Kirjailija Yiyun Lin (s. 1972) 16-vuotias Vincent-poika teki itsemurhan vuonna 2017. Kaksi vuotta myöhemmin Li julkaisi tämän kirjan. On selvää, että hän siinä kertoo omista kokemuksistaan. Hän on kuitenkin nimennyt kirjan romaaniksi, joten en tämän enempää yritä pohtia, mikä siinä on omaelämäkerrallista ja mikä puhdasta fiktiota – jos nyt "puhdasta" fiktiota edes voi olla olemassa. Tätä lukiessa kävi ilmeiseksi, että romaanimuoto on myös tapa etääntyä liian kipeästä kokemuksesta.
Tässä romaanissa sen kertoja, äiti, on löytänyt itsemurhan tehneen poikansa elävänä paikasta, jonka nimi on "ei missään" – siis omista muistoistaan ja ajatuksistaan. Tämä paikka on tehty sanoista – ja vain sanoista. Ei kuvista, ei äänistä. Kertoja sanoo tekevänsä sitä, mitä on aina tehnyt: hän kertoo tarinoita. Hän käyttää pojasta nimeä Nikolai, mutta toteaa, ettei se ollut pojan oikea nimi vaan yksi niistä, joita poika oli käyttänyt itsestään. Alusta asti on selvää, että kertoja ei haluasi puhua vain omasta yksityisestä kokemuksestaan: "I was a generic parent grieving a generic child lost to an inexplicable tragedy."
Ajatuksissaan äiti käy keskustelua pojan kanssa. Joskus ymmärtäminen on vaikeaa, koska heidän kommunikaationsa muodostuu vain sanoista, ei äänensävyistä. Välillä poika tuntuu katoavan jonnekin mutta palaa sitten takaisin. Silloin kun poika on "muualla", äiti palaa lastaan koskeviin muistoihinsa. Hän on myös dokumentoinut esimerkiksi Nikolain kertomia unia.
Voisi kuvitella, että tämä kirja on äärettömän surullinen. On se sitäkin, mutta se on myös hauska. Kiitollisena äiti ottaa vastaan jopa teinipojan nenäkkäät kommentit. Ne muistuttavat todellisesta pojasta ja ovat parempia kuin hiljaisuus tai se, ettei muistaisi, miten pojalla oli tapana vastailla. Molemmilla – äidillä ja pojalla – on sana hallussaan. Äiti myös karttelee ilmauksia, jotka vaikuttaisivat siirappisilta. Jos se ei muuten ota onnistuakseen, hän hajottaa lauseensa sen sisältämien sanojen semanttisiin ja etymologisiin merkityksiin. Äiti on ahkera sanakirjojen tutkija.
Äiti ja poika myös puhuvat keskenään paljon kielestä ja kirjoittamisesta. Poika on moittinut – ja moittii edelleen – äitiään huonoista sanavalinnoista. Äiti myöntää, että poika on ollut etevä kirjoittaja – joskin hänellä on ollut äidin mielestä liiallinen mieltymys adverbeihin ja adjektiiveihin, joita äiti puolestaan välttelee.
Pojan perfektionismi on osoittautunut kiroukseksi. Se on tehnyt elämästä liian raskaan kannettavaksi. Romaani puolustaa kevyempää otetta elämään. Onko parempi lukea vai pelata Angry Birdsiä? Onko edes mielekästä puhua ajan tuhlaamisesta? Tarvitsemme jotain kevytmielistä, joka kantaa meidät vastarannalle.
Tämä romaani voisi toimia kirjallisuusterapiana läheisensä menettäneelle. Se on myös epäilemättä toiminut terapiana kirjailijalle itselleen. Joskus arpea on vain pakko raapia, kunnes sen alta paljastuu ehjä iho.
Romaani oli siinä mielessä tyynnyttävä lukukokemus, että siitä puuttui lähes kokonaan jossittelu tai itsesyytökset. Esimerkiksi Brigitte Giraud'n miehensä tapaturmaista kuolemaa käsitellyt romaani Vivre vite oli tässä suhteessa paljon raskaampi. Se koostui kirjaimellisesti pelkästään jossittelusta: lähes jokainen luku alkoi sanalla jos.
Tein Where Reasons End -romaanin innoittamana ajatuskokeen: yritin tavata viisitoista vuotta sitten kuolleen isäni "ei missään". Se onnistui yllättävän helposti. Keskustelimme asioista, jotka olivat jääneet kesken. Aika pian kuitenkin huomasin, että isäni oli kovasti muuttunut: hän ilmaisi itseään tavoilla, joilla ei ollut koskaan eläessään itseään ilmaissut. Hän puhui minun lauseitani – tietenkin, kuinkas muuten... päästin hänet lepoon muistoihini.
Yiyun Li, Where Reasons End. Penguin Books 2020. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2019. Kansikuva: R. Kikuo Johnson. 170 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!