Balzacilla on aivan oma lokeronsa kirjallisten mieltymysteni joukossa. Hän ei kaihda paisuteltuja tunteita eikä melodraamaa. Hän briljeeraa teknisellä ja tieteellisellä tietämyksellään, joka usein pohjautuu kritiikittömästi omaksuttuihin 1700- ja 1800-lukujen muotikeksintöihin, esimerkiksi vitalismiin, mesmerismiin ja frenologiaan.
Hänen romaaninsa ovat rönsyileviä ja muodottomia. Kirjanpainajat tuskastuivat häneen, koska hän teki muutoksia ja laajoja lisäyksiä uusiin vedoksiin ja uusiin painoksiin. Esimerkiksi tästä Taikatalja-romaanista ilmestyi vuosien 1831 ja 1845 välillä seitsemän korjailtua painosta. Muun muassa useiden romaanissa esiintyvien henkilöiden nimet muuttuivat toisiksi, koska Balzac oli saanut idean käyttää samoja henkilöitä useissa eri romaaneissa.
Kaikesta huolimatta en voi olla pitämättä Balzacin kirjoista. Hänen valtava energiansa ja myötätuntonsa vie lukijan mukanaan. Balzac uskoi henkilöihinsä ja eli heidän rinnallaan. Siinä määrin, että kuolinvuoteellaan hän pyysi kutsumaan paikalle lääkäri Horace Bianchonin – Bianchon kyllä parantaisi hänet. Ongelmana oli vain se, että Horace Bianchon oli romaanihenkilö, Balzacin oman mielikuvituksen tuote. Tässä Taikatalja-romaanissakin Bianchon osallistuu päähenkilön vaivojen diagnosointiin.
Taikatalja-romaanin perusjuoni on kiehtova. Köyhä mutta kaunis nuorukainen pettyy kirjoittamiensa teosten vastaanottoon. Hän on kolmen vuoden ajan elänyt askeettista elämää ja uskonut, että teokset toisivat hänelle mainetta. Samaan aikaan rikas nainen, johon hän on ollut rakastunut, tekee julmaa pilaa nuorukaisen toiveista. Korviaan myöten veloissa oleva nuori mies päättää lopettaa elämänsä hukuttautumalla Seine-jokeen. Hän ei halua teolleen todistajia, joten hän päättää odottaa illan pimenemistä. Odotusaikana hän sattuu sisälle antiikkikauppaan. Sen omistajalta hän saa villiaasin nahan, taikataljan, joka täyttää hänen kaikki toivomuksensa. Aina kun toivomus toteutuu, nahka pienenee hieman. Kun nahka on kulutettu loppuun, päättyy sen haltijan elämä.
Näin kerrottuna Taikatalja-romaanissa on selvät jännittävän fantasiaromaanin ainekset. Balzac itse ei kuitenkaan pitänyt määritelmästä. Romaani onkin kerrottu tavalla, jossa henkilökuvaus ja seurapiireihin sekä eri tieteenaloihin kohdistuva satiiri korostuu. Balzac sijoitti Taikataljan Inhimillinen komedia -romaanisarjassaan filosofisten romaanien joukkoon. Hän halusi käsitellä siinä ennen kaikkea tahdon (vouloir), voiman (pouvoir) ja tiedon (savoir) suhdetta ja merkitystä ihmisen elämään.
Romaani on jaettu kolmeen pitkään lukuun, joiden otsikot ovat Talismani, Sydämetön nainen ja Kuolemanpelko. Lisäksi romaanin lopussa on vajaan kolmen sivun mittainen Loppulause.
Talismani
Ensimmäisessä luvussa kerrotaan "nuoren mieshenkilön", Raphaël de Valentinin, harhailusta Pariisissa hänen päätettyään lopettaa elämänsä. Tämän “eksyksiin joutuneen, sädekehänsä menettäneen enkelin” taustaa ja syitä hänen päätökselleen ei tässä vaiheessa vielä kerrota. Itse asiassa Raphaëlin nimikin mainitaan ensimmäisen kerran vasta sivulla 52, pian hänen saatuaan taikataljan haltuunsa, aivan kuin vasta taljan omistaminen yksilöisi hänet Pariisin lukemattomien onnettomien nuorten miesten joukosta. Runsaasti sivuja käytetään ihmeellisen antiikkikaupan ylellisten esineiden kuvailuun.
Luovuttaessaan taikataljan Raphaëlille antiikkikaupan 102-vuotias omistaja tiivistää romaanin filosofisen idean seuraavasti:
Tahdon ilmaista teille muutamin sanoin ihmiselämän suuren salaisuuden. Ihminen tuhoaa itseään vapaaehtoisesti kahdella eri tavalla tyhjentäen siten kuiviin oman elämänsä lähteet. Kaiken sen, mikä aiheuttaa tuon kahdenlaisen kuoleman, ilmaisee kaksi sanaa: tahtoa ja voida.Näiden elämän kahden perusvaikuttimen rinnalla on kolmaskin, jonka viisaat ovat omaksuneet ja jota minun on kiittäminen onnellisuudestani ja pitkästä iästäni. Tahto meidät polttaa, voima tuhoaa, mutta tieto antaa heikolle olemuksellemme pysyväisen rauhan. Täten on halu eli tahto minussa kuollut, ajattelu on sen tappanut, elämän pyrkimykset ovat sopusoinnussa muun aistielämän kanssa. Toisin sanoen: henkeni ei piile sydämessä, joka murtuu, ei tunteissa, jotka ovat hetkellisiä, vaan aivoissa, jotka eivät kulu ja joiden toiminta on jatkuvaa. Minkäänlainen kohtuuttomuus ei ole koskaan vahingoittanut sieluani eikä ruumistani, vaikka olenkin nähnyt koko maailman.
Kaupasta poistuessaan Raphaël törmää ystäviinsä, jotka vievät hänet mukanaan lehtikustantaja Tailleferin ylellisiin pitoihin – jollaisiin Raphaël juuri äsken oli toivonut pääsevänsä. Luvun loppuosa kuvaa satiirisesti seurapiirien ylenpalttisia kemuja ja 1830-luvun Ranskan poliittisia kuppikuntia.
Sydämetön nainen
Romaanin toisessa luvussa Raphaël on edelleen Tailleferin juhlissa. Hän kertoo minämuodossa koko elämäntarinansa ystävälleen Emilelle. Äidin varhainen kuolema. Isän taloudelliset vaikeudet. Pieni perintö, jonka varassa hän on kituuttanut ja kirjoittanut teoksiaan: näytelmää, jonka hänen ystävänsä arvioivat oppikoulusta juuri päässeen nuoren miehen lapselliseksi tekeleeksi; sekä tieteellistä tutkielmaa tahdon teoriasta, jota ainoastaan Emile on arvostanut. Onneton rakkaus kreivitär Fedoraan, joka on osoittautunut kylmäksi hyväksikäyttäjäksi. Yli varojen eläminen ja huvittelu Rastignac-ystävän antaman esimerkin mukaisesti.
Raphaëlin synkässä yksinpuhelussa, jonka aikana kyllästynyt Emile (ja ehkä muutama lukijakin) vaipuu uneen, tulee ilmi Raphaëlin ailahteleva suhtautuminen itseensä. Hän pitää itseään rumana, mutta uskoo myös voivansa tuottaa täydellisen onnen naisille, joista haaveilee. Hänen varmat käsityksensä naiseudesta vaikuttavat lapsellisilta: "Henkevät miehet tarvitsevat itämaisten naisten kaltaisia olentoja, joiden ainoana pyrkimyksenä on miehen tarpeiden tyydyttäminen."
Usko ja epäusko omiin kykyihin vuorottelevat niin ikään. Keittiöpsykologin pätevyydellä analysoin ristiriidan ankaran yliminän ja voimakkaiden viettielämän ärsykkeiden välillä. Ylimielisyys yhdistettynä itsesyytöksiin: eipä ihme, että Dostojevski tunsi vetoa Balzacin romaaneihin.
Lohtua Raphaëlin elämään ovat tuoneet hyväsydäminen rouva Gaudin, jonka majatalossa hänellä on pieni huoneensa, sekä rouva Gaudinin tytär Pauline, jolle Raphaël on antanut oppitunteja. Raphaël on kiintynyt Paulineen ja Pauline Raphaëliin, mutta köyhä tyttö ei täytä Raphaëlin kunnianhimon vaatimuksia.
Toisen luvun lopussa Tailleferin juhlavieraat heräilevät seuraavana aamuna krapulaisina. Paikalle saapuu notaari ilmoittamaan Raphaëlin saamasta kuuden miljoonan frangin perinnöstä – sen tuomat vuosittaiset korkotulot ovat täsmälleen ne, joita Raphaël oli toivonutkin.
Raphaël kauhistuu todetessaan, kuinka hänen toiveensa ovat pienentäneet taikataljaa.
Kuolemanpelko
Romaanin kolmannessa luvussa Raphaël on eristäytynyt maailmasta ylelliseen palatsiinsa. Hän yrittää elää toivomatta enää mitään. Tätä tarkoitusta varten hän on pestannut palvelukseensa lapsuuskotinsa uskollisen palvelijan Jonathasin, jonka tehtävänä on nyt ennakoida kaikki isäntänsä toiveet ennen kuin tämä ehtii niitä esittää. Päivänsä Raphaël viettää lukien, ja jottei hänen tarvitsisi toivoa edes luettavaa, Jonathas ostaa kaikki uudet Pariisissa ilmestyvät teokset.
Iltaisin Raphaël käy teattereissa ja oopperassa, joihin kaikkiin Jonathas on hänelle ostanut oman aition. Eräänä iltana Raphaël tapaa teatterissa Paulinen, joka niin ikään on nykyään rikas. Napoleonin sotaretkillä kadonnut Paulinen isä on palannut kotiin huomattava varallisuus mukanaan.
Nuoret ilmaisevat toisilleen rakkautensa ja aikovat naimisiin. Raphaël heittää taikataljan kaivoon. Hetken näyttää onni täydelliseltä. Juuri ennen häitä puutarhuri tuo Raphaëlille kaivosta löytämänsä "oudon vesikasvin". Raphaël kauhistuu kutistunutta nahkaa ja lähettää Paulinen pois luotaan.
Nyt Raphaël kääntyy tiedemiesten puoleen voidakseen venyttää nahkaa suuremmaksi. Monien eri tieteenalojen edustajat pääsevät esittelemään tietojaan ja toteamaan, etteivät pysty vaikuttamaan tähän nahanpalaan. Mikään voima tai aine ei tepsi siihen, ei puristus, happo, tuli eikä vesi. Balzac saa mainion syyn esitellä yksityiskohtaisesti hydraulisen puristimen toimintaperiaatteen.
Suhtautuminen tiedemiesten puhetapaan on parodinen. Raphaël toteaakin, että “se, mitä sanotaan tieteeksi, mahtaakin olla vain nimien luettelemista".
Taikataljan pienentyessä Raphaël tuntee vointinsa huononevan. Hän hakee apua lääkäreiltä. Lääketieteen eri koulukunnat ja parantoloiden hoidot joutuvat vuorostaan Balzacin parodiseen mankeliin.
Pauline, joka on koko ajan etsinyt Raphaëlia, löytää tämän viimein kuoleman kielissä. Raphaël paljastaa rakastetulleen taljan salaisuuden. Raphaël toivoo saavansa kuolla Paulinen syliin, ja Pauline puolestaan yrittää pelastaa miehen halultaan surmaamalla itsensä.
Loppuratkaisua en tässä paljasta.
Lyhyissä loppusanoissa Balzac vihjaa, että Paulinessa hän on halunnut kuvata ihanteellista naiseutta. Kreivitär Fedora puolestaan edustaa hänen käsitystään seurapiireistä.
Romaanin ihmiskuva on pessimistinen: itsekkyys ja oman voiton tavoittelu ohjaavat useimpia sen henkilöitä. Ihmiset käyvät heikoimman kimppuun kuin kanat, jotka nokkivat hengiltä heikomman lajitoverinsa. Tätä vertausta Balzac käyttää Raphaëlin tapaamista parantoloiden asukkaista.
Myönteisiä poikkeuksia kyynisestä ihmiskuvauksesta ovat Pauline ja hänen äitinsä sekä vanha ja hieman yksinkertainen palvelija Jonathas.
Taikatalja oli yksi ensimmäisistä romaaneista jotka Balzac julkaisi omalla nimellään. Varsinkin Raphaëlin nuoruuden kuvauksessa ja onnettomissa rakkauksissa on nähty kirjailijan omia kokemuksia.
Minusta tuntuu, että romaani oli Balzacille muutenkin hyvin henkilökohtainen. Se, että juuri šagriininahka toteuttaa Raphaëlin toiveet ja samalla vie hänen elinvoimansa, ei varmasti ollut sattumaa. Nahkaa käytettiin aikanaan pergamentin valmistamiseen. Uskon, että Balzac on nähnyt taikataljan kirjallisen luomistyönsä symbolina. Kirjoittaminen toi hänelle rahaa ja mainetta ainakin ajoittain, mutta samalla vahvan kahvin voimin toteutetut kahdenkymmenen tunnin työpäivät tuhosivat hänen terveytensä.
Romaanin taitava suomennos on edelleen täysin luettava. Sääli, ettei teoksessa mainita suomentajan nimeä. Taikatalja suomennetun teoksen nimenä ei ole onnistunut. Alkuperäisen nimen (La peau de chagrin) sanaleikki on menetetty kokonaan. Chagrin tarkoittaa sekä šagriininahkaa että suruja. Suruja nahka tuo totisesti mukanaan. Se, onko siinä taikaa, on epävarmaa. Balzac ilmeisesti halusi, että romaanin voisi tulkita myös niin, että nahan fantastiset ominaisuudet olivat Raphaëlin kuvitelmaa.
Luin Taikatalja-romaanin ensimmäisen kerran yli neljäkymmentäviisi vuotta sitten. Osallistuin Tampereen yliopistossa Balzac-praktikumiin, jossa teosta käsiteltiin. Kiireisen lukutahdin takia kirja tuli silloin luetuksi pintapuolisesti. Tänä kesänä se tuli vastaan Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivien antikvariaattiosastolla ja poimin sen mukaani.
Pariisin Balzac-museossa vierailu ei ainakaan vähentänyt haluani tutustua kirjaan uudelleen. Siellä oli näytteillä muun muassa elokuvarekvisiittana käytetty nahka, johon oli laserilla poltettu taljan pahaenteinen lupaus.
Jos omistat minut, omistat kaiken, ja elämäsi kuuluu minulle. Niin on Jumalan tahto. Toivo, niin toiveesi täyttyvät. Mutta säästä elämääsi, sillä jokaisen toivomuksen täyttyessä se lyhenee sitä mukaa kuin minä pienenen. Tahdotko ottaa minut? Tee niin. Jumala sinua kuulkoon. Amen.
Honoré de Balzac, Taikatalja. WSOY 1934. Suomennos ranskankielisestä alkuteoksesta La peau de chagrin, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1831. Suomentajan nimeä ei mainita, ei myöskään kannen suunnittelijaa. Kannen kuvassa näkyy signeeraus OJA, joka vie ajatukset Piirtämisen taito -teoksen tekijään Onni Ojaan. 383 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!