiemmin kertoessaan tapahtumasta, jota on ollut todistamassa usein. Kun pingviiniparvi lähtee uintiretkelleen, sitä on odottamassa nälkäisten leopardihylkeiden lauma:

Yllättäen yksi pingviineistä sukelsi ja ui suoraan hyljettä kohti. Salamannopeasti leopardihylje nappasi pingviinin kiinni ja oli silmänräpäyksessä kirjaimellisesti kuorinut sen nahastaan raivokkaalla pään heilautuksella. Tämän tapahtuessa muut pingviinit uivat turvallisesti rantaan.

Voiko olla suurempaa yhteyttä kuin se, että antaa henkensä muiden puolesta? 

Jos lukisin tämän tarinan lapselle, sijoittaisin pisteen eri kohtaan. Gondwanan lapset sai Finlandia Junior -palkinnon vuonna 1997, kun palkinto oli jaossa ensimmäisen kerran. Aivan pienten lasten kirja se ei kuitenkaan ole. Se liittyy luontevasti varttuneemmille lukijoille suunnattujen filosofisten satujen perinteeseen. Siihen, jossa ovat Pikku Prinssi, Lokki Joonatan ja vaikkapa Voltairen sadut.

Orpo ja yksinäinen on myös romaanin ainoa ihminen, luonnontutkija John Doe, Matti Meikäläinen, jokamies. Hänen kauttaan romaaniin tulee myös uskonnollinen sävy. Hän näyttää linnunpoikaselle puusta veistetyn ristiinnaulitun ja kertoo: Mies ristillä on minun Jumalani. Uhrikuoleman ajatus, jota edellä käsittelin, ei siis ole romaanissa pelkästään minun mielikuvitustani.

Uskonnollista ainesta on John Doen hahmossa enemmänkin. Hän kertoo olleensa alun perin puutarhuri. Hän säilyttää karaa omenasta, jota ei omien sanojensa mukaan koskaan syönyt. Raamatulliset viittaukset eivät ole mukana sattumalta. Paratiisikertomusta on tulkittu nimenomaan vertauskuvana ihmisen erillisyydestä ja identiteetistä. Paratiisissa ihminen oli osa luontoa. Vasta kielletyn hedelmän syöminen teki hänestä tietoisen yksilön. Hyvän ja pahan tiedon puu on tietoisuuden puu. Kuolema astui ihmisen elämään tietoisuuden myötä; eläimet eivät tiedä kuolevansa.

Tätä kirjaa ei tosiaankaan pysty ammentamaan tyhjiin hetkessä. 

Parasta mitä voit löytää on "etsimisen tie", tai että löytää vain sen, mistä etsiä.

Romaanin kuvitus, jossa yhdistetään valokuvaa ja grafiikkaa, on poikkeuksellisen kaunis ja tuo jopa oman ekologisen tarinansa sanoin kerrotun tarinan rinnalle.

Alexis Kouros, Gondwanan lapset. Lasten Keskus 1997. Kuvat ja ulkoasu: Alexander Reichstein. 120 s.

--------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 40: Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole.

J. M. G. Le Clézio: Kaupunki nimeltä Onitsha

Perheiden kuvaukset kirjoissa kiehtovat minua. Luulisi, että ihmisillä, jotka elävät aivan liki toisiaan ja joiden onni on sidoksissa toisten onnellisuuteen, olisi hyvä syy saada perhe toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Usein näin käykin. Minua ilahdutti kansanedustaja Anna Kontulan ajatus perheestä kommunismin aihiona: perheenjäseniltä odotetaan kykyjen mukaan ja heidät huomioidaan heidän tarpeidensa mukaan.

Kirjoissa perheet ovat usein kuitenkin jollain tavoin vaurioituneita. Siitä syntyy epäilemättä dramatiikkaa, joka houkuttelee lukemaan eteenpäin. Tolstoin Anna Kareninan aloitusvirke kertoo, mistä on kyse: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Onnellisuus on siis hiukan tylsää, vasta onnettomuus tekee tarinasta kertomisen arvoisen. En usko tähän. Mieleni tekisi kääntää ajatus toisin päin: jokainen onnellinen perhe on onnellinen omalla hullunkurisella tavallaan, onnettomien perheiden onnettomuus puolestaan näyttää lähes aina aiheutuvan yhdestä ja samasta syystä – yhden tai useamman perheenjäsenen itsekkyydestä. Yrityksestä muuttaa toimiva kommunismi diktatuuriksi.

Tässä nobelisti J. M. G. Clézion romaanissa – kuten useissa onnettomissa perhekuvauksissa – Musta Pekka on jäänyt perheenisän käteen. Geoffroy Allen on toisen maailmansodan alkuvaiheessa jättänyt raskaana olevan italialaissyntyisen vaimonsa Ranskaan ja muuttanut öljy-yhtiön edustajaksi Nigeriaan, Onitshan kaupunkiin. Sinne hänet on houkutellut pakkomielteen kaltainen kiinnostus muinaisen Afrikan Meroë-kulttuuriin. Hän uskoo, että egyptiläinen dynastia, joka oli ottanut Niilin rannalla sijainneen Meroën pääkaupungikseen, joutui pakenemaan ulkopuolisia valloittajia ja asettui viimeisen kuningattarensa johdolla Niger-joen saarelle perustettuun uuteen valtakuntaan.

Romaanin alussa, vuonna 1948, Geoffroy Allenin vaimo Maria Luisa eli Maou ja hänen kymmenvuotias poikansa Fintan matkustavat viimein Afrikkaan perheenisän luokse. Maoun toiveet ovat korkealla, viimeinkin perheen yhteinen elämä on alkamassa. Fintan puolestaan on mustasukkainen ja vastahakoinen: hän ei ole halukas jakamaan äitiään ventovieraan miehen kanssa. Romaanin tapahtumat kerrotaan vuoroin Maoun, Fintanin ja Geoffroy Allenin näkökulmasta.

Geoffroy Allen ei tee helpoksi Maoun ja Fintanin sopeutumista uuteen elinympäristöön. Hän on etäinen ja ärtyisä. Afrikan historiaan kohdistuvasta intohimostaan huolimatta hän yrittää säilyttää asemansa aluetta hallitsevassa brittiyhteisössä. Maoun ja Fintanin afrikkalaissympatiat ja helppo ystävystyminen afrikkalaisten kanssa saavat hänessä aikaan häpeää ja jonkinlaista mustasukkaista raivoa. Fintan saa kärsiä afrikkalaisista löytöretkistään kirvelevinä selkäsaunoina. 

Geoffroy Allenin muinaistutkimukset ja niihin liittyvät unet saavat romaanissa paljon tilaa. Muinaisten ihmisten ja paikkojen eksoottiset nimiluettelot tekivät romaanista paikoin raskaslukuisen. Ne myös osoittivat, kuinka heikoissa kantimissa käsitykseni Afrikan esikolonialistisesta historiasta ovat: en muista, että näistä asioista olisi koulussa tai julkisessa keskustelussa puhuttu mitään. Jokin aihetta käsittelevä tietoteos saattaisikin olla hyvä pohja tämän Le Clézion romaanin lukemiselle.

Afrikka ja eron aikana kovasti vanhentunut aviomies eivät aluksi vastaa Maoun romanttisia odotuksia. Afrikan kesytön luonto ukkosmyrskyineen kauhistuttaa häntä. Italialaisen syntyperänsä takia hän tuntee ulkopuolisuutta brittiyhteisössä ja alkaa pian luoda yhteyksiä afrikkalaisiin, varsinkin naisiin ja lapsiin, joiden elämänilo ja avoimuus muuttavat vähitellen hänen käsityksensä maanosasta. 

Koskaan Maou ei ollut rakastanut ketään niin kuin näitä ihmisiä. He olivat niin lempeitä, heillä niin sädehtivät silmät, puhtaat ja tyylikkäät liikkeet. Kun hän kulki kaupungin läpi satamaan, lapset tulivat hänen luokseen yhtään aristelematta ja hyväilivät hänen käsivarsiaan ja naiset tarttuivat hänen käteensä, puhuivat hänelle lempeällä kielellään joka soi kuin musiikki.

Fintanille Afrikka avautuu nopeammin kuin Maoulle. Ensimmäinen merkki hänen afrikkalaistumisestaan on kenkien hylkääminen.

Nyt Fintan oli oppinut juoksemaan väsymättä. Jalkapohjat eivät enää olleet sitä kalpeaa ja ohutta ihoa jonka hän oli vapauttanut kengistään. Ne olivat maanväristä, kovaa sarveista. Varpaat katkenneine kynsineen harottivat pystyäkseen paremmin tarrautumaan maahan, kiviin, puunrunkoihin.

Myös Fintan löytää nopeasti afrikkalaisia ystäviä. Tärkein näistä on Bony, hieman Fintania vanhempi poika, joka johdattaa Fintanin eläinten ja luonnon kunnioittamiseen. Fintan tulee kerran riehakkuuden puuskassa tuhonneeksi joukon termiittikekoja. Bony moittii häntä tästä ja kertoo, että termiitit ovat jumalia. Ilman niitä mikään ei pysäytä heinäsirkkoja. Bony myös opastaa Fintania erotiikan ihmeisiin. Yhdessä he vakoilevat kaunista kuuromykkää Oyaa, joka käy pesulla joella. 

Fintanin voimakas yhteys Afrikan luontoon ja ihmisiin on romaanissa kuvattu kauniisti. Lapsi elää ajattomassa aistimusten kuohussa, osana ympäröivää luontoa ilman huolta menneestä tai tulevasta. Edes äidin huoli ja varmasti seuraava isän rangaistus eivät saa häntä kääntymään pois hurmaavilta yöretkiltä.

Kun Geoffroy Allen sanotaan irti työpaikastaan, perhe alkaa eheytyä. Geoffroy tekee tosin vielä viimeisen löytöretkensä löytääkseen Meroë-kulttuurin jäänteet, mutta onnistuu vain sairastuttamaan itsensä vakavasti. Sairasvuoteellaan hän vapautuu pakkomielteestään.

Meroen tie on hautautunut autiomaan hiekkaan. Kaikki on kadonnut, paitsi itsi-merkit kivissä ja Amanirenasin kansan viimeisten jälkeläisten kasvoilla. Mutta Geoffroy ei enää ole kärsimätön. Ajalla ei ole loppua, niin kuin ei joen virtauksellakaan. Geoffroy kumartuu Maoun puoleen, kuiskaa korvaan niin kuin silloin kuin ennen sanat jotka nostivat hymyn Maoun huulille, kuiskaa oman laulunsa: "I am so fond of you, Marilu." Geoffroy tuntee Maoun yötuoksun, lempeän ja tyynen, hän kuuntelee nukkuvan Maoun hengitystä, ja yhtäkkiä se onkin tärkeintä maailmassa.

Myös Fintan näkee sairaan miehen ensimmäisen kerran isänään: Ei tuntematon mies, ei vallananastaja vaan ikioma isä. 

Romaanissa on myös varoittava esimerkki henkilöstä, joka ei pysty luopumaan pakkomielteestään vaan liukuu pahuuteen ja mielipuolisuuteen. Sabine Rodes on arvoituksellinen hahmo, joka jakaa Geoffroy Allenin intohimon Afrikan menneisyyteen. Hän tuo mieleen Kurtzin hahmon Joseph Conradin Pimeyden sydämessä. Hän on epämiellyttävä, vallanhimoinen ja toisia ihmisiä hyväksi käyttävä henkilö, mutta en oikein tavoittanut sitä, miksi hän on kirjailijalle niin painava hahmo, että vielä aivan romaanin lopussa lukija jätetään pohtimaan hänen merkitystään. Romaanin viimeisillä riveillä aikuinen Fintan nimittäin saa tietää, että Sabine Rodes on kuollut. Viimeisinä hetkinään Rodes on halunnut paljastaa Fintanille oikean brittinimensä ja sen, että on ollut arvonimeltään brittiläisen imperiumin ritarikunnan upseeri (OBE). 

Romaanin loppukohtaus tapahtuu Euroopassa parikymmentä vuotta Afrikan tapahtumien jälkeen. Fintan on opiskellut Englannissa, muu perhe – myös Afrikassa alkunsa saanut pikkusisko – asuu Ranskassa. Onitsha sellaisena kuin he ovat sen tunteneet, on tuhoutumassa Biafran sodan kaaoksessa.

J. M. G. Le Clézio, Kaupunki nimeltä Onitsha. Otava 2008. Ranskankielisestä alkuteoksesta Onitsha (1991) suomentanut Annikki Suni. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1994.

---------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 33: Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan.

James Meek: The People's Act of Love

James Meekin romaanin taustana on pari Venäjän historian vähemmän tunnettua seikkaa. Ensimmäinen niistä on se, että bolsevikkivallankumouksen jälkeen syntyneessä sisällissodassa oli mukana kymmeniä tuhansia tšekkejä ja slovakkeja. Osa taisteli punaisten puolella (esimerkiksi Kunnon sotamies Švejkin kirjoittaja Jaroslav Hašek), mutta erittäin suuri joukko-osasto myös bolsevikkeja vastaan. Kun kävi ilmeiseksi, että punaiset tulevat voittamaan sodan, tämä  tšekkilegioona yritti päästä pois Venäjältä. Sen komppaniat harhailivat hajaantuneina pitkin Siperiaa. Turhautuneet sotilaat ilmeisesti myös syyllistyivät raakuuksiin siviiliväestöä kohtaan. Viimeiset tšekkien ja slovakkien joukot poistuivat japanilaisilla laivoilla Vladivostokin kautta syyskuussa vuonna 1920.

Toinen merkittävä tausta romaanille on venäläinen skoptsien uskonlahko, joka syntyi 1700-luvun lopulla ja vaikutti ainakin 1970-luvulle asti. Skoptsit tulkitsivat syntiinlankeemuksen seksuaaliseksi tottelemattomuudeksi. Syntiinlankeemuksen jälkeen mies ja nainen saivat kielletyn hedelmän osaksi ruumistaan kiveksinä ja rintoina. Skoptsit uskoivat saavuttavansa paratiisillisen tilan ja muuttuvansa enkeleiksi kastraation avulla. Miehet leikkasivat tai leikkauttivat irti kiveksensä ja toisinaan myös peniksensä. Sen jälkeen he heittivät nämä "helvetin avaimet" tuleen. Skoptsinaiset leikkauttivat pois rintansa. Skoptsit elivät yleensä omissa eristäytyneissä yhteisöissään yksinkertaista, rauhanomaista ja yksilön täydellistymiseen tähtäävää elämää. Heidän uskonnollisissa seremonioissaan laulettiin hymnejä ja niihin kuului myös hurmoksellista tanssia. Lahkossa arvellaan enimmillään olleen noin 100 000 jäsentä.

The People's Act of Love sijoittuu suurimmaksi osaksi siperialaiseen Yazykin kylään. Sen asukkaat ovat enimmäkseen skoptseja. Heidän lisäkseen sinne on asettunut tšekkikomppania, joka alun perin on ollut noin 170 sotilaan vahvuinen mutta vuosien sotatoimet, karkuruus, tapaturmat ja sairaudet ovat supistaneet sen noin sataan mieheen. Komppaniaa johtaa tunteeton kapteeni Matula, joka salaa joukoiltaan sen tiedon, että heidät on sähkeitse kutsuttu takaisin kotiin, uuteen kotimaahansa Tšekkoslovakiaan. Kokaiinipäissään rehvasteleva Matula haluaa mieluummin jatkaa siperialaisen kylän ehdottomana itsevaltiaana kuin palata myyntimieheksi Böömiin.

Romaanin juonen ja ihmiskuvauksen ytimessä on yhden naisen ja kolmen miehen outo rakkaustarina. Juoneen sisältyy niin paljon yllättäviä käänteitä, että joudun nyt kirjoittamaan kieli keskellä suuta, jotta en pilaisi lukijan nautintoa liiallisilla paljastuksilla.

Nainen on Anna Petrovna Lutova, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen leski. Yksinäinen nainen on kyläläisten ja sotilaiden eroottisten juorujen vakiokohde, osaksi aiheesta. Hän on niitä harvoja kyläläisiä, joka ei kuulu skoptseihin. Kylässä tiedetään, että Annan husaarimies on kuollut sodassa. Annalla on pieni poika, Alyosha, joka haaveilee seuraavansa sankari-isän jäljissä sotilasuralle. 

Takaumana saamme lukea Annan lapsuudesta ja nuoruudesta Voronežissa, lähellä Ukrainan rajaa. Taidemaalari-isä on erikoistunut mairitteleviin kuviin vallanpitäjistä. Kun sosialistisista aatteista ja romanttisista vallankumouksellisista kiinnostunut nuori Anna haastaa isänsä tämän kuvien realismin puutteesta ja vallanpitäjien mielistelystä, isä ostaa Annalle lahjaksi kameran. Annasta kehkeytyy taitava valokuvaaja. Kaikki valokuvat miehestään hän on kuitenkin tuhonnut. Jäljellä on vain isän sulhasmiehestä maalaama taulu, josta Anna toteaa, ettei se ole kovin näköinen.

Tšekkiluutnantti Josef Mutzilla on ollut suhde Anna Petrovnan kanssa. Mutz haluaisi jatkaa suhdetta ja viedä Annan mukanaan Tšekkoslovakiaan, mutta Anna empii. Järkevä ja luonteeltaan tasainen Mutz ei oikein vastaa Annan miesmakua. 

Mutz on juutalainen, mikä tekee hänestä ulkopuolisen sekä kyläläisten että sotilaiden joukossa. Hänen ulkopuolisuutensa ja puolueettomuutensa tekee hänestä myös erinomaisen näkökulmahenkilön romaanin tarpeisiin. 

Mutz on niitä harvoja, jotka uskaltavat kyseenalaistaa kapteeni Matulan väkivaltaista toimintaa. Matula on kiitollisuudenvelassa Mutzille, koska tämä on erään aiemman taistelun yhteydessä pelastanut haavoittuneen Matulan hengen. Lännenelokuvien tapaan Matula toteaa, että kaupunki ei ole kyllin iso heille kahdelle; hän kuitenkin yrittää saada jonkun toisen hoitamaan likaisen työn ja Mutzin eliminoimisen syöttämällä sotilaille valheita, joiden mukaan Mutz on vakooja, joka kerää todisteita tšekkien sotarikoksista.

Enemmän Annan makuun on Kyrill Ivanovich Samarin, joka ilmaantuu yksin kylään taivallettuaan halki Siperian pakomatkallaan vankileiriltä. Oman kertomuksensa mukaan Samarin on paennut vankileiriltä yhdessä Mohikaaniksi kutsutun äärimmäisen vaarallisen vangin kanssa. Mohikaani on ottanut Samarinin, vaarattoman poliittisen vangin, mukaansa evääksi: hän on siis aikonut syödä Samarinin siinä vaiheessa, kun ruoka loppuu. Samarin on onnistunut pakenemaan Mohikaanilta, mutta tämä on seurannut perässä ja on nyt jo saapunut kylään. Ensi töikseen Mohikaani on jostain syystä surmannut Matulan vangitseman siperialaisšamaanin. Muitakin salamurhia tulee esiin. Romaanissa on siis myös murhamysteerin aineksia.

Anna lupaa huolehtia vangitusta Samarinista kodissaan ja aloittaa sitten viipymättä eroottisen suhteen tämän kanssa. Samarinin sielu on sairas vallankumouksellisen moraalia koskevista pohdinnoista, siitä että tulevan onnellisen maailman takia on syyllistyttävä hirmutekoihin. Samarin kertoo Annalle sekä Mohikaanista että itsestään tässä kohdassa, joka selittää romaanin nimen:

He's not a destroyer, he is destruction, leaving those good people who remain to build a better world on the ruins. To say he's the embodiment of the will of the people is feeble, a joke, as if they elected him. He is the will of the people. He's the hundred thousand curses they utter every day against their enslavement. To hold such a man to the same standards as ordinary men would be strange, like putting wolves on trial for killing elk, or trying to shoot the wind. You can pity the innocent man he butchers, if he is innocent. But the fact the food comes in the form of a man is accidental damage. It's without malice. What looks like an act of evil to a single person is the people's act of love to its future self. Even to call him a cannibal is mistaken. He's the storm the people summoned, against which not all good people find shelter in time.

Kylää piirittävien punaisten vangiksi jääneelle Mutzille paljastuu huolestuttavia asioita Samarinin taustasta. Päästäkseen suojelemaan Annaa ja pelastaakseen oman ja sotilaidensa hengen Mutz tekee punaisten kanssa sopimuksen kapteeni Matulan toimittamisesta punaisille elävänä tai kuolleena. Mutz on myös valmis vastaamaan sotarikoksista oikeuden edessä, vaikka ei niihin henkilökohtaisesti ole syyllistynytkään. Kuten hän itse toteaa, hän ei myöskään tehnyt mitään niiden estämiseksi.

Kolmas mies Anna Petrovnan lähellä on skoptsien hengellinen johtaja Gleb Alexeyevich Balashov. Hänen platoninen rakkautensa kauniiseen leskeen saa kirjassa selityksen ja traagisen päätöksen. Rakkautensa takia Balashov tekee teon, joka on vastoin hänen uskontoaan ja jonka uskoo varmasti johtavan hänet helvettiin.

Jännittävän seikkailun ohessa romaani luo koko joukon hauskoja, surullisia ja karmeita henkilökuvia. Myös romaanin sivuhenkilöissä on mainioita tyyppejä. Sen kylmä siperialainen miljöö luo jylhän taustan tapahtumille.

Romaanin keskeinen sanoma minulle, kun nyt sellaisen haluan tästä mainiosta tarinoiden runsaudensarvesta irrottaa, on se, että rakkaus loppujen lopuksi on ideologioita ja uskontoa väkevämpi. Sen huomaavat tässä romaanissa niin uskonnollinen fanaatikko Balashov kuin terroristi Samarinkin. 

Romaanin kirjoittaja James Meek on asunut useita vuosia Venäjällä 1990-luvulla. Hän toimi siellä Guardian-lehden Moskovan toimituksen päällikkönä. Hän on raportoinut toimittajana myös Irakista ja Afganistanista sekä Ukrainan sodasta. 

Tsekkisotilaiden syrjäyttämän venäläisen aatelisen maakuntapäällikön suuhun on romaanissa laitettu sanat, jotka viime aikojen tapahtumien valossa saavat aivan uuden sävyn. Ehkä tässä ei puhutakaan sadan vuoden takaisesta Venäjästä vaan paljon uudemmasta. Pelosta, joka suojelee vallanpitäjiä omalta kansaltaan.

When this chaos is finished and we drive out the foreigners we'll know what to do. It doesn't matter who rules, whether it's a prince of the blood or a Marxist, as long as they're Russian, and as long as the peasants fear them as they should have feared us. Fear should shine on them like light, a sun of fear rising in the morning and fear warming their backs in the afternoon and an electric fear shining on them at night, a clear bright fear, so that even if the new ruler dies and is replaced by another weakling, the terror will stay with them and their children for generations, and even when the source of the fear is gone, they'll still be looking for it, like people who cannot live without it.

James Meek, The People's Act of Love. Canongate 2005. 391 s,

---------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 18: Kirjan on kirjoittanut toimittaja.

Markus Nummi: Kadonnut Pariisi

Pariisi – palatsien, kahviloiden, puistojen, bulevardien ja taiteiden kaupunki. Valon kaupunki! Flanöörien, kabareiden, parfyymien, eleganssin kaupunki. Keveyden ja kevytmielisyyden vertauskuva. Kepeys! Onko ihme, jos Pariisi eräänä päivänä katkoo lopullisesti painovoiman kahleet ja kohoaa taivaalle? Ottaa paikkansa sieltä, missä muutkin paratiisit sijaitsevat. Sydämestä.

Markus Nummen esikoisromaanissa yläasteen biologian ja maantieteen opettaja Laila näkee kesken oppitunnin taivaalla ajelehtivan Pariisin kaupungin. Se on helppo tunnistaa Eiffel-tornista. Myöhemmin Pariisin häviäminen pääsee myös uutisiin: ensin uutislähetysten loppukevennyksiin, joissa hieman höpsähtäneet tutkijat kertovat kaupungin katoamisesta. Lopulta kuitenkin  myös Ranskan hallitus joutuu myöntämään:

"Pariisia ei ehkä ole olemassa aivan siinä mielessä kuin on luultu, mutta taas jossakin toisessa mielessä se on olemassa ei vain yhdesssä, vaan monessa paikassa, ei ehkä juuri tässä tai tuolla vaan vähän kaikkialla."

Onko kadotettu Par(at)iisi siirtynyt vain sydämiimme? Onko sitä koskaan edes ollut olemassa?

Fantastisesta lähtöasetelmastaan huolimatta Kadonnut Pariisi kertoo ennen kaikkea muutamien päähenkilöidensä melko arkisesta elämästä ja heidän ihmissuhteistaan. Pariisi liittää heidät toisiinsa osan löyhemmin, toiset kiinteämmin. 

On Laila, 50-vuotias opettaja, joka on jo hieman väsynyt opettamaan Euroopan maantietoa ja ihmisen lisääntymistä. Turhauttavaa tämä epäilemättä onkin ihmiselle, joka on juuri nähnyt Pariisin vaihtavan sijaintiaan ja joka itse on jäänyt lapsettomaksi. Lailan opettajamies on kuollut pari vuotta aiemmin. 

On Heikki Peltomaa, kymmenisen vuotta Lailaa vanhempi historian opettaja, Lailan henkireikä ja keskustelukumppani. Jokatorstaiset kahvittelutuokiot Kaisan Kulmassa ovat heidän viaton salaisuutensa.

Me emme puhuneet perheasioista ja arkipäivän ongelmista. Puhuimme yleisistä, periaatteellisista asioista, tieteestä ja moraalista, historiasta ja yhteiskuntafilosofiasta, todellisuuden perimmäisestä luonteesta.

Heikin kiinnostus Pariisia kohtaan johtaa hänet arkistojen ihmeelliseen maailmaan. Napoleonin yritykseen keskittää koko Euroopan arkistot Pariisiin. Arkistoja tuhoutui ja väärennettiin. Tutkimusmatkallaan Ranskaan Heikki päätyy "Pariisin" alkulähteille: samalla tavalla kuin Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen luotiin uusi kymmenpäiväinen viikko, uudet kuukaudet ja uudet mittayksiköt, vallankumoushallinto loi Pariisin omiin tarpeisiinsa. Sille väärennettiin historiallinen todellisuus asiakirjoihin. Pariisia ei koskaan ole ollutkaan yhdessä maantieteellisessä paikassa.

Heikkiä käyttää yhtenä asiantuntijana Ruotsin television palveluksessa työskentelevä monikansallinen työryhmä, joka kuvaa Pariisia käsittelevää dokumenttisarjaa. Työskentely dokumentin parissa muodostaa pitkän realistisen jakson romaanissa. Mukana ovat ruotsalaiset Peter ja Ingrid, norjalainen Christine, virolainen Jaan, suomalainen Marjaleena, albanialainen Emir ja englantilainen Stanley Crawford. Stanley on historiantutkija, joka puolivahingossa tulee vedetyksi mukaan itselleen uuteen ja outoon tv-työhön. Hänen syrjästäkatsojan asenteensa kautta lukijalle avautuu mielenkiintoinen näkymä ihmisten persoonallisuuksien  ja kimuranttien ihmissuhdekuvioiden vaikutuksesta projektin etenemiseen ja lopputulokseen.

Romaanin tarinaa kuljettaa eteenpäin välillä kaikkitietävä kertoja, välillä Stanley Crawford minäkertojana. Yhden pitkähkön jakson muodostaa Heikki Peltomaan kirje Stanleylle.

Romaanissa on myös Johanneksen ja Elinan, Heikki Peltomaan tyttären, rakkaustarina, joka ikään kuin kehystää romaanin muuta toimintaa. Näin rakkaustarina saa sivumääräänsä suuremman painon. Elina on 35-vuotias kirjastonhoitaja yliopiston kirjastossa ja Johannes saman laitoksen kymmenen vuotta nuorempi vahtimestari. Heidän ihastuksensa kypsyy rakkaudeksi heidän pystyttäessään Pariisista kertovaa näyttelyä. 

Johanneksen ystävä yrittää vihjata Johannekselle, että tämän uusi tyttöystävä on "kypsän" puoleinen. Elina puolestaan kuulee yhden ystävänsä nimittävän Johannesta "idiootiksi". Ympäristön paineista huolimatta Elinan ja Johanneksen rakkaus kestää vahvana pitkään – kunnes se surullisesti hiipuu pois, kuten maallisilla paratiiseilla usein on tapana.

Romaani pureutuu syvälle pohdinnoissaan todellisuuden luonteesta ja todisteiden luotettavuudesta. Tässä todisteista keskustelevat maanläheisesti Laila ja Heikki:

"En usko ennen kuin näen", sanoi kollegani aina. Se oli sellainen vitsi oikeastaan: hän edusti luonnontieteitä ja minä humanistisia aloja.

     "Entä näkymättömät asiat?" minä kysyin.

     "Niihin on vaikea uskoa", sanoi hän ja katsoi minua ilkikurisesti.

     "Viha ja rakkaus?" minä väitin vastaan.

     Hän tarttui minua kädestä kyynärpään alapuolelta ja puristi, kovasti, kynsillä. Hätkähdin ja vedin käteni pois.

     "Niistä jää aina jäljet", hän sanoi.

Viime vuosien julkinen keskustelu tuo tähän 1990-luvun romaaniin uuden lukutavan: se voidaan lukea myös kuvauksena salaliittoteorian synnystä. Heikki Peltomaan tutkijanmieli menettää kiinnikkeensä todellisuuteen. Onko kyseessä alkava dementia vai jotain muuta? 

Kun aletaan penkoa jotakin asiaa tarpeeksi perusteellisesti, löydetään yleensä aina yllättäviä yksityiskohtia, todisteiden anomalioita. Niiden selittäminen tahallisesti salatuiksi avaa oven salaliittoteorialle. Siitä mikä oli poikkeus, tuleekin nyt ainoa oikea todiste. Kaikki mikä ei tue sitä, on harhautusta. Se todellinen tutkittu tieto, kaikki niin sanottu hyväksytty tieto, muuttuu todisteeksi salaliiton olemassaolosta.

Tämän jälkeen valo ei enää pääse salaliittoteoreetikon kammioon. Siellä ainoastaan se, mikä ei ole totta, voi olla totta. Aivan niin syvälle ei tämä kevyt, leikkisä ja valoisa romaani onneksi päädy.

Markus Nummi, Kadonnut Pariisi. Otava 2008. Romaani ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1994. Kansi: Matti Hagelberg. 207 s.

--------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 44: Kirjan nimessä on kaupungin nimi.

Kirjallisuushaaste

Iris Murdoch, A Year of Birds. Puupiirros Reynolds Stone.

Näin tämän haasteen Kirjasähkökäyrä-blogissa. Moni muukin näyttää siihen tarttuneen. Päädyin vastailemaan kysymyksiin melko pitkästi. Olisi varmaan pitänyt tiivistää, mutta julkaisen tämän nyt tämmöisenä ennen kuin alan liikaa epäröidä. Olen tällaisissa haasteissa noviisi ja selvästi epämukavuusalueellani.

1. Mikä kirja olisi juuri nyt paras kuvaamaan elämääsi?

Jokin sellainen, jossa ei tapahdu paljon mitään, mutta jossa muistellaan ja mietiskellään paljon. Vaikkapa Gyula Illyésin Kharonin lautalla. Tai voisi tähän sopia myös Gontšarovin Oblomov tai miksei jokin Anita Brooknerin romaani.

2. Luetko runoja?

Silloin tällöin. Harvoin runokirjaa kannesta kanteen. Muutama metri runoja löytyy myös kodin kirjahyllyistä. Viimeksi olen selaillut Jarkko Laineen ja Lars Huldénin runokirjoja. Kaksi melankolista runoilijaa, joilla oli kuitenkin myös silmää koomisille yksityiskohdille.

3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa?

Toisinaan. Kolmesti olen ollut Helsingin kirjamessuilla. Ensimmäinen päivä on aina mukavin; jo toisena päivänä alkaa tulla messuähky ja alan miettiä, että hyvä lukupäivä menee siinä tohinassa ihan tärviölle.

     Kerran kävin Joensuun kirjallisuustapahtumassa, kun satuin olemaan kesämökillä siinä lähellä. Sieltä on mieleen jäänyt Jukka Itkosen hauras olemus ja hänen lukemiensa runojen lämmin inhimillisyys. Niin, ja Juha Hurmeen puhe, jossa hän kritisoi tuotantoeläinten kohtelua. Joku yleisöstä vastasi hiukan tuohtuneena, että kyllä hänen lapsuuskodissaan lehmät olivat kuin perheenjäseniä. Niin varmaan, tuumailin itsekseni, kukapa meistä ei pitäisi perheenjäseniään kylmässä rakennuksessa paikalleen kytkettyinä läpi pimeän talven.

     Pitkä jokakesäinen perinne on käynti Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä. Usein siellä on ollut mukana myös perheen nuorempaa sukupolvea. Mielikuvissani Sastamalassa paistaa aina aurinko.

4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?

Jostain sellaisesta jota en ole lukenut. Elokuva voisi sitten innostaa minut lukemaan kirjan, ja saisin todeta, että taas oli kirja parempi.

5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea, mutta et ole saanut aikaiseksi?

Niitä on monta. En ehkä ihan aina mutta varsin pitkään olen halunnut lukea Robert Burtonin The Anatomy of Melancholy -teoksen sekä Edmund Spenserin The Faerie Queene  -runoelman. Dostojevskin Idiootti, Joel Lehtosen Henkien taistelu ja Volter Kilven Alastalon salissa houkuttelisivat myös, mutta aloittaminen on aina lykkääntynyt. Kaikki ovat sen verran massiivisia järkäleitä, että lukeminen vaatisi rauhaa ja malttia. Niitä on vaikea saavuttaa varsinkin nykyhetken hämmentävässä ja järkyttävässä uutisvirrassa.

6. Onko sinulla lempikirja, jota et kehtaa kysyttäessä (paitsi nyt) tunnustaa?

Ei enää. Teini-ikäisenä luin useampaan kertaan puolisalaa Soyan romaanin Seitsemäntoistavuotias. Se oli vanhempieni isossa kirjahyllyssä aivan katon rajassa muiden hieman paheellisiksi arvioitujen kirjojen vieressä. Luultavasti se ei enää tuntuisi yhtä tärkeältä kirjalta kuin silloin.

7. Kenet kirjailijan haluaisit tavata?

Olen niin ujo ja sosiaalisesti kömpelö, että en oikeastaan haluaisi tavata ketään muita kuin niitä, joita tunnen jo ennestään. Juha Ruusuvuoren tai Markus Kajon kanssa voisin siis juoda kahvikupposen, jos olisi ihan pakko joku mainita.

8. Minkä romaanihenkilön haluaisit tavata?

Viittaan edelliseen vastaukseen. Tapaan romaanihenkilöt mielelläni vain kirjan sivuilla. Lähes kaikki ovat näin tavattuina kiinnostavia, niin hyvät kuin pahat.

9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikka et välttämättä hänen kirjoistaan pitäisikään)?

Iris Murdoch – viihdyttävä ja syvällinen, traaginen ja hauska, uskomattoman monipuolinen kirjailija.

Kiinnostukseni näkyy seuraavilla tavoilla:

- ensin luin kaikki hänen romaaninsa pokkareina; alkupään tuotannon ostin itse, loput osti vaimoni minulle lahjaksi sitä mukaa kuin ne ilmestyivät (uusi romaani ilmestyi yleensä joka toinen vuosi)

- keräsin itselleni kaikki suomeksi julkaistut Murdochin romaanit (sekä muutamia ruotsiksi)

- siinä sivussa ostin ja luin myös Murdochin runot, näytelmät, esseet ja filosofiset teokset

- Murdochin kuoleman jälkeen keräsin kaikki löytämäni hänestä kirjoitetut elämäkerrat ja kirjallisuustutkimukset

- kun Murdochin kirjeet ja päiväkirjat julkaistiin, ostin nekin

- aloin kerätä Murdochin romaanien englantilaisia ensipainoksia (niitä on minulla nyt kymmenisen kappaletta)

Kuulostaako jo riittävän pakkomielteiseltä?

No, olen kerännyt myös Murdochin aviomiehen, John Bayleyn, tuotantoa – sekä romaaneja että kirjallisuustutkimusta. Aika paljon minulle on kertynyt myös muuta Murdochiin liittyvää kirjallisuutta, esimerkiksi kirjoja kirjailijoilta, joille Murdoch omisti romaaninsa.

Ja siis, pidänkö Iris Murdochin kirjoista? Ehdottomasti! Kaiken edellä sanotun jälkeen olisi outoa, jos en pitäisi. Olen vain harmiton bibliomaani, en sentään ihan seinähullu.

Valehtelin vähän tuossa edellä, kun kirjoitin lukeneeni kaikki Iris Murdochin romaanit. Yhtä olen säästellyt vanhuuden varalle. Luulen, että sen aika on nyt pian käsillä. Ja sen jälkeen voin taas lukea kaikki hänen romaaninsa uudelleen. Niistä minulle tärkeimmät ovat A Word Child, Bruno's Dream ja The Black Prince. Kiinnostus Murdochiin näyttää heränneen uudelleen niin Suomessa kuin kansainvälisestikin, joten toivon, että ne vielä joskus ilmestyvät myös suomeksi.

10. Minkä kirjan ostit viimeksi?

Viime viikonlopun Helsingin reissulla ostin Akateemisesta kirjakaupasta kuusivuotiaalle lahjaksi Helena Immosen romaanin Näkymätön Milanna ja samalla kerralla vielä itselleni kolme Annie Ernaux'n kirjaa ranskaksi.

11. Mitä luet juuri nyt?

Aivan liikaa uutisia! Aloittelin myös Markus Nummen Kadonnut Pariisi -romaania. Se houkuttelee jo tuolla kovasti pariinsa. Kiitos kun jaksoit lukea tänne asti!

Patrick Modiano: Vestiaire de l'enfance

Nobelisti Patrick Modianon romaani hämmentää lukijan perusteellisesti. Unenomainen tunnelma synnyttää mielikuvan allegoriasta, jonka merkitys kuitenkin karkaa lukijan ulottumattomiin. Mitä muistamme silloin, kun emme halua muistaa jotain liian tuskallista? Romaani tuntuu kertovan tarinoita varsinaisen tarinan vierestä. Siinä on paljon aukkoja, joiden täyttämiseen annetaan kyllä vihjeitä, mutta paljon jää lukijan oman mielikuvituksen varaan.

Romaanin tapahtumapaikkana on kuuma eteläinen kaupunki jossain Välimeren rannalla, mahdollisesti Afrikan puolella. Siellä puhutaan useita eri kieliä ja käytetään useiden eri valtioiden rahaa. Iltaisin kajahtaa rukouskutsu kaupungin minareeteista.

Romaanin kertoja, keski-ikäinen Jimmy Sarano, on asettunut kaupunkiin kymmenisen vuotta aiemmin. Hän kirjoittaa jatkokertomusta Radio-Mundialin monikielisiin lähetyksiin. Jatkokertomus on nimeltään Ludvig XVII:n seikkailut. Siinä teloitetun kuninkaan poika, Ranskan kruununprinssi, on paennut viljelijäksi Jamaikalle. Erityisen kunnianhimoisesti Jimmy Sarano ei työhönsä suhtaudu: hän kopioi tarinat vanhoista seikkailuromaaneista.

Radio-Mundialissa työskentelee useita muitakin muualta tulleita. Heitä yhdistää halu unohtaa menneisyytensä ja elää "ikuisessa nykyhetkessä", kuten Jimmyn espanjalainen kollega Carlos Sirvent toteaa. Hänen toinen kollegansa Mercadié vertaa Radio-Mundialia muukalaislegionaan ja mainitsee, että "hiljaisuus ja unohdus" ovat keino kestää tuskallista menneisyyttä.

Jimmyn elämään liittyy arvoituksellisia asioita, jotka myös jäävät arvoituksiksi. Häntä seurailee "autonkuljettajaksi" kutsuttu mies. Käy ilmi, että rikas "amerikkalainen nainen" on testamentissaan määrännyt Jimmyn varjostettavaksi. Onko nainen ollut Jimmyn rakastajatar? Ylittääkö naisen mustasukkaisuus haudan rajan? Vai onko kyse suuresta rakkaudesta ja yrityksestä suojella rakastettua? Emme saa tietää vastausta. Vuosien mittaan Jimmy on jonkin verran ystävystynyt autonkuljettajan kanssa ja he käyvät toisinaan yhdessä lasillisella.

Jimmyn naapurissa asuu 80-vuotias romaanikirjailija, jota Jimmy nimittää "hyönteiseksi". Jostain syystä Jimmy tuntee suurta halveksuntaa parvekkeella säännöllisesti voimistelevaa kuivettunutta miestä kohtaan. Hän moittii tätä sydämettömäksi. Näkeekö Jimmy miehessä oman tulevaisuutensa? Käy ilmi, että myös Jimmy on kirjoittanut romaaneja Pariisissa asuessaan ja että hänen nimensä silloin on ollut Jean Moreno. 

Jimmyn ikuiseen nykyhetkeen syntyy särö, kun hän eräänä päivänä törmää nuoreen pariisittareen, Marieen, jonka kasvot herättävät muiston parinkymmenen vuoden takaa. Jimmy auttaa Marieta rahallisesti ja heillä on myös lyhyt unenomainen eroottinen suhde. Marie muistuttaa ulkonäöltään lasta, jota Jean/Jimmy on 1960-luvun puolivälissä joutunut hoitamaan, kun tämän äiti, näyttelijätär Rose-Marie, on tapaillut miesystäviään. Jimmy on ollut rakastunut Rose-Marieen ja tuntenut mustasukkaisuutta muun muassa Beauchamp-nimisen englantilaisen vuoksi. 

Myös kauniilla Mariella romaanin nykyhetkessä on englantilainen poikaystävä. Jimmy seurailee pariskuntaa mustasukkaisena. Haudattuja muistoja alkaa tulvia hänen mieleensä. Käy ilmi, että Jimmy on ollut mukana autossa, joka on syöksynyt veteen. Hän on selvinnyt hengissä, mutta joku toinen ei ole. Onko kyse heitteillejätöstä vai jostain pahemmasta? Tämä on ilmeisesti se tapahtuma, jonka muistoa Jimmy on paennut Ranskasta. 

Sen sijaan, että kirjoittaisi jatkokertomustaan, Jimmy alkaa kirjoittaa paperille muistojaan. Näiden muisteluiden näkeminen saa aikaan sielun liikahduksia myös hänen Radio-Mundialin kollegoissaan. Hekin alkavat purkaa omien muistojensa tiukkaan puristunutta kerää. 

Romaani ei kerro tarinoitaan valmiiksi. Lopussa Jimmy jää edelleen yksinäisenä kaupungin hiljaiseen tyhjyyteen. Jotain on ehkä kuitenkin muuttunut. Ohimennen hän toteaa saavuttaneensa ajan läpinäkyväisyyden, puhtaan ja säälimättömän. Sovinto muistojen kanssa? Mene ja tiedä.

Romaanissa kuvataan toistuvasti paikkakunnan hyväntekijän Javier Cruz-Valerin patsasta. Se on alun perin sijainnut Radio-Mundialin edessä, mutta siirretty sittemmin uuteen paikkaan kadun toiseen päähän. Radio-Mundialin edessä on vain tyhjä jalusta. Tämä on hyvä vertauskuva Modianon romaanista. Tässä romaanissa meille näytetään tyhjä jalusta. Pienien vihjeiden ja oman mielikuvituksemme avulla voimme kuvitella siihen patsaan. Todellinen patsas on kuitenkin jossain toisaalla.

Alkuhämmennyksen jälkeen romaani miellytti minua. Sen helteinen tunnelma ja muistot Pariisin Clichystä ja Bois de Vincennesistä herättivät vahvoja mielikuvia ja myös omia muistoja matkoiltani. Romaanin kieli oli kirkasta ja selkeää. Kun hyväksyi sen, että kaikkea ei kerrota, lukijan oma mielikuvitus alkoi täyttää aukkopaikkoja. Tuntui, että pääsin poikkeuksellisella tavalla osalliseksi romaanin luomiseen.

Patrick Modiano, Vestiaire de l'enfance. Gallimard 2014. Collection Folio n° 2253. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1989. 151 s.