torstai 28. kesäkuuta 2018

Äidin tytär ja pojan äiti

Musée de Montmartre
Sarah Baylis, Utrillo's Mother. Pandora Press 1987.

Kun olet kyllästynyt tungeksimaan Louvren ylenpalttisessa ja eksyttävässä runsaudessa, on aika tutustua Pariisin sympaattisiin pikkumuseoihin. Montmartren kukkulalle kiipeäminen käy reisilihasharjoituksesta, mutta kannattaa se toisestakin syystä. Siellä sijaitsee Musée de Montmartre, joka esittelee kiinnostavasti kaupunginosan taiteilijoiden ja kabareiden historiaa. Talo on myös aikanaan ollut monen kuuluisan taiteilijan koti ja ateljee.


Museon puutarhassa voit istahtaa narukeinuun tai sijoitella armaasi siihen valokuvausta varten juuri siinä paikassa, jossa sen ikuisti Auguste Renoir maalaukseensa Keinu (La balançoire 1876). Puutarhan alapuolisessa rinteessä on edelleen toimiva viinitarha ja sen vieressä muurien takana pieni luonnonsuojelualue, jonne ihmisillä ei ole pääsyä, mutta ristikkoportin takaa voit ihmetellä tätä rönsyilevän kasvillisuuden peittämää lintujen - ja kulkukissojen - valtakuntaa.

Museon yläkertaan on entistetty Suzanne Valadonin (1865 - 1938) ateljee. Sen vieressä on hänen taiteilijapoikansa Maurice Utrillon (1883 - 1955) karu pieni huone. Huomio kiinnittyy kaltereihin huoneen ikkunassa. Kerron tuonnempana, miksi ne siinä ovat.

Sarah Baylisin (1956 - 1987) ainoa aikuisille suunnattu romaani Utrillo's Mother kertoo Suzanne Valadonin tarinan köyhän yksinhuoltajaäidin tyttärestä omaperäiseksi ja menestyneeksi kuvataiteilijaksi. Romaanissa Valadonista käytetään hänen alkuperäistä nimeään Clementine.

Clementinen äiti Madeleine muuttaa maaseudulta Pariisiin, mikä oli varsin yleistä tuon ajan Ranskassa. Maaseudun asenteet olivat yksinhuoltajaäidille yksinkertaisesti liian ankarat; Pariisissa asenteet tunnetusti olivat vapaammat. Ammattitaidottoman naispuolisen väestön ylitarjonta johti monen kohdalla prostituutioon, mutta Madeleine on onnekas, hän saa työtä siivoojana ja pystyy niukin naukin elättämään pienen perheensä. Tytär Clementine on utelias, vilkas ja rohkea lapsi, todellinen Montmartren katuvarpunen, joka liian varhain joutuu tutustumaan elämän raadollisimpiin puoliin. Pariisin kommuunin verisen kukistumisenkin hän näkee omin silmin.

Lyhyt aika nunnien ylläpitämässä koulussa tekee Clementinestä tekopyhyyden vastustajan. Viehtymys taiteeseen syntyy jo varhain. Clementine piirtää, jos saa kyniä ja paperia, ja jos paperia ei ole, hän piirtää seiniin. Jo lapsena hän aloittaa myös työelämän: kauppa-apulainen, tarjoilija, sirkuseläinten hoitaja, lyhytaikaiset työt seuraavat toistaan.

Taiteen houkutus johtaa hänet taiteilijoiden seuraan. Mallina hän pääsee läheltä seuraamaan taiteilijoiden työskentelyä, saa jopa opetusta muun muassa Degas'lta. Mallina oleminen merkitsee myös sukupuolisuhteita taiteilijoihin. Seksillä hän myös ostaa itselleen värejä ja taulupohjia. Suhteita Clementinellä on useita, eikä hän itse asiassa ole varma edes poikansa isästä. Hän on kuitenkin sisäisesti vakuuttunut, että samoin kuin hän itse oli saanut alkunsa raiskauksesta, myös hänen lapsensa on raiskaajan poika. Romaanissa hän nimeää raiskaajansa, eikä se ole Miguel Utrillo, taiteilija, joka antoi nimensä hänen pojalleen.

Baylisin taiteilijaromaani pysyttelee varsin tunnollisesti siinä, mitä Suzanne Valadonin elämästä tiedetään. Siitä tosin tiedetään monenlaista sellaistakin, mikä ei varmaan ole totta. Valadonilla oli tapana muunnella tarinoitaan. Baylisin romaanikin alkaa sanoilla:
Olen aina ollut valehtelija - se kulkee suvussani.
Romaaniin jännitettä on luotu siten, että kertojana on vanha, viimeisen hampaansa juuri menettävä Clementine, joka muistelee menneisyyttään. Nykyhetken varakkuus ja arvostus, iän tuoma seesteisyys, muodostavat voimakkaan kontrastin nuoruuden vimmaisen pyrkimisen vuosille.

Teoksen nimi Utrillo's mother on oikeastaan harhaanjohtava ja tarkoituksella ironinen: romaani kertoo hyvin vähän Valadonin suhteesta poikaansa, suurin osa teoksen tapahtumista kertoo Clementinen teinivuosista, ajasta ennen Mauricen syntymää. Ironista on se, että Suzanne Valadon edelleen parhaiten tunnetaan Maurice Utrillon äitinä, tämän pojan, jota romaanissa kutsutaan "paholaisen lapseksi" ja jonka tauluja äiti pitää "sieluttomina".

Kuvaavampi nimi romaanille olisi Madeleinen tytär, sillä se on mitä suurimmassa määrin kuvaus kahden täysin eriluonteisen ja eri arvomaailman omaavan naisen elämänmittaisesta viha-rakkaussuhteesta. Kirjan alkupuolella minua häiritsi se, että kertoja Clementine kirjoittaa tapahtumista, jotka ovat tapahtuneet hänen äidilleen, ja tunteista, joita tämä on tuntenut, ikään kuin hän olisi itse ne kokenut. Luulen kyllä ymmärtäväni, mihin kirjailija ratkaisullaan pyrkii: hän haluaa luoda vaikutelman symbioottisesta äidin ja tyttären suhteesta, jossa jopa sisimmät ajatukset ovat yhteisiä. Romaanin kerronnan kannalta ratkaisu on kuitenkin hämmentävä. Clementinen vähän varttuessa romaanin aikana tämä kerrontaratkaisu jää - mielestäni onneksi - pois käytöstä.

Teoksen juoneen Baylis rakentaa jännitystä vanhalla mutta edelleen hyvin toimivalla niksillä: lapsena Clementine maksaa kolme souta mustalaiselle ja saa vastineeksi pelottavan ja monimielisen  ennustuksen tulevaisuudestaan. Tämän ennustuksen vähittäistä ja yllättävää toteutumista romaani sitten jäljittää.
Suzanne Valadonin ateljee

Baylis on parhaimmillaan kuvatessaan Montmartren asukkaiden normeista piittaamatonta elämänmenoa ja värikästä kielenkäyttöä. Myös taideteosten analyysit ovat kiinnostavia ja kertovat asiantuntemuksesta. Kirjan liepeestä luen, että Baylis on itse työskennellyt taiteilijoiden mallina sekä kuvittajana.

Mikäli Suzanne Valadonin ja Maurice Utrillon kiehtova elämä alkoi kiinnostaa, suosittelen lämpimästi John Stormin kirjaa Montmartren kadut: Suzanne Valadonin elämä (Karisto 1977). Teos antaa perusteellisen kuvan myös 1900-luvun alun Pariisin taide-elämästä.

Palaan vielä niihin kaltereihin Montmartren museon Utrillo-huoneessa. Maurice Utrillo oli jo lapsena alkoholisoitunut erikoinen ihmelapsi. Vielä menestyvänä taidemaalarina hän saattoi vaihtaa vastamaalatun, vielä kostean taulunsa litraan viiniä. Kalterit hänen huoneensa ikkunassa olivat estämässä hänen karkaamistaan yöllisille ryyppyretkille.

Utrillon tauluissa silmiinpistävintä on se, mitä niissä ei ole. Ne kuvaavat Montmartren katuja ja taloja hyvin tarkasti, osan hän maalasi valokuvapostikorttien avulla. Vilkkaan kaupunginosan kadut ovat kuitenkin hänen tauluissaan yleensä tyhjiä. Jos niissä on ihmisiä, heidät on maalattu viittauksenomaisesti ja lähes poikkeuksetta takaapäin. Ihmiset olivat tälle erikoiselle ihmiselle mysteeri. Häntä kiehtoivat enemmän numerot, aikataulut ja leikkijunat. Pikkuasiat saivat hänet raivostumaan silmittömästi. Nykyisin hänet varmaan helposti luokiteltaisiin jonkinasteiseksi autistiksi.

Suzanne Valadon on merkittävä taiteilija. Tunnetummista taiteilijoista hän tuo mieleeni ennen kaikkea Gauguinin.  Hänen omakuvissaan on samaa koristelematonta rehellisyyttä, jota löydämme myös Helene Schjerfbeckin omakuvista. Se, ettei Valadonia tunneta paremmin, johtuu luultavasti hänen sukupuolestaan. Baylisin romaani kertoo ansiokkaasti siitä, miten kohtuuttomia esteitä naistaiteilijan oli voitettava harjoittaakseen ammattiaan sata vuotta sitten. Romaanissa päähenkilö pannaan myös itse pohtimaan jälkimaineen omituisuutta:
Miten kummallista: tulla aikanaan mytologisoiduksi katulapsena, taidemaalarin huorana ja tunteettomana syöjätäräitinä... sitten mytologisoiduksi jälleen feministisenä sankarittarena. Se on vitsi.
Jos jalat Montmartren museokäynnin jälkeen vielä kantavat, kannattaa kävellä alas rinnettä ensin Pigallen metroasemalle ja siitä vielä hiukan alamäkeen Rue Chaptalille. Tältä harmaalta kivikadulta pääset puikahtamaan Romantiikan ajan museon (Musée de la vie romantique) sisäpihalle. Juotuasi kupposen pihan perällä olevassa puutarhakahvilassa, voit jatkaa sisälle tähän ilmaiseen museoon. Sekin on omistettu naistaiteilijan elämälle, tällä kertaa sellaisen naisen, joka sai syntymälahjana poikkeuksellisen kauneuden ja aatelisen syntyperän. Silti hänkin joutui luomaan taidettaan miehen nimeen kätkeytyneenä. Kyseessä on kirjailija George Sand (1804 - 1876).

Hänen kirjoistaan, joita on suomennettukin runsaasti, ehkä joskus toiste. George Sandilta on peräisin totuus, jota olen hääpuheissa siteerannut:
Elämässä on vain yksi todellinen onni: rakastaa ja tulla rakastetuksi.

3 kommenttia:

  1. Hei, mistä löysit kirjan? Kiinnostaisi, mutta en onnistunut metsästämään sitä mistään.

    VastaaPoista
  2. Löytyi muistaakseni AwesomeBooks-nettidivarista, mutta löytyy myös Betterworldbooks.com -divarista. Stormin Montmartren kadut löytyy melko varmasti kirjastosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisit saanut oman kappaleeni, mutta olen kesän aikana kantanut melko paljon kirjoja Oulun Konttiin ja Utrillo's Mother on mennyt mukana. Pahoitteluni.

      Poista

Kommentit ovat tervetulleita!