torstai 17. maaliskuuta 2022

R. Blaumann: Novelleja

Nykyään kaikesta on vähintään kymmenen vuotta. Niin myös edellisestä vierailustani Latvian pääkaupungissa. Usein suosin matkoillani pieniä kotimuseoita, sillä ne tarjoavat aidommalta tuntuvan kurkistuksen paikallisten ihmisten elämään kuin valtavalla tarjonnallaan uuvuttavat kansalliset laitokset. Viime reissullani Riikaan poikkesin museoon nimeltä Jana Rozentāla un Rūdolfa Blaumana muzejs, kahden minulle aiemmin tuntemattoman taiteilijan entiseen kotiin. 

Janis Rosentāls (tai Jan Rosenthal) oli 1900-luvun vaihteen kuvataiteilija. Samoihin aikoihin elänyt ja jonkin aikaa Rosentālsien  alivuokralaisena asunut Rūdolfs Blaumanis (tai Rudolf Blaumann) puolestaan jätti pysyvän jälkensä latviankieliseen kirjallisuuteen. Hän aloitti kirjailijanuransa kirjoittamalla saksaksi, mutta vaihtoi pian kielen latviaan. Hänen näytelmänsä ovat edelleen latvialaisten teattereiden vakio-ohjelmistoa.

Molemmilla taiteilijoilla oli myös yhteys Suomeen: Janis Rosentālsin aviopuoliso oli suomalainen laulajatar Elli Forssell. Kun Rūdolfs Blaumanis sairastui tuberkuloosiin, Elli Forssell järjesti vuokralaisensa Punkaharjulle Takaharjun parantolan parhaaseen potilashuoneeseen. Raitisilmahoidot ja hyvä ruoka näyttivät aluksi kohentavan potilaan vointia, mutta melko pian tauti jälleen paheni. Syyskuun 4. päivän aamuna vuonna 1908 Rūdolfs Blaumanis löydettiin vuoteestaan menehtyneenä.

Blaumannin tuotanto alkoi museovierailun aikana kiinnostaa sen verran, että yritin jonkin aikaa tarmokkaasti löytää antikvariaateista hänen ainoata suomeksi julkaistua novellikokoelmaansa. Yhdestä ruotsalaisesta nettiantikvariaatista sen jo tilasinkin, ja pettymys oli suuri, kun antikvariaatti pahoitellen ilmoitti, että teos oli epähuomiossa jäänyt heidän listoilleen eikä sitä enää ollut saatavissa. Tänä vuonna, etsiessäni ihan toista kirjaa Finlandia Kirjan laajasta valikoimasta, törmäsin sitten tähän novellikokoelmaan ja tilasin sen heti.

Kuuden laajan novellin kokoelma antaa hyvän kuvan Blaumannin kirjailijanlaadusta. Minulle novellit toivat mieleen äskettäin lukemani Strindbergin saaristolaistarinat Hemsöläiset-romaanissa: molemmat kirjailijat tekevät tarkkoja ja usein yllättäviä havaintoja henkilöidensä psykologiasta; molemmat myös kuvaavat kansan tapoja kansatieteilijän mielenkiinnolla. Tarkka hääkuvaus löytyy molemmista kirjoista. Blaumannilla on kuvaus myös hautajaisista, joiden juomingit toivat mieleen pikemminkin irlantilaisen kuin pohjoisen tavan muistaa joukosta poistunutta. Irlannissakaan hautajaisiin ei sentään kuulu tanssiosuutta, kuten Blaumannin latvialaistarinassa. Strindbergillä ja Blaumannilla on myös elävää dramatiikan tajua, joka pyrkii helposti lipsahtamaan melodraaman puolelle.

Synkän puoleisia nämä Blaumannin novellit tässä kokoelmassa olivat. Teatterikappaleissaan hän on tiettävästi viljellyt myös komiikkaa. Tämän kokoelman kuudesta novellista kolme päättyy päähenkilön kuolemaan, kaksi niistä väkivaltaiseen. Näiden lisäksi yksi novelli päättyy muutamien päähenkilöidensä todennäköiseen kuolemaan, ja yksi novelli päättyy päähenkilölle rakkaan ja hänen nuoruutensa symboliksi kohoavan hevosen lopettamiseen. Siinä ainoassa novellissa, jossa kuolemalta juuri ja juuri vältytään, tuhoutuu suuri metsä tulipalossa.

Synkistä aiheistaan huolimatta novellit eivät olleet raskasta luettavaa. Blaumann suhtautuu henkilöihinsä suurella rakkaudella: dramatiikka syntyy hyvien ihmisten hairahduksista, ei pahojen pahuudesta. En yhtään ihmettele näiden novellien klassikkoasemaa Latviassa.

Kokoelman takakannessa Blaumannin parhaiksi novelleiksi mainitaan kokoelmaan sisältyvät Kuoleman varjossa ja Andrikson. Näiden rinnalle kohottaisin vielä novellin nimeltä Raudupin emäntä, joka on jylhä kuin kreikkalainen tragedia, latvialainen Medeia. 

Kuoleman varjossa on dramatiikan huippunäyte. Ajattelin koko ajan lukiessani, kuinka vaikuttava elokuva tästä tulisikaan. Tai kuunnelma, jos niitä enää tehdään. Novelli alkaa siitä, että neljätoista kalastajaa ja kaksi hevosta ovat jäällä verkkoja asettamassa. Yhtäkkiä kalastajat huomaavat, että tuuli on puhaltanut suuren jäälautan merelle ja he ovat jääneet tämän lautan vangeiksi.

Novelli kuvaa viittä seuraavaa vuorokautta jäälautalla. Se keskittyy miesten erilaisiin luonteisiin ja tapoihin reagoida hengenvaaraan. Kollektiivin kuvauksesta nousevat eräänlaisiksi päähenkilöiksi Birkenbaum ja kuusitoistavuotias Karlen, joka kärsii armottomasta janosta, koska ei pysty imeskelemään jäätä kuten toiset miehet. Karlen suree ennen kaikkea sitä, että vääjäämättömältä näyttävä kuolema vie häneltä mahdollisuuden kokea fyysisen rakkauden tuomaa lämpöä. Karlenin ottaa hoteisiinsa porukan hylkiö, juomari ja riitapukari Birkenbaum. Yöt Karlen nukkuu Birkenbaumin sylissä tämän rintaa vasten painautuneena. Janosta lähes tajuttomalle Karlenille Birkenbaum juottaa omaa vertaan käteensä leikkaamastaan haavasta.

Pelastajat saapuvat viime hetkellä pienellä soutuveneellä. Kaikki eivät kuitenkaan pelastu, veneeseen ei mahdu: on ratkaistava, ketkä ovat ne kolme, jotka joutuvat jäämään lähes varmaan kuolemaan. Novellin lopussa on tarjolla sekä kylmää itsekkyyttä että sydäntä lämmittävää epäitsekkyyttä.

Tommy Tabermann on kirjoittanut samanlaiseen tilanteeseen sijoittuvan romaanin Pelastaja. En ole lukenut romaania, mutta käsittääkseni se pohjautuu tositapahtumaan. En ole saanut selville, onko sama tositapaus mahdollisesti myös tämän Blaumannin novellin taustalla. En tiedä myöskään sitä, onko Tabermann ollut tietoinen Blaumannin teoksesta.

Raudupin emäntä kuvaa nuorehkon lesken ihastumista itseään vielä paljon nuorempaan mieheen, renkimies Kahrliin. Emännän katseessa on suorastaan freudilaista symboliikkaa:

Gailitissa puhdistetaan juuri savupiippua, kun Raudupin emäntä saapuu. Katolla kumartuu pitkä, jäntevä mies ylös ja alas, silloin tällöin huutaen jonkun määräyksen piippuun.

Kahrl ei suostu lesken kosintaan. Sen sijaan, että kertoisi todellisen syynsä kieltäytymiseen, siis sen että hänellä jo on tiedossa nuorempi morsian, Kahrl tulee päästäneeksi kohtalokkaan hätävalheen: hän ei voi mennä naimisiin emännän kanssa, koska emännällä on vammainen poika, josta tulee aikanaan Raudupin "todellinen isäntä". Tragedian jatko on helposti arvattavissa, mutta emännän sielullisen taistelun kuvaus on vaikuttavaa ja uskottavaa psykologista realismia. 

Andrikson kertoo vuokraviljelijän ja maanomistajakreivin konfliktista. Andrikson on kaatanut tammia vuokraamaltaan maalta. Vuokrasopimus kuitenkin kieltää puiden kaatamisen ilman maanomistajan lupaa. Vuokraviljelijä Andrikson perustelee tekoaan sillä, että hänen isänsä oli aikanaan saanut luvan kyseisten puiden kaskeamiseen, mutta oli jättänyt ne pystyyn ikään kuin perintönä pojalleen.

Kreivi on myöntyväinen nimelliseen korvaukseen puista, mutta Andrikson katsoo, että suostuessaan korvaamaan puut hän myöntäisi ottaneensa ne luvatta ja syyllistyneensä varkauteen. Kreivi haluaisi antaa asian olla, mutta joutuu vaatimaan sopimukseen perustuvaa korvausta käräjillä, koska pelkää, että toisetkin vuokralaiset alkaisivat muuten vaatia samaa puunkaato-oikeutta.

Paluumatkallaan kreivin puheilta sydämistynyt Andrikson hetken mielijohteesta sytyttää kreivin metsän palamaan. Kotiin päästyään hän saa kuulla, että hänen pienet poikansa ovat menneet metsään marjoja poimimaan. Dramaattista vaikutustaan taitavasti kehittelevässä novellissa kuuman kesäpäivän raukea tunnelma vaihtuu ensin isännän ja alustalaisen kirveleväksi riidaksi ja sitten koko pikkukylän tulihelvetiksi. Tässäkin novellissa sen molemmat päähenkilöt ovat kunnon miehiä, joiden yhteinen pieni heikkous – itsepäisyys – johtaa kaameisiin seurauksiin.

Latvialaisten nimien kahtalaisuus – Blaumann ja Blaumanis – aiheutuu siitä latvian kielen perinteestä, että myös ulkomaiset nimet latvialaistetaan. Meillä suomen kielessä näin on tehty vain istuvien hallitsijoiden nimien osalta: Ruotsin Carl Gustaf on meillä Kaarle Kustaa. Latvialaisessa kirjakaupassa oli tämän nimiperinteen ansiosta hauska tehdä löytöjä. Siellä oli viimeksi käydessäni saatavilla  muiden muassa Viljams Šekspīrsin näytelmiä ja Miko Rimminensin uusin romaani.


R. Blaumann, Novelleja. WSOY 1923. Latvian kielestä suomentanut Lyyli Järviluoma. 275 s.

---------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 39: Novellikokoelma.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!