On murheellista, että belgialainen Jacqueline Harpman (1929–2012) ei ehtinyt nauttimaan huomiosta, joka on viime vuosina kohdistunut hänen romaaniinsa En ole koskaan tuntenut miehiä. Toisaalta on ilahduttavaa, että hyvä romaani kestää aikaa ja voi nousta uuteen suosioon kauan ilmestymisensä jälkeen. Jacqueline Harpmanin tuotannossa olisi muitakin teoksia, joille soisi uuden tulemisen. Kolme pitkää novellia ilmestyykin piakkoin englanniksi kokoelmassa nimeltä We Were Forbidden.
Kyseiset novellit ilmestyivät alun perin itsenäisinä pikku kirjoina. Ihastuttuani Harpmanin kauniiseen klassiseen tyyliin ja hieman sarkastiseen huumoriin, olin jo ehtinyt hankkia ne itselleni alkuperäisinä painoksina ranskalaisesta nettiantikvariaatista.
Harpmanin tyyli-ihanteet ovat 1700-luvun kirjallisuudessa. Esimerkiksi imperfektit ovat lähes poikkeuksetta passé simple -muotoisia. Tämä muoto on nykyään selvästi kirjallinen, puhekielessä passé composé on lähes sääntönä.
Novellit (tai novellat tai pienoisromaanit – mitä nimeä itse kukin niistä haluaakaan käyttää) eroavat toisistaan selvästi. En quarantaine ('Karanteenissa') on kiukkuinen selonteko lapseen kohdistuneesta vääryydestä. Se vaikuttaa vahvasti omaelämäkerralliselta. Aikuisen katse lapsen ehdottomuuteen tuo tarinaan kuivaa huumoria. Le placard à balais ('Siivouskomero') on leikkisä tarina nuoren naisen voimaantumisesta. Novelli alkaa elämäkerrallisesti, mutta mielikuvituksen voimalla sen minäkertoja vaihtaa persoonaa yksitoikkoisen junamatkan ratoksi. La forêt d'Ardenne ('Ardennen metsä') on kertomuksista sävyltään vakavin. Sen perusasetelma muistuttaa romaania En ole koskaan tuntenut miehiä. Ihmisjoukko vaeltaa päämäärättä tietämättä, onko maailmassa enää jäljellä muita ihmisiä. Miksi Harpman palasi aiemman romaaninsa teemoihin? Minun veikkaukseni on, että hän halusi osoittaa, että eksistentiaalinen ahdistus on koko ihmiskunnan osa, ei ainoastaan naisten kuten aiemmassa romaanissa.
Kerron tässä vielä hieman lisää näistä novelleista. Lue lisää, jos et pelkää juonipaljastuksia.
En quarantaine ('Karanteenissa')
Novellin minäkertoja ja Henriette Serrano ovat parhaat ystävykset. He ovat 15-vuotiaita ja samalla luokalla koulussa Casablancassa, minne heidän perheensä ovat paenneet toista maailmansotaa. Vaikka ovatkin ystäviä, tytöt väittelevät lähes kaikesta. Kertojan ateismi aiheuttaa kiihkeimmät kiistat. Novellin kertoja perustaa väitteensä järkeen ja tekee mielellään naurunalaisiksi Henrietten tunneperäiset argumentit.
Novellissa on paljon pohdintaa siitä, miten 1940-luvun lasten elämä erosi myöhemmistä ajoista. Koulu oli elämän keskus ja siihen suhtauduttiin vakavasti. Teinitytöt olivat lähes täysin tietämättömiä seksiin liittyvistä asioista. Susanne Pinédaa oli kuulemma jo kuitenkin suudeltu. Kertojakin on lukenut Proustia ja Coletten Claudine-romaaneja ymmärtämättä mitään niiden seksuaalisista viittauksista.
Koulussa annettu kirjoitustehtävä rikkoo tyttöjen välit. Tehtävä perustuu Horatiuksen säkeeseen "Dulce et decorum est pro patria mori" (On suloista ja sopivaa kuolla isänmaan puolesta) ja oppilaiden tulee tässä hengessä pohtia runoilija Charles Péguyn säkeitä "Onnellisia ne jotka kuolivat maansa puolesta – Onnellisia kypsät tähkät ja korjattu vilja."
Henriette saa kirjoitelmastaan kiitettävän arvosanan sen kielivirheistä huolimatta. Minäkertoja saa omastaan vain keskinkertaisen. Henrietten tunteisiin perustuva teksti on miellyttänyt opettajia enemmän kuin kertojan kielellisesti täydellinen kirjoitelma, jossa hän oli todennut omasta mielestään rationaalisesti, että Péguy sai mitä halusi: hän kuoli ensimmäisen maailmansodan taisteluissa.
Kertojaa loukkaavat opettajien kommentit siitä, että hänen tunteensa ovat jotenkin puutteelliset, koska hän ei ole ranskalainen. Jacqueline Harpman oli belgialainen kuten ilmeisesti novellin kertojakin. Opettajien puolelta kyseessä saattoi tosin olla myös peitelty viittaus kertojan juutalaisuuteen. Sen takia häntä ei ollut huolittu yhteen Casablancan kouluista.
Tyttöjen kiista jatkuu vielä kotimatkalla. Henriette on huolissaan vanhemmasta veljestään, joka on rintamalla. Kertoja ei voi olla ihmettelemättä, miksi Henriette murehtii. Velihän pääsee Henrietten mielestä suoraan paratiisiin, jos kuolee isänmaan puolesta. Tosin tasapuolisuuden nimissä niin varmasti pääsevät myös kuolleet saksalaiset sotilaat, joten paratiisissa saattaa olla ahdasta.
Henriette paljastaa seuraavana päivänä rehtorille, mitä kertoja on sanonut. Kertoja ja Henriette kutsutaan rehtorin kansliaan.
Asioiden tavanomainen kulku oli muuttunut: koulussa oli skandaali ja minä olin siihen osallisena. Tuohon aikaan ja siinä paikassa kyse ei voinut olla seksistä eikä huumeista: vietin nuoruuteni ihailtavalla vuosisadalla, jolloin voitiin vielä järkyttyä ajatuksista, niin tärkeiltä ne tuntuivat. Minussa näette jäänteen menneeltä ajalta.
Kertojaa loukkaa se, että opettajat asettuvat Henrietten puolelle edes kuuntelematta hänen perustelujaan. Kun hän haluaa tietää, miksi hänen ja Henrietten yksityinen keskustelu on muuttunut julkiseksi asiaksi, häntä syytetään huonosta käytöksestä. Häneltä vaaditaan anteeksipyyntöä. Jos hän kieltäytyy, hän joutuu neljänkymmenen päivän karanteeniin. Toisin sanoen hän saa käydä koulua ja hänen täytyy tehdä koulutehtävät, mutta kukaan ei saa puhua hänelle eikä hän saa puhua kenellekään. Jos hän puhuu, muut eivät saa kuunnella.
Nyt seuraa novellin ydin. Kertoja oli tunnollinen oppilas. Hän kammosi ajatustakin karanteenista. Hänellä ei ollut mitään anteeksipyytämistä vastaan. Oli järkevää välttää karanteeni pyytämällä anteeksi. Opettajatkin uskoivat hänen järkevyyteensä. Kukaan ei uskonut, ettei hän antaisi periksi.
Ja kuitenkin, kuten kertoja toteaa: "Onko syytä ottaa sellaisia riskejä viisitoistavuotiaan tytön kanssa?" Kertoja ei pysty sanomaan syyttäjilleen sanaakaan. (Hän kertoo, että hänen aviomiehensä käytti tästä piirteestä kolmekymmentä vuotta myöhemmin nimitystä cogitus interruptus.)
Oliko kyseessä ylpeys? "Luulin olevani ujo lapsi: sisälläni oli teräksinen tyttö, leppymätön ja taipumaton."
Kertojalle on järkytys, että muut oppilaat noudattavat karanteenia myös koulun ulkopuolella. Kun se päättyy, muut alkavat jutella hänelle kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ei kuitenkaan puhu koulutovereilleen. "Pistin kaikki karanteeniin." Kesäloman aikana sota päättyy ja kertoja poistuu Casablancasta puhumatta enää kertaakaan Henrietten kanssa. "Olin löytänyt yksinäisyyden ja ylpeyden, kaksi hirviötä jotka liittoutuvat helposti ja syövät isäntänsä."
Novelli laajenee lopussa esseeksi, joka puolustaa rationaalista ajattelua. Kertoja toteaa, ettei siedä nuorille annettuja neuvoja, koska aina ne kuullessaan hän on taas viidentoista ikäinen ja raivoissaan. Hän myös toteaa, ettei koskaan aloita dekkaria varmistumatta ensin siitä, että siinä hyvät voittavat ja pahoja rangaistaan.
Entinen päivätyöni opettajana sai minut lukemaan tämän novellin vahvasti eläytyen. Murrosikäisten opettajana opin jo varhain, ettei opettajan pidä antautua tilanteeseen, jossa hän arvovaltansa säilyttääkseen joutuu menettelemään julmasti tai epäoikeudenmukaisesti.
Le placard à balais ('Siivouskomero')
Kotimatkalla Pariisista, jossa on ollut signeeraamassa kirjojaan, kertoja vaihtaa vaunua junassa. Yllättäen hän vaihtaa myös aikakautta. Hän päätyy 1920-luvulle. Hänen vaatetuksensa vaihtuu kyseisen aikakauden mukaiseksi. Mikä hämmästyttävintä hänestä tulee kaunis 22-vuotias nainen, joka on ollut kuusi vuotta naimisissa tuomarin kanssa. Madame d’Afflighem on palaamassa kotiin hyvästeltyään juuri rakastajansa.
Rouva d’Afflighem ja komea tykistöupseeri Ulrich ovat tavanneet eräissä juhlissa ja tunteneet heti vetoa toisiinsa. He ovat lähteneet etsimään hotellihuonetta mutta päätyneet kiireissään rakastelemaan siivouskomeroon. Seksi on täysin erilaista ja tyydyttävämpää kuin aviopuolison kanssa.
Rouva d'Afflighem – Hortense, kuten kertoja huomaa hänet nyt nimenneensä – alkaa suunnitella aviopuolisonsa murhaa. Kertoja miettii kuitenkin myös muita vaihtoehtoja tarinan etenemiseen. Novelli leikkii nopeilla näkökulman vaihdoksilla. Uudessa fantasiassa vanha rakastaja, herra X, ottaa naiseen yhteyttä vaimonsa kuoleman jälkeen. Palaisivatko he yhteen? Kannattaako kertojan luopua vapaudestaan? "Kun nainen lyöttäytyy yhteen rakastajan kanssa, tästä tulee aviopuoliso ja kaikki alkaa alusta."
Novellin kertoja miettii: "Olisiko rouva d'Afflighemilla viisautta pysyä leskenä?" Sitten hän muistaa: "Ensin hänen täytyy tulla leskeksi."
Kertoja on edelleen junassa. Vaatetus on vaihtunut taas nykyaikaiseen. "Tajusin, että Hortense oli vaihtunut yksikön ensimmäisestä kolmanteen persoonaan; en ollut enää rouva d'Afflighem: siitä syystä hän oli vielä enemmän olemassa."
Hortense suostuttelee palkkamurhaajan tappamaan miehensä, joka tosin on kaikkien – paitsi kertojan – tietämättä kuolemassa vakavaan tautiin muutenkin. Seuraa kertojan pitkä pohdinta omasta kuolemastaan ja kuolemasta yleensä.
Lopuksi kertoja palaa vielä leskeksi jääneeseen Hortenseen. Hän ei koskaan saa lasta. Kertoja toteaa, että Barbey d'Aurevillyn romaanissa Le bonheur dans le crime on mukana 1800-luvun uskomuksia: sen rakastavaiset Hauteclaire ja Savigny rakastelevat liikaa saadakseen lapsia. (Sivumennen sanoen myös Jacqueline Harpman on kirjoittanut romaanin nimeltä Le bonheur dans le crime.)
Totuus on, että Madame d'Afflighem oli Hauteclairen tavoin hedelmätön; joskus luonto ei asetu moraalin palvelukseen, ja raskaus, tuo rangaistus, jonka kirjallisuus mieluusti langetti naisten huonolle käytökselle, ei kohdannut häntä.Tuli aika, jolloin junamatkat tuntuivat hänestä tylsiltä. Hänellä oli toinen rakastaja. Ei tiedetä, tapahtuiko tämä siivouskomerossa.
La forêt d’Ardenne ('Ardennen metsä')
Sotilasosasto on jo vuosia vaeltanut äärettömältä vaikuttavassa metsässä. Alun perin heitä oli 150, nyt jäljellä on 37. Ryhmään kuuluu sekä miehiä että naisia. Heillä on aseet, mutta ammukset ovat vähissä. Naiset on koulutusvaiheessa steriloitu, jotta leirioloissa vaarallisilta raskauksilta vältyttäisiin. Sterilointi on peruttavissa, mutta se edellyttäisi leikkaussalia. Heidän vaatteensa ovat repaleina. He pyydystävät jäniksiä ja villisian porsaita ruoakseen. He puhuvat kuiskaten, silloin harvoin kuin puhuvat. Menneisyys on heille jo tuttu, heillä on yhteiset kokemukset, tulevaisuudesta ei ole tietoa. "Ruoan hankkimisen ja kävelemisen lisäksi meillä ei ollut mitään tekemistä."
Novellissa on minäkertoja mutta usein hän puhuu me-muodossa aivan kuin pitkä yhteinen vaellus olisi tehnyt heistä yhden olennon. Useita henkilöistä mainitaan myös nimeltä, varsinkin silloin kun he tekevät jotain juuri heille ominaista tai esittävät muista poikkeavia ajatuksia.
Joskus he yrittävät elvyttää muistojaan: Sylvain oli opettaja, Dominique arkkitehti, Renaud ja Albert olivat lääkäreitä… He toteavat, etteivät enää osaisi käyttää ammattiensa työvälineitä. Nyt heidän pitää osata rakentaa ansoja ja onkia.
He eivät tiedä, onko sota jo loppunut. Koskaan ei näy lentokoneita, ei kuulu tykkien ääntä. Joskus he kohtaavat asfalttiteitä, jotka luonto on valtaamassa. He eivät voi olla varmoja edes siitä, onko muita ihmisiä enää ollenkaan jäljellä. He ovat epätietoisia siitä, pitääkö heidän odottaa uusia määräyksiä tai etsiä muita eloonjääneitä, joita voisivat aseillaan suojella. Heille on kerrottu, että heihin on istutettu jälkihypnoottisia määräyksiä, mutta he eivät tiedä, mikä ne laukaisisi. Aline arvelee, että he ovat kuolleet; se mitä he pitävät metsänä, on kiirastuli. Romaanin lopussa vihjataan myös siihen, että kaikki on ennallaan ja kyseessä on yhteinen uni.
Novelli kuvaa ihmisryhmää, joka seuraa ohjesääntöä ja pelkää rikkovansa ohjeita, vaikka ohjeet ovat jo kauan sitten menettäneet merkityksensä. Näiltä osin näen tässä allegorian ihmiskunnan toiminnasta: seuraamme vakiintuneita toimintamalleja, vaikka niillä ei ole käyttöä nykyisessä tilanteessamme ja vaikka ne saattavat jopa olla vahingollisia. Ajatelkaapa vain, kuinka yksimielisesti jatkuva talouskasvu nähdään välttämättömäksi. Sen kai kuvitellaan korjaavan ilmastommekin, vaikka hyvin tiedämme, että talouskasvu nopeuttaa ilmastokatastrofia.
Huomattava muutos yksitoikkoisuuteen tulee, kun osasto saapuu tyhjään kylään, jonka rakennukset ovat täysin ehjiä aivan kuin sieltä olisi poistuttu hyvässä järjestyksessä. Kulkiessaan läpi kylän sotilaat nimeävät tuttuja asioita, joita eivät ole nähneet pitkään aikaan: ikkunat, ovi, parveke...
Antoine on ollut lukkoseppä, ja Alberte, joka on juuri ennen sotilaskoulutustaan valmistunut sähköasentajaksi, on ohjesäännön vastaisesti piilottanut työkalunsa varusteidensa joukkoon. Heidän avullaan päästään sisään taloihin, joista löytyy enemmän tarvikkeita kuin sotilaat osasivat toivoa: vaatteita, ompelutarvikkeita, säilykkeitä, suolaa, öljyä, viiniä, jauhoja... Talojen villiytyneet puutarhat tuottavat yhä yrttejä. Päätetään jättää taloihin viesti, jossa luvataan korvata kaikki, mitä on otettu. Kurinalainen käytös järjettömässä tilanteessa vaikuttaa huvittavalta.
Illalla järjestetään juhla-ateria. Piano tuodaan ulos, on soittoa ja tanssia. "Muistimme että olimme miehiä ja naisia." Yöpuulle hiivitään pareittain.
Viikon päästä sotilaat jatkavat matkaa. Vaellus jatkuu kuten ennenkin, kunnes uudetkin vaatteet ovat lopussa. Päät ovat harmaantuneet, kasvot uurteilla. Naisten ei enää tarvitse huolehtia kuukautisten vuoksi. Kun enää seitsemäntoista on jäljellä, he haluaisivat palata kylään ja nukkua vuoteissa sen ajan, mikä heillä vielä on jäljellä. Kylää ei kuitenkaan enää löydy. Kaikki kukkulat ovat samannäköisiä.
Novellin kertoja pohtii lopuksi sitä, miten heidän taloihin jättämänsä viestit vähitellen menettävät merkityksensä. Ei voi olla ajattelematta, että Jacqueline Harpman kirjoittaa tässä myös kirjallisen luomistyön katoavasta luonteesta:
Vain lukija antaa merkityksen kirjoitetulle viestille; ilman sitä se on kuin mikä tahansa sattumanvarainen jälki; oksa, jota tuuli hakkaa seinään, ei ole morsetusta eikä puhu kenellekään. Vähitellen huolellisesti muodostetuista kirjaimista tulee merkityksestään riisuttu ilmiö.
Jacqueline Harpman, En quarantaine. Éditions mille et une nuits 2001. 53 s.
Jacqueline Harpman, Le placard à balais. Le grand miroir 2003. 55 s.
Jacqueline Harpman, La forêt d'Ardenne. Le grand miroir 2004. 41 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!