Robin Black: Life Drawing

Kuvataiteilija Augusta ja kirjailija Owen ovat viisissäkymmenissä. He ovat olleet yhdessä lähes kolmekymmentä vuotta. Molemmat ovat rahoittaneet taiteellista työtään opettamalla. Radikaalissa nuoruudessaan he päättivät elää omanlaistaan elämää ja luoda itse omat perinteensä. Ei avioliittoa, ei autoa, ei lapsia, ei kiitospäivän illallista.

Augusta – Gus – on romaanin minäkertoja. Hän paljastaa Owenin kuolleen äskettäin. Kerronnassa on ymmärrettävästi haikea sävy. Kuolema on romaanissa läsnä monella tasolla. Gusin isä sairastaa Alzheimerin tautia ja hänen minuutensa on vähitellen hiipumassa näkymättömiin. Kuolema on mukana myös Gusin taiteessa. Yksityiskohtaisesti maalaamiinsa teoksiin, jotka kuvaavat hänen kotiaan, hän lisää ensimmäisessä maailmansodassa kuolleiden nuorten miesten muotokuvia. Remontoidessaan taloaan hän on löytänyt vanhoista sanomalehdistä sodassa menehtyneiden nuorukaisten muistokirjoitukset ja valokuvat.

Elävästä mallista maalaaminen – life drawing – on aina ollut Gusille vaikeaa. Hieman ironisesti se alkaa sujua paremmin, kun mallit ovatkin kuolleita.

Kuolema on koskettanut myös Augustan lapsuudenperhettä. Äiti on kuollut varhain. Kolmesta sisaresta ainoastaan vanhimmalla, Charlottella, on ollut hänestä aitoja muistoja. Myös Charlotte on nyt kuollut. Romaani pohtii paljon myös erilaisia perheen sisäisiä suhteita. Gusin perheeseen on kuulunut kolme hyvin erilaista sisarta. Charlotte oli sydän, nuorin sisar Jan on aivot. Gus arvelee itse olevansa nahka, jonka tehtävänä on erottaa maailma minästä ja pitää minä kasassa. Hieman itsekeskeistä ehkä?

Kolme vuotta ennen romaanin nykyhetkeä Gus ja Owen ostivat satavuotiaan talon maaseudulta, jättivät taakseen Philadelphian taiteilijapiirit ja muuttivat luonnon helmaan. Samassa yhteydessä he menivät naimisiin ja ostivat pakettiauton. He olivat myös huomanneet, että sittenkin halusivat lapsia. Owenin steriiliyden takia tämä toive ei toteutunut. Omat perinteet – esimerkiksi keskiviikkoiltaisin kuunneltu Billie Holidayn Ain't  Nobody's Business – jäivät pois. Puolittain ironisesti he saavat hupia perinteisistä juhlapäivistä: kiitospäiväksi Augusta leipoo kurpitsapiirasta ja naapurit tulevat kylään.

Elämänmuutokselle oli syynsä. Tärkein niistä oli se, että Augustalla oli ollut suhde lakimies Billin kanssa. He ovat tutustuneet, koska Billin tytär Laine on ollut Augustan taideoppilas. Kiihkeä suhde on päättynyt, kun Bill on päättänyt pysyä omassa avioliitossaan. Augusta on tunnustanut suhteen Owenille ja luvannut, ettei ole enää missään yhteydessä Billiin. Owen on vaikean henkisen kamppailun jälkeen antanut anteeksi. Vaikeinta hänelle oli hyväksyä sitä, että Gus oli valehdellut hänelle. He ovat luvanneet olla vastedes ehdottoman rehellisiä toisilleen. Owenin kirjallinen luomiskyky ei kuitenkaan ole kriisin jälkeen palannut. 

Lupauksestaan huolimatta Augustalla on edelleen salaisuuksia. Hän pitää yhteyttä Billin tyttäreen Laineen ja kirjoittaa myös yhden viattoman onnittelusähköpostin Billille, joka on loppujen lopuksi jättänyt vaimonsa ja on menossa uusiin naimisiin. Billin uusi suhde synnyttää Augustassa mustasukkaisuutta, jonka voima yllättää hänet itsensäkin. Gus on jossain määrin sokea omille virheilleen. Hän on kuitenkin kertojana sen verran rehellinen, että lukija pystyy näkemään hänen luonteeseensa kuuluvan kateuden ja kärsimättömyyden.

Romaanin keskeinen teema on se, miten salaisuudet syövät ihmissuhteita. Salaisuuksiin sisältyy valtava tuhovoima, varsinkin jos ihmiset ovat luvanneet olla enää koskaan valehtelematta toisilleen.

Romaanin alussa Augusta ja Owen saavat uuden naapurin. Viereiseen, pitkään asumattomana olleeseen taloon muuttaa väkivaltaisesta avioliitosta toipuva Alison. Ilahtuneena uudesta naapurista ja runsaiden viinilasillisten vaikutuksesta Augusta kertoo Alisonille oman liittonsa kipukohdista ja tunteistaan Billiä kohtaan. Spontaani tunteiden ilmaiseminen on Augustalle ollut yleensä vaikeaa. Avomielisillä paljastuksillaan Gus haluaa piilottaa – myös itseltään – kateuden jota tuntee siitä, että Alisonilla on tytär.

Alisonin hieman yli kaksikymmenvuotias tytär Nora haaveilee kirjailijanurasta. Käydessään äitinsä luona Nora alkaa viettää paljon aikaa ihailemansa Owenin seurassa. Pian käy ilmi, että Nora on rakastunut vanhempaan kirjailijaan. 

Nuoren naisen ihailu herättää Owenin uinuneen luomiskyvyn. Augusta puolestaan huomaa mustasukkaisuuden haittaavan omaa työskentelyään. Romaanissa Owenin ja Gusin suhde ajautuu kriisiin, kun käy ilmi, että Alison on kertonut Augustan salaisuudet edelleen tyttärelleen, joka sitten käyttää niitä voittaakseen itselleen Owenin kiintymyksen. Salaisuudet ja niiden paljastuminen vievät kohti väkivaltaa ja tragediaa.

Vanha kirjailija, nuori häntä ihaileva nainen – tässä olisi kliseen ainekset, kuten minäkertoja Gus itse toteaa. Owen ei kuitenkaan ole klisee, hänessä on harvinaista moraalista voimaa. Gus on aiemmin romaanissa pohtinut sitä, että elämä alkaa koko ajan uudelleen. Se on ollut hänen tapansa välttää vastuuta. Owen on kuitenkin sitä mieltä, että elämä on pitkä kokonaisuus. Hän on valinnut Gusin: "You and me. Our own fucked-up, beautiful, inexplicable universe.” 

Owenin ja Gusin suhde olisi ehkä selviytynyt, ellei nuoren tytön loukattu itsetunto olisi johtanut kohtalokkaisiin väärinkäsityksiin. Romaanin väkivaltainen loppuratkaisu tulee yllätyksenä, vaikka jälkeenpäin huomaa, miten huolellisesti sitä on valmisteltu pitkin matkaa.

Olen ennenkin maininnut, että olen mieltynyt minäkertojaan kertojaratkaisuna. Tarkoitan siis kerrontaa, jossa minämuodolla rakennetaan todellisuussuhde, jossa rajoitutaan yhden henkilön tiedossa oleviin asioihin. Tällainen rajaus luo tekstiin aitoutta ja toden tuntua ihan riippumatta siitä, miten fantastisista asioista kertoja kertoo. Mieltymykselläni ei siis ole mitään tekemistä autofiktiobuumin kanssa. Haluan, että kirja on harkiten rakennettu, ei pelkästään julkaistu päiväkirja. Life Drawing on erinomainen esimerkki hienosti käytetystä minäkerronnasta. 

Kirjailija Robin Black tuli tietoisuuteeni Marjatan kirjat ja mietteet -blogista. Tarkoitukseni oli lukea Marjatan esittelemä novellikokoelma, mutta tämä romaani houkutteli sittenkin tällä hetkellä enemmän. Novellikokoelmakin pysyy lukulistallani. 

Robin Black on kertonut julkisuudessa ADD-diagnoosistaan ja haasteista, joita tarkkaavaisuushäiriö synnyttää kirjailijalle. Hänen tuotantonsa ei ole kovin laaja, mutta on rohkaisevaa, että hän on vaikeuksista huolimatta saanut päätökseen korkeatasoisia kirjallisia teoksia. Hyvää kannattaa odottaa.

Robin Black, Life Drawing. Picador 2014. Kansikuva: Alberto Seveso. 240 s.