Georges Bernanos: Sous le soleil de Satan

Kun kirjailija antaa esikoisromaanilleen nimen Saatanan auringon alla, voi päätellä, että hänellä on vakavaa sanottavaa ja ettei hän päästä lukijaa helpolla. Georges Bernanos (1888–1948) kertoo päähenkilönsä suulla, että Paholainen hallitsee tämän maailman ruhtinaana. Romaani muistuttaa höyrykattilaa, jonka sisäinen paine uhkaa purkautua räjähdykseksi.

Kirjailijan vahva näkemys tulee selväksi. Siinä on kuitenkin se ongelma, että romaanin henkilöiden vapaus kaventuu. Osa heistä joutuu aatteidensa – tai niiden puutteiden – edustajiksi. Ainoastaan romaanin päähenkilö, maalaispappi Donissan, on kaikessa ristiriitaisuudessaan hahmo, joka ei täysin taivu ennalta määrättyyn rooliinsa "Lumbresin pyhimyksenä". Donissan herättää lukijassa sekä sääliä että ihailua. 

Kirjailija kipuilee selvästi myös valitsemansa välineen kanssa. Hän ei piittaa kaunokirjallisuuden konventioista. Kuvaavaa on, että romaanin kaikkitietävä kertoja huudahtaa teoksen loppupuolella: "Älköön Lumbresin sankarillinen pyhimys koskaan päätykö romaanihenkilöksi!"  

Aikamääreiden epämääräisyys on hämmentävää, aivan kuin maallinen ajanlasku olisi yhdentekevää tässä kärsivien sielujen maailmankaikkeudessa. Tapahtumien järjestyksen ja keston päätteleminen jää toisinaan lukijan tehtäväksi. Romaanin kertoja myös viittaa yllättäen tapahtumiin, jotka tapahtuvat vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Toisinaan Bernanos osoittaa ajan kulun jättämällä tyhjän rivin. Toisaalta hän käyttää samaa keinoa myös painottaakseen lausetta tai kappaletta.  

Romaanin tapahtumien tarkka ajoittaminen on mahdotonta, mutta todennäköisesti siinä eletään 1900-luvun ensimmäisiä vuosikymmeniä, siis vuosikymmen tai pari ennen romaanin ilmestymistä vuonna 1926.

Bernanos on laatinut tarinan, jossa on yllin kyllin draamaa, mutta hän on tehokas hidastelemaan ja syömään pois jännitteen. Tavallinen maallikkolukija – kaltaiseni – väsyy teologisiin keskusteluihin, joita papit tässä käyvät vähän väliä – ja mikäli sopivaa pappia ei ole käsillä, kirjailija pistää kaikkitietävän kertojan ruotimaan teologian hienouksia.

Kerron jatkossa romaanin juonesta, joten sisältövaroitus tässä kohden on paikallaan. Selostus jättää suurimmaksi osaksi huomiotta teologiset pohdinnat, jotka ovat keskeisessä osassa, mutta joiden analysointiin minun rahkeeni eivät riitä.

Prologue: Histoire de Mouchette

Sous le soleil de Satan alkaa pitkällä esinäytöksellä joka on nimetty Mouchetten tarinaksi (Histoire de Mouchette). Sitä ei pidä sekoittaa suomeksikin julkaistuun Bernanosin pienoisromaaniin Mouchette (Nouvelle histoire de Mouchette). Nimi Mouchette ('Pikku Kärpänen') on selvästi vedonnut kirjailijaan – ehkä siksi, että Raamatussakin esiintyvä Beelsebub on käännettävissä 'kärpästen herraksi'.

Mouchette on oluenpanija Malorthyn 16-vuotiaan Germaine-tyttären kutsumanimi. Mouchette odottaa lasta ja kieltäytyy paljastamasta isää vanhemmilleen. Raivostunut isä painuu markiisi de Cadignanin puheille ja syyttää tätä lapsensa viettelemisestä – täysin aiheesta, kuten myöhemmin käy ilmi. Cadignan ei tunnusta, mutta säikähtää sen verran, että alkaa suunnitella tapoja hyvittää tekonsa.

Yöllä myös Mouchette hiipii salaa markiisin luo. Köyhtynyt markiisi lupaa Mouchettelle kolmanneksen valmistelemansa kiinteistökaupan tuotosta. Korvaus ei tyydytä Mouchettea. Hän on lapsellisesti elätellyt kuvitelmaa avioliitosta. Markiisia loukatakseen Mouchette alkaa kertoa asioita, joissa valhe ja tosi sekoittuvat. Emme voi tässä vaiheessa tietää, onko totta, että Mouchettella on ollut suhde myös tohtori Gallet'n kanssa, kuten hän väittää. Romaanin kertoja toteaa, että Mouchette on valehdellut lapsesta asti. Pahuus on ollut hänessä läsnä. Valheiden keksiminen tuo hänelle outoa mustaa iloa. 

Markiisi suuttuu ja raiskaa, tai ainakin yrittää raiskata, tytön. Mouchette tappaa markiisin ampumalla tätä kaulaan markiisin omalla pistoolilla.

Seuraavassa kohtauksessa Mouchette on myöhään illalla tohtori Gallet'n vastaanottohuoneessa tämän kotitalossa. Cadignanin murhasta on kulunut ehkä muutamia päiviä. Se on todettu itsemurhaksi. Gallet on itse tutkinut ruumiin. 

Mouchette pyytää lääkäriä tekemään abortin ja vihjaa, että lapsi on Gallet'n. Heillä on todellakin ollut sukupuolisuhde, mutta Gallet tietää olleensa varovainen ja että Mouchette valehtelee. Gallet kieltäytyy ryhtymästä aborttiin. Hän pelkää kuitenkin, että hänen vaimonsa saa tietää hänen syrjähypystään.

Vaikka käy ilmi, että Gallet on arvostettu lääkäri, alueensa kansanedustaja ja lainsäätäjä, romaanin kertoja käyttää tohtori Gallet'sta tuon tuostakin vähättelevää nimitystä "maalaislääkäri". Vähättelyyn onkin syytä. Gallet ajattelee vain itseään.

Mouchette pilkkaa tohtoria, joka "pelkää vaimoaan mutta ei helvettiä". Hän kertoo rakastaneensa tohtorissa juuri hänen paheellisuuttaan. Mouchette myös kertoo surmanneensa markiisi de Cadignanin. Järkyttynyt lääkäri ymmärtää, että Mouchette puhuu totta, koska Mouchette pystyy kertomaan teon yksityiskohdat. Tunnustaminen helpottaa Mouchettea, ja hän alkaa itkeä kovaan ääneen. 

Lääkärin poika ja vaimo saapuvat paikalle, jolloin lääkäri tainnuttaa Mouchetten nopeasti eetterillä. Hänet viedään oikopäätä parantolaan, josta hän pääsee pois kuukauden kuluttua "täysin parantuneena" – synnytettyään kuolleen vauvan.

Première partie: La tentation du désespoir (Ensimmäinen osa: Epätoivon houkutus)

Luku alkaa kahden vanhan kirkonmiehen keskustelusta jouluyönä. Tässä keskustelussa romaanin päähenkilöä – heidän alaistaan – kuvaillaan ensimmäisen kerran. Hänen nimensä – Donissan – mainitaan vasta pari sivua myöhemmin. Hän on "iso leveäharteinen poika, jonka naiivi hyväntahtoisuus raastaa hermoja, vielä tylsempi koska on hienotunteinen, piilottelee punaisia käsiään, lepuuttelee raudoitettuja kenkiään, pehmentää ääntään kuin puhuisi hevosille ja härille". 

"Koulutuksesta ei häivähdystäkään. Tietoa tuskin tarpeeksi lukeakseen tyydyttävästi rukouskirjaa. Epäilemättä hän piti messunsa kiitettävällä hurskaudella, mutta niin hitaasti, niin kömpelösti, että hikoilin kopissani, jossa oli vielä pirullisen kylmä."

Vanhemmat papit myös tietävät, että Donissan pahoinpitelee ja kiduttaa itseään. Herkimpien lukijoiden kannattaa jättää väliin veriset kohtaukset. Donissania moititaan tästä useaan otteeseen, ja hän antaa ymmärtää luopuneensa tavasta. Romaanin loppusivuilla paljastuu, että tässä suhteessa Donissan ei ole ollut aivan rehellinen. Myöhemmin paljastuu, että Donissan on myös nukkunut vain vähän ja käyttänyt tämän ajan perehtymällä syvällisesti hengelliseen kirjallisuuteen. Hänen yksinkertainen puhetapansa on hämännyt eleganttiin ilmaisuun pyrkiviä kirkonmiehiä. Muutamat heistä oppivat myöhemmin ymmärtämään ja arvostamaan Donissanin omalaatuista nöyryyden ja ehdottomuuden sekoitusta.

Nuoren papin elämä muuttuu ratkaisevasti, kun hänet eräänä pääsiäisenä pyydetään avuksi toiseen seurakuntaan kuulemaan ripittäytymisiä. Hän itse kertoo myöhemmin, että hän ei ollut nuorena tutustunut pahuuteen muuten kuin synnintekijöiden tunnustuksissa. 

Pitkällä öisellä patikkamatkalla toiseen seurakuntaan Donissan eksyy. Hän kiertää kehää, palelee, väsyy, nukahtaakin ehkä. Yhtäkkiä hänen rinnalleen ilmaantuu pieni mies, joka kertoo matkustelevansa hevoskauppiaan asioilla. Mies kertoo tuntevansa maaston kuin omat taskunsa. Hän ehdottaa lepohetkeä hiilenpolttajien majassa, jossa on tulisija. Pian Donissanille selviää, että hänen matkakumppaninsa on itse Saatana.

Paholaisen ensikosketus on lähes eroottinen.

Une bras ceignait ses reins d'une étreinte lente, douce, irrésistible. Il laissa retomber tout à fait sa tête, pressée au creux de l'épaule et du cou, étroitement. Si étroitement qu'il sentait sur son front et sur ses joues la chaleur de l'haleine.

     - Dors sur moi, nourrisson de mon cœur, continuait la voix sur le même ton. Tiens-moi ferme, bête stupide, petit prêtre, mon camarade. Repose-toi. Je t'ai bien cherché, bien chassé. Te voilà. Comme tu m'aimes ! Mais comme tu m'aimerais mieux encore, car je ne suis pas près de t'abandonner, mon chérubin, gueux tonsuré, vieux compagnon pour toujours !

Käsi kietoi hänen vyötäisensä hitaaseen, lempeään, vastustamattomaan syleilyyn. Hän antoi päänsä painua kokonaan alas, painettuna tiukasti olkapään ja kaulan syvennykseen. Niin tiukasti, että hän tunsi otsallaan ja poskillaan hengityksen lämmön. – Nuku minua vasten, sydämeni pienokainen, jatkoi ääni samaan sävyyn. Pidä minusta lujasti kiinni, tyhmä peto, pikku pappi, toverini. Lepää. Olen etsinyt sinua kovasti, ajanut takaa. Tässä sinä nyt olet. Kuinka rakastatkaan minua! Mutta kuinka paljon enemmän rakastaisitkaan minua, sillä en aio hylätä sinua, kerubini, ajeltupäinen kerjäläinen, vanha kumppanini ikuisesti!

Paholainen houkuttelee pappia puolelleen, mutta luopuu kun ei pysty murtamaan tämän tahtoa. Paholainen kuitenkin vihjaa, että he tapaavat vielä uudestaan. Hän jättää Donissanille lahjan nähdä ihmisten sieluun.

Ohikulkijat löytävät papin tienposkesta pyörtyneenä. Donissan miettii, onko nähnyt unta tai tullut hulluksi, mutta uskoo yliluonnolliseen kohtaamiseen, kun huomaa pystyvänsä tulkitsemaan ihmisten sielun tilaa.

Tässä vaiheessa Mouchetten ja Donissanin tarinat yhtyvät. Pappi kohtaa Mouchetten kaupungin ulkopuolella. Mouchette on tavalliseen tapaansa valmis pilkkaamaan, mutta vakavoituu pian kun huomaa, että Donissan tuntee hänen salatut tekonsa. Donissan pitää tytölle väkevän puhuttelun, jonka ytimenä on, että niin kauan kuin Mouchette pitää kiinni Saatanasta, hänellä ei ole vapaata tahtoa.

Mouchette palaa kotiinsa tuskaisena ja eristäytyy makuuhuoneeseensa. Hengellisen painin jälkeen hän kääntyy pois Jumalan armosta ja palaa Saatanan huomaan. Hänen mieleensä tulee syvä rauha. "Helvetilläkin on omat luostarinsa", toteaa romaanin kertoja. Mouchette menee kylpyhuoneeseen ja leikkaa kurkkunsa auki isänsä partaveitsellä.

Romaanissa on taas hypähdys ajassa. Käy ilmi, että Donissan on kantanut Mouchetten verisen ruumiin kirkkoon ja aiheuttanut skandaalin. Donissan on määrätty hoitoon ja sen jälkeen hän on ollut luostarissa. Lopulta hänen hoidettavakseen on uskottu pieni Lumbresin seurakunta.

Deuxième partie: Le saint de Lumbres (Toinen osa: Lumbresin pyhimys)

Romaanin jälkimmäisessä jaksossa kerrotaan Donissanin viimeisistä vaiheista ja hänen mahdollisesti tekemästään ihmeestä. Kertoja viittaa usein siihen, että Donissanin kuolemasta on kulunut jo pitemmän aikaa. Mukana on hänet tunteneiden ihmisten lausuntoja. Mainitaan myös, että on tehty ylemmän kirkollisen tahon määräämä tutkimus, jonka tuloksista osa on tuhottu. Kertoja myös astuu lähes itse näkyviin todetessaan, että  “meillä on joitakin hänen saarnojaan, ja hänen poikkeuksellisten tunnustustensa muisto elää yhä vahvasti eräiden sydämissä”. Kertomuksessa on paikoin pyhimyslegendan sävyjä.

Vanha Donissan on osittain särkynyt mies. Hän uskoo vankasti Paholaisen todellisuuteen ja pelkää pimeää. Paholainen kulkee hänen mukanaan. Hän ei voi häätää Paholaista sydämestään, koska silloin toisten sydämet olisivat vaarassa. Saarnoissaan hän antaa kuulijoilleen rauhan, jota ei itse tunne. Lähes leikkisään sävyyn kertoja toteaa, että Lumbresin pappirukka tietää paljon asioita, joista Sorbonnessa ei tiedetä.

Donissan on vierailulla Luzarnesin papin luona. Tämä pappi, nimeltään Sabiroux, on järkiperäinen mies, entinen kemianopettaja. Hänet tarvitaan kertomukseen epäilijäksi ja luotettavaksi todistajaksi.

Naapurikylästä tullaan noutamaan Donissania. Vanhemmat uskovat, että hän voisi parantaa heidän ainoan poikansa, joka on sairastunut aivokalvontulehdukseen. 

Kun Sabiroux ja Donissan saapuvat perille, lapsi on jo kuollut. Papit lähtevät jo paluumatkalle, kun Donissan saa varmuuden, että ihme voisi olla mahdollinen. Katkonaisesti hän toteaa Sabiroux'lle, että hän uskoo – hänen on uskottava – että tämä varmuus tulee Jumalalta.

Miehet palaavat surutaloon. Donissan sulkeutuu yksin huoneeseen, jossa kuollut lapsi makaa vuoteella. Dramaattisesti kuvatun henkisen kamppailun jälkeen Donissan nostaa lapsen käsiinsä. Hän tuntee lämmön palaavan pieneen kehoon ja näkee silmien aukenevan. Hänen takaansa kuuluu huuto – lapsen äiti on hiipinyt salaa huoneeseen – ja kovaääninen nauru. Donissan ryntää ulos. Paholainen on petkuttanut hänet ottamaan omiin käsiinsä vallan, joka kuuluu vain Jumalalle.

Romaani ei suoraan kerro, että ihmettä ei tapahtunut. Siinä kuitenkin todetaan, että ainoa ihme, joka voidaan suoraan liittää Donissaniin, on henkisesti järkkyneen äidin ihmeellinen parantuminen. Tämänkin voidaan päätellä tapahtuneen vasta Donissanin kuoleman jälkeen.

Romaanin lopussa tapahtuu vielä yllättävä näkökulman vaihdos. Sen loppuosa kertoo kuuluisan kirjailijan vierailusta Lumbresissa heti Donissanin epäonnistuneen ihmeteon jälkeen. Antoine Saint-Marin on kaikenkattavasta ironiastaan tunnettu agnostikko. Hän on 70-vuotias Ranskan akatemian jäsen. Saint-Marinin mallina Bernanos käytti nobelkirjailija Anatole Francea, jota Bernanos ei suuresti arvostanut. Kirjailijan vakavuuden puute – tässä romaanissa Saint-Marinista käytetään toistuvasti nimitystä "ilveilijä" – luultavasti ärsytti vakaumuksellista katolista. Anatole Francen kirjat oli vuonna 1922 – neljä vuotta ennen Bernanosin romaanin julkaisua – liitetty katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen luetteloon.

Kirjailija haluaa tavata arvostetun papin. Donissania ei heti löydy, mutta kirjailijan annetaan tutustua hänen askeettiseen makuuhuoneeseensa. Risti, nahkaruoska ja veritahra seinällä järkyttävät Saint-Marinia. Hänet jätetään yksin kirkkoon odottelemaan, kun muut etsivät Donissania. “Pyhyys, hän myöntää itselleen, kuten kaikki tässä maailmassa, on kaunista vain näyttämöllä; kulissien takana on iljettävää ja rumaa.”

Kirjailija suunnittelee mielessään viimeistä teostaan, jossa hän voisi tehdä jonkinlaisen kompromissin kirkon opetusten kanssa. Uskon tuoma rauha houkuttelee häntä. Ripittäytymisessäkin voi nähdä jotain psykologisesti mielekästä. Uteliaisuuttaan hän kurkistaa rippituoliin ja löytää sieltä Donissanin ruumiin. Pappi on ankaran henkisen ponnistuksensa jälkeen saanut sydänkohtauksen.

Luin romaanin kriittisen laitoksen, johon on palautettu siitä ennen alkuperäistä julkaisua poistetut osat. Poistoja teki kolme eri lukijaa. Suurin osa oli yksinkertaisia parannuksia oikeakielisyyteen. Jonkin verran oli poistettu myös kertojan väliintuloa dramaattisissa osuuksissa. Romaanin esipuheessa mainitaan, että yksi lukijoista teki poistoja myös opillisista syistä. Ankaran uskonnollinen lukija ei ollut sulattanut sitä, että paholainen voi olla mukana papin ihailussa pyhimystä kohtaan saati läsnä pyhimyksen sielussa.

Jollain tavalla ymmärrän, että Bernanos antoi kustantamon lukijoille vapaat kädet. Sen täytyi johtua siitä, millainen sielullinen kamppailu kirjan kirjoittaminen oli ollut. Hänen höyrykattilansa oli nyt päästänyt ulos paineensa. Hän oli menettänyt kiinnostuksensa.

Tätä kirjaa olisi ollut vaikea lukea kovin kriittisellä asenteella. Mieleni ei tehnyt pilkata kirjailijan vakaata uskoa ja kunnioitettavaa pyrkimystä. En halunnut myöskään nähdä symboleja siellä missä kirjailija kertoi kokemastaan todellisuudesta. Tuskin kuitenkaan ihan heti tartun toiseen tämänkaltaiseen kirjaan. Olen samaa mieltä irlantilaisen kirjailijan Colm Tóibínin kanssa, joka on maininnut, että Jumala muodostaa ongelman romaanikirjailijalle: "Romaani viihtyy paremmin maallisessa tilassa, jossa ihmiset kärsivät kuolevaisten vaivoista ja epäonnistumisista, jossa heidän pyrkimyksensä ovat aineellisia ja toiveensa käsin kosketeltavia."

Le Monde -lehden listalla kaikkien aikojen mieleenpainuvimmista kirjoista Sous le soleil de Satan on sijalla 45. Arvelen tosin, että kirjan pohjalta tehty elokuva, jonka ohjasi Maurice Pialat ja joka voitti Kultaisen palmun Cannesissa vuonna 1987, on ollut monien kirjaa äänestäneiden mielessä. Elokuvassa oli pakko jättää pois lavertelu ja keskittyä henkilöihin ja tapahtumiin.

Georges Bernanos, Sous le soleil de Satan. Première édition conforme au manuscrit original révélé par René Guise et Pierre Gille et comportant de nombreaux passages retranchés des éditions. Texte etabli et annoté par William Bush. Avant-propos de William Bush. France Loisirs 1987. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1926. Tämä kriittinen laitos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1982. Kansikuva: otos romaaniin pohjautuvasta elokuvasta, jonka ohjasi Maurice Pialat. 349 s.