tiistai 4. heinäkuuta 2017

Välähdyksiä rakkaudesta

Marcel Proust, Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa I: Rouva Swannin ympärillä. Kadonnutta aikaa etsimässä 3.

Tänä kesänä päätin taas kokeilla, olisiko Proustin jättiromaani muuttunut edukseen sitten viime yrityksen. Kaksi kertaa olen aiemmin aloittanut teoksen lukemisen, mutta jättänyt kesken ensimmäisen, Combray-osan, jälkeen. Molemmilla kerroilla on jäänyt tunne, että tässä kirjassa on jotain kiehtovaa, mutta sen aika ei ole minulle juuri nyt. Myös teoksen nauttima arvostus on pitänyt vireillä ajatusta palata sen äärelle sopivana ajankohtana. Otavan uusi painos teoksesta ja lähestyvä Proustin (1871 - 1922) kuoleman satavuotisjuhlavuosi vihjasivat, että aika on tullut.

Voisi olla mielekkäämpää kirjoittaa postaus sitten, kun koko teossarja on luettu ja kaikki hienoudet ja yhteydet – toivottavasti - havaittu, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa sitä mukaa kuin luen, osan kerrallaan, eräänlaista lukupäiväkirjaa siis. Tällä tavalla voin välillä lukea muutakin ja toisaalta, koska en lukijana halua asettaa itselleni minkäänlaista pakkoa, voin halutessani lopettaa teossarjan lukemisen milloin haluan ja silti urakasta on jäänyt jotain haavin pohjalle.

Ennen blogin perustamista ehdin lukea suomalaisen laitoksen kaksi ensimmäistä osaa: sen minulle jo hyvin tutuksi tulleen Combray-jakson, kuvauksen kertojan – nimitetään häntä vaikkapa ”Marceliksi” - lapsuudesta. Siihen sisältyy myös kuuluisa kohtaus, jossa aikuinen ”Marcel” kastettuaan madeleineleivospalan teehen ja vietyään sen sitten huulilleen, alkaa maun innoittamana muistaa tapahtumia isotätinsä talosta.

Toinen osa käsittelee perhetutun, Swannin, pakkomielteistä rakkautta puolimaailmannaiseen Odette de Crécyyn. Siinä on mukana myös lyhyt jakso Paikannimet: Nimi, jossa pakkomielteisen rakkauden teema soi vielä vaimeasti ”Marcelin” ja Swannin tyttären Gilberten lapsuudenihastuksessa.

Teossarjan kolmas osa, joka nyt on vastaluettuna edessäni, kertoo edelleen ”Marcelin” ja Gilberten rakkaudesta ja sen vähittäisestä hiipumisesta, johon ei oikeastaan ole varsinaista syytä. Pikemminkin tuntuu kuin ”Marcel” olisi asettanut itsensä jonkinlaiseen kokeeseen ja puoliksi tahtomattaan tulee vieroittaneeksi Gilberten itsestään.
Tätä kolmatta osaa lukiessa omassa lukutavassani tapahtui sellainen muutos, että antauduin lopulta tekstin virtaan ja huomasin nauttivani pitkistä polveilevista lauseista. Minusta tuntuu, että myös kääntäjä Inkeri Tuomikoski vasta tässä kolmannessa osassa asettuu sisälle Proustin kieleen ja maailmaan. Lauseet ovat pituudestaan ja mutkikkuudestaan huolimatta luontevia ja täsmällisiä. Joskus tosin jouduin palaamaan pitkänkin pätkän lausetta taaksepäin yrittäessäni muistaa, millaisista alkuasemista lopun johtopäätökseen oli päädytty. Proustia lukiessa ei saa olla kiire.

Tämän kirjan lukemisen aikana minulle sattui semmoinen melko harvinainen asia, että kirjan kieli tuli mukaan uniini. Unessani luin pitkiä, ihmeellisen kiemuraisia minäkertojan lauseita, jotka kertoivat omasta elämästäni. Herättyäni en tietysti muistanut ainuttakaan, mutta uni oli sävyltään miellyttävä, kuin olisin pumpulityynyillä kellinyt.


Kirjan käännöksessä on joitakin ilmauksia, jotka kyllä menettelevät, koska ranskankielinen alkutekstikin on sentään sadan vuoden takaa, mutta olisi ne ehkä uuteen suomalaiseen painokseen voinut korjatakin. Minun korvaani sattuivat ”huoneusto” ja ”kuitenkin kaikitenkin”. Teoksen nimen käännöksessä minua ihmetyttävät nämä ”kukkaan puhkeavat” tytöt. Alkuteoksen en fleurs tarkoittaa mielestäni yksinkertaisesti 'kukkivaa'. Varsinkin tässä teoksessa se eniten ”kukkiva tyttö” on ehdottomasti rouva Swann. (Scott Moncrieffin englanninnoksessa nupullaan oleminen on mukana: Within a Budding Grove.) Nämä ovat kuitenkin pikkujuttuja. Toivottavasti on käynyt ilmi, että käännös on mielestäni hyvä.

Kirjan hienointa antia ovat analyysit ihmisten toiminnan motiiveista: Proust kaivaa kärsivällisesti esiin tekojen ilmeiset ja salatut lähteet ja tarkoitukset. Tässä hän jatkaa perinnettä, joka on hyvin ranskalainen (Montaigne – Pascal – La Bruyére – La Rochefoucauld). Aika usein kerronta saa koomisia sävyjä, kun ihmisten tekopyhyys ja tärkeily paljastuu lukijalle.

Kirjan henkilöt myös muuttuvat romaanin edetessä, tai ehkä parempi olisi sanoa, että meidän käsityksemme henkilöistä muuttuu, kun näemme heidät erilaisissa ympäristöissä. Ihmisethän muuttavat käytöstään, joskus jopa ajatteluaan, aina sen mukaan, kenen seurassa he ovat ja kehen he haluavat tehdä vaikutuksen. Swannin henkilöhahmo on tässä mielessä erityisen rikas, hänen sosiaalinen liikkumistilansa on valtava. Ja oikeastaan on yllättävää, että Odette, joka loppujen lopuksi on entinen ilotyttö, joka kohoaa hyvän avioliiton ansiosta parempiin piireihin, saa kirjassa lempeän ja arvostavan kuvauksen. Teeskentelijää Odettessa on hyvin vähän.

Lempeää huumoria kertoja kohdistaa myös nuoreen itseensä. Minua huvittivat ”Marcelin” poroporvarillisen isän repliikit, kun hän lähes epätoivon partaalla seuraa ja yrittää käsittää taiteesta ja ihmisistä haltioituvan poikansa edesottamuksia. Isäkin rauhoittuu vähän, kun markiisi ja suurlähettiläs de Norpois vakuuttaa, että kyllä kirjallisuuskin voi olla ”ura”.

Pohjoisen protestantismin piirissä kasvaneelle ranskalainen kevyt ja ongelmaton fyysisen ja henkisen rakkauden toisistaan erottaminen on aina yllätyksellistä. ”Marcel” jaksaa analysoida, jokaista Gilberteen suuntautuvaa sielunliikettään ja puida aivan puhki ilmeet, eleet, sanat ja kirjeet, jotka heidän välillään liikkuvat. Sitten hän muitta mutkittaa piipahtaa bordellissa tyydyttämässä ne tarpeet, joita Gilberten kanssa ei edes oteta esille. Maassa maan tavalla.

Asusteiden kuvaukset menevät minulta aika lailla ohitse, mutta jos epookkiasut kiinnostavat, saat tästä teoksesta paljon irti tässäkin suhteessa. Minun täytyy sanoa, etten edes tiedä, mikä on ”krinoliini”. Tarkistan sen kyllä tämän bloggauksen jälkeen.

Kukat ovat minulle hieman tutumpia ja niitäkin tässä kirjassa on paljon. Ne toistuvat usein ja liittävät henkilöitä ja paikkoja toisiinsa. Rouva Swanniin esimerkiksi liittyvät ruusut ja sinipunaiset syreenit, Gilberteen valkoiset syreenit ja Combrayhin orapihlajat. Näin kasvit saavat myös vertauskuvallista merkitystä.

Huomaan lukiessani kirjanneeni paljon lauseita, jotka sellaisenaan toimisivat aforismeina, mutta mitäpä niitä tähän kirjaamaan. Jokainen löytää helposti omansa.

Näin muutama päivä sitten Twitterissä pätkän edesmenneen kirjailija Donald Barhelmen haastattelusta. Hän sanoi jotain siihen suuntaan, että ”Proustia ja Kanadaa ei opi tuntemaan kertavierailulla.” Molemmissa poikenneena voin todeta, että totta haasteli. Jatkan seuraavan osan pariin lähitulevaisuudessa.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!