Tässä Herra Linhin pikku tytär -romaanissa oli paljon yhteistä aiemmin lukemieni Philippe Claudelin (s. 1962) teosten kanssa. Tässäkin on hieman elämästä syrjässä oleva yksinäinen päähenkilö – näkökulma pysyy paria lyhyttä jaksoa lukuun ottamatta herra Linhin ajatuksissa ja havainnoissa. Tuttua aiemmista romaaneista on myös perheyhteyden väkivaltainen katkeaminen jossain menneisyydessä. Nyt lukemani romaani on kuitenkin keskitetympi, ja sen kieli on pelkistetympää kuin aiemmin lukemissani.
Herra Linh on joutunut lähtemään sotaa pakoon Aasiassa sijaitsevasta kotimaastaan. Hänen perheensä – poika ja tämän vaimo – ovat kuolleet pommitukseen kesken työnsä riisipellolla. Herra Linhillä on mukanaan matkalaukku, jossa on haalistunut valokuva hänestä itsestään jo aiemmin kuolleen vaimonsa kanssa sekä kangaspussissa kourallinen kotimaan multaa. Sylissään herra Linh kantaa pientä kääröä, poikansa tyttövauvaa, josta herra Linh ei suostu luopumaan hetkeksikään koko romaanin aikana. Vauvalle hän syöttää maitoa ja omassa suussaan hienontamaansa ruokasosetta.
Yritän olla kertomatta liikaa juonesta, sillä siihen sisältyy liikuttava yllätys, jonka lukija varmaan arvaa jo varhaisessa vaiheessa – ja ehkä se on tarkoituskin arvata. Se ei vähennä vaikutusta, jonka romaani lukijan tunteissa aiheuttaa.
Romaanin alussa herra Linh saapuu laivalla Ranskaan ja hänet sijoitetaan parin pakolaisperheen kanssa jonkinlaiseen väliaikaiseen asuntolaan. Muihin asukkaisiin hän ei ole juurikaan yhteydessä. Perheet vaikuttavat aluksi naureskelevan hänelle, ja lapset varsinkin ovat kovin kiinnostuneita vauvasta. Pian toiset kuitenkin jättävät herra Linhin omiin oloihinsa. Kotimaan perinteiden mukaisesti vanhusta kuitenkin kunnioitetaan sen verran, että naiset tuovat hänelle päivittäin valmiin aterian.
Pelokkaasti herra Linh tutustuu uuteen ympäristöönsä. Uusi maa vaikuttaa kylmältä, eikä se tuoksu miltään. Hän ei osaa sanaakaan uuden asuinpaikkansa kieltä. Hän pelkää eksyvänsä, joten hän ei uskalla kävellä kauas.
Eräällä kävelyllään hän tapaa herra Barkin, jonka vaimo on kuollut kaksi kuukautta aiemmin ja joka selvästi kaipaa seuraa. Herra Bark polttaa savukkeita ketjussa ja muistelee mielellään puolisoaan. Toistensa kieltä taitamattomien vanhojen miesten välille syntyy yllättävän syvä ystävyys. Tämä mahdollisuus ystävyyteen kieli- ja kulttuurirajojen yli on romaanin sanoma – jos sellaisen haluaa löytää, (ja minähän usein haluan).
Kuvaavaa on, että herra Linh koko romaanin ajan kuvittelee, että herra Barkin nimi on Bonjour, ja herra Bark puolestaan kuvittelee, että herra Linh on nimeltään Tao-laï, joka tarkoittaa kohteliasta tervehdystä herra Linhin äidinkielessä. Linhin vauvan nimi Sang diû, joka tarkoittaa 'suloista aamua', kääntyy herra Barkin suussa muotoon Sans Dieu, 'ilman Jumalaa'.
Joskus ymmärrys ei ole sanojen varassa, tärkeämpiä ovat äänensävyt, lempeä katse ja rohkaiseva puristus olkapäästä. Miesten tapaamisista tulee jokapäiväinen ja odotettu päivän kohokohta. Herra Bark ymmärtää, että on ollut nuorena sotilaana herra Linhin kotimaassa. Hän on ampunut herra Linhin maanmiehiä, mistä hän nyt tuntee syvää katumusta.
Miehet käyvät toisinaan baarissa, ja kerran herra Bark tarjoaa ystävälleen täyden aterian hienossa ravintolassa. Herra Bark myös lahjoittaa kauniin juhlamekon herra Linhin tyttövauvalle. Herra Linh vie herra Barkille kaikki pakolaisviranomaisten hänelle toimittamat savukerasiat.
Miesten ystävyys katkeaa, kun herra Linh siirretään uuteen asuinpaikkaan. Upea kartanomainen rakennus sijaitsee samassa kaupungissa mutta aivan sen toisella laidalla. Sen asukkaina on suuri joukko hiljaisia miehiä ja naisia sinisissä aamutakeissa. Herra Linhiltä kestää kotvan, ennen kuin hän ymmärtää olevansa jonkinlaisessa parantolassa. Poistumisyrityksen jälkeen häntä lääkitään voimakkaasti.
Unilääketokkurassa herra Linh näkee unen, jossa esittelee kotikylänsä herra Barkille. He syövät herkullisen aterian, jonka miniä on valmistanut. Sen jälkeen Linh vie Barkin viidakkoon lähteelle, jonka vesi saa unohtamaan kaiken ikävän.
Myös Herra Bark etsii ystäväänsä. Pakolaisviranomaisten papereista ei kuitenkaan – ymmärrettävistä syistä – löydy Tao-Laï-nimistä henkilöä. Myös herra Bark näkee unta lähteestä.
Romaanin dramaattinen loppu on yhtä aikaa surullinen ja onnellinen. Tämän yhdistelmän Philippe Claudel hallitsee ehkä paremmin kuin kukaan muu.
Philippe Claudel, La petite fille de Monsieur Linh. Stock 2015. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2005. Kansikuva: Philippe Claudel. 184 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!