Roger Vailland: Laki

Vuoden 1957 Goncourt-palkinnon voittaja saattaa paikoin järkyttää nykylukijaa. Siinä on paljon lähentelyä ja likistelyä joskus toivottuna mutta useimmin tavan vuoksi siedettynä esileikkinä. Varsinkin miesten puheet ovat roiseja. Niissä raiskauskin on kerskailun aihe. Romaanin testosteronitaso on siis melko korkea, mutta enimmäkseen se ilmenee vain puheissa. Varsinaisiin petipuuhiin toiveidensa kumppanien kanssa pääsevät vain harvat. Useimmat hoitavat turhautumisiaan omin käsin, vuohien parissa tai ilotalojen ilottomissa ja kiirehdityissä kohtaamisissa. 

Ei kannata säikähtää. Miesten suhtautuminen naisiin kuten koko eteläitalialainen elämäntapa on romaanissa muutoksessa ihan silmiemme alla. Tämä siirtyminen feodaalisesta maanomistajien Italiasta kohti turismista elävää modernia Italiaa on romaanin keskeinen teema. Uusi ja vanha käyvät kamppailuaan kuten Adrianmeren tuulet – sirocco ja libeccio – rannikon edustalla. Ranskalainen kirjailija vaikuttaa tuntevan kohteensa hyvin. Paikallisväriä tekstiin antavat lukuisat italiankieliset ilmaukset.

Kirjassa on paljon henkilöitä ja monta juonilankaa. Oikeastaan romaanin pääosassa on koko apulialaisen Porto Manacoren seutukunta, sen tavat, perinteet ja uskomukset. Köyhän ja takapajuisen seudun perinteet murtuvat: miehet joutuvat hyväksymään sen, että heidän vaimonsa poistuvat kodin ulkopuolelle ja – kauhistuksen kauhistus! –  näyttäytyvät vieraiden miesten katseille uimapuvussa rannalla. Turisteille järjestetään tanssiaisia, joihin myös jotkut oman kaupungin tyttäret pääsevät livahtamaan mukaan. Kaupungin miehille oman kunnian ja miehuuden säilyttäminen vaikuttaa aiheuttavan kovasti päänvaivaa.

Miesten ajatusmaailmaa kuvastaa paikallinen erikoisuus: kapakoissa pelattava peli nimeltä "Laki". Siinä päämääränä on toisten pelaajien, tai ainakin yhden, täydellinen nöyryyttäminen ja samalla omien kasvojen säilyttäminen.

Sitten niihin henkilöihin. En yritä kattavaa luetteloa, osa tärkeistäkin hahmoista jää mainitsematta. Suosittelen lukemaan itse. Nämä vanhemmat Goncourt-voittajat eivät aina erityisesti sytytä, mutta tästä kyllä pidin.

Tuomari Alessandro, puolueisiin lukeutumaton sosialisti, kirjoittaa harrastuksenaan Fredrik II Švaabilaisen historiaa ja sairastaa monien muiden tavoin malariaa. Hänen puolisonsa Donna Lucrezia on menettänyt kunnioituksensa miestään kohtaan, koska tämä on mukautunut hallituksen vaatimuksiin ja tuominnut rangaistuksiin kapinoivat maatyöläiset. Tuomari on joutunut siirtymään eri makuuhuoneeseen. 

Donna Lucrezialle Etelä-Italia on "synkkä ja pelottava maa, missä työttömät seiniin nojaten päivästä päivään odottavat työnantajaa joka ei koskaan tule, missä miehet alati hautovat mielessään keinoja, miten pääsisivät lähentelemään neitoja, joita he eivät koskaan saa".

Donna Lucrezia hullaantuu nuoresta lakitieteen ylioppilaasta, Francesco Brigantesta. Ihastus on molemminpuolinen. He suunnittelevat yhteistä karkumatkaa ja uutta yhteistä elämää Pohjois-Italiassa, joka väikkyy monen muunkin Porto Manacoren asukkaan haavemaana. Lucrezia ja Francesco saavat virikettä suhteeseensa romaaneista, esimerkiksi Parman kartusiaaniluostarista, jonka hahmoissa he tunnistavat itsensä, sekä Anna Kareninasta.

Ylikansoitetussa kaupungissa mitään ei voi tehdä jonkun näkemättä. Kaikki salaisuudet paljastuvat ennemmin tai myöhemmin.

Francescon isä, Matteo Brigante, on paikallinen gangsteri. Huomattavasta varallisuudestaan huolimatta häntä ei hyväksytä kaupungin seurapiireihin. Pojalleen hän toivoo parempaa. Saatuaan selville pojan karkumatka-aikeen, Matteo vie Francescon laadukkaaseen ilotaloon, jossa Fulvia-tyttö nopeasti lypsää Francescolta hänen Donna Lucrezialta saamansa matkarahat. Lucrezian ja Francescon suhde lopahtaa ensimmäisen pettymykseen ja toisen häpeään.

Matteo Bricantella on myös oma naisseikkailunsa. Hän yrittää raiskata 16-vuotiaan Mariettan, mutta epäonnistuu. Marietta myös lavastaa Matteon syylliseksi varkauteen, jossa sveitsiläiseltä turistilta vietiin 500 000 liiraa. Loppujen lopuksi rahat palautetaan omistajalleen eikä ketään tuomita. Tuomari Alessandrollakin on yllättävä näkemys syyllisestä: 

– Mitä muuta kuin provokaatiota on kuljettaa mukanaan puolen miljoonan omaisuutta työttömien ja nälkäisten maassa? Sveitsiläinen itse olisi pidätettävä!

Marietta, jota yksi ja toinen muukin havittelee, on päättänyt luovuttaa neitsyytensä kotitilansa isännälle Don Cesarelle. Näin olivat tehneet myös hänen äitinsä sekä molemmat vanhemmat sisarensa. Don Cesarella katsotaan olevan feodaali-isännän ensimmäisen yön oikeus alustalaisiinsa. Loppujen lopuksi Marietta kuitenkin viettää ensimmäisen yönsä Pippon, itseään muutamaa kuukautta nuoremman guaglioni-pojan, eräänlaisen nuorisorikollisen, kanssa. Mariettan ja Pippon luonnollinen ja iloinen aistillisuus vertautuu Donna Lucrezian ja Francescon kirjoista opittuun ja paperinmakuiseen salaiseen tapaamiseen, joka loppujen lopuksi jää vaille täyttymystään.

Suurmaanomistaja Don Cesare on menettänyt kiinnostuksensa elämään. Fasistien valtaannousu tappoi hänen poliittiset intohimonsa. Hän oli asettanut ensimmäisessä maailmansodassa henkensä alttiiksi kuningas Viktor Emanuel III:n puolesta, mutta tämä oli antanut Mussolinin riistää itseltään todellisen kuninkaanvallan. "Diktaattori, vallananastaja, oli täyttänyt maailman narrinäänellään, pullistellut lihaksiaan rahvaan suosion voittaakseen. Baffonen, viiksiniekan, valtaistuimelle oli tunkeutunut buffone, ilveilijä."

Don Cesare on vetäytynyt kotitilalleen ja omistautunut tutkimuksilleen Manacoren rannikon hellenistisen ajan siirtokuntien historiasta. Tutkimusten lisäksi rakkauselämä ja metsästys ovat tuottaneet hänelle mielihyvää, mutta millekään aatteelle hän ei enää sodan jälkeen ole antautunut. Kirjan lopussa Don Cesare kuolinvuoteellaan miettii alueensa historiaa ja sen vääjäämätöntä muutosta. Kukaan ei enää tule näkemään tätä aluetta kuten hän.

Marietta saapuu Don Cesaren vuoteen ääreen ja pyytää anteeksi, ettei ole säilyttänyt neitsyyttään Don Cesarelle. Tyttö kertoo myös varastaneensa Pippon avulla sveitsiläisen rahat ja ettei aio palauttaa niitä vaikka joutuisi syytteeseen. Don Cesare ihailee tytön "rosvopäällikön" luonnetta. Hän on saanut tarpeekseen nöyristelijöistä. Hän arvelee olevansa Mariettan isä. Viime hetkinään hän muuttaa testamenttiaan siten, että Marietta saa tilukset, jotka tuottavat vähintään 600 000 liiraa vuodessa. Mariettan taipumuksilla enemmänkin. “Tyttö on aina ollut liian köyhä voidakseen olla hyvä. Se on laki. Itse asiassa en minäkään ole ollut hyvä vaan välinpitämätön, hän ajattelee.”

Don Cesaren loppu on rauhallista alistumista. Vanha ateisti ei halua pappia paikalle. Hän on elänyt oman laatunsa mukaisen elämän. Feodaaliherran kuollessa tuulet vaihtuvat: sirocco on päässyt voitolle libecciosta.

Romaanissa on mukana myös paljon nimettömiksi jääneitä henkilöitä: työttömiä jotka norkoilevat keskustorin reunalla siinä toivossa, että joku maanomistaja heidät palkkaisi; vankeja joiden äänet kaikuvat sellien ikkunoista, kun he laulavat kahviloiden kaiuttimista kuulemiaan uusimpia italialaisia ja ranskalaisia iskelmiä; kalastajia jotka kiskovat satojen vuosien takaisilla menetelmillä trabucco-nuottaansa.

Romaanin loppuluvussa käydään kevyen ironiseen sävyyn läpi siinä mainittujen henkilöiden myöhemmät vaiheet. Viihdyttävä kesäkirja.

Niilo Pakarisen suomennos on säilyttänyt luettavuutensa hyvin. Kirjan kansi on Björn Landströmin helposti tunnistettavaa tyyliä. Piirsiköhän kukaan muu noita katukiviä kuten hän?

Roger Vailland, Laki. Gummerus 1958. Ranskankielisestä alkuteoksesta La Loi (1957) suomentanut Niilo Pakarinen. Kansi: Björn Landström. 264 s.