lauantai 5. tammikuuta 2019

Sokeria ja paskaa - Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz

Alfred Döblin, Berlin Alexanderplatz: Kertomus Franz Biberkopfista. Saksankielisestä alkuteoksesta suomentanut Aarno Peromies. WSOY 1979. Alkuteos ilmestyi vuonna 1929.

Julma on tämä totuus, jonka kerron Franz Biberkopfista, joka lähti kotoaan pahaa aavistamatta, osallistui vasten tahtoaan murtovarkauteen ja heitettiin auton eteen. Pyörien alle joutui hän, joka epäilemättä oli mitä rehellisimmin ponnistellut kulkeakseen kunnollista sallittua ja laillista tietään.
Saksalainen tv-sarja Babylon Berlin johdatti minut Alfred Döblinin romaanin pariin. Sarja ja romaani sijoittuvat nimittäin samaan kaupunkiin, Berliiniin, jota molemmissa verrataan syntiseen Babyloniin,  ja samaan aikaan, 1920-luvun viimeisiin vuosiin. Myös niiden henkilöissä - pikkurikollisissa ja prostituoiduissa - on paljon yhteistä. Minulla oli myös 1980-luvulta joitain hajanaisia muistikuvia Rainer Werner Fassbinderin brutaalista tv-sarjasta, joka pohjautuu Döblinin romaaniin. Oli siis monta syytä tutustua perusteellisemmin Döblinin maailmaan.

Romaanin alussa Franz Biberkopf vapautuu vankilasta, jonne on joutunut surmattuaan naisystävänsä. Siirtyminen siviiliin ei suju aivan ongelmitta. Työt ovat mitä sattuu, tilapäishommia. Aika pian Franz ajautuu rikollisporukoihin apuriksi. Naisiin tekee linnavuosien jälkeen mieli ja maksullista seuraa Berliinistä löytyy helposti, mutta lemmentoimitus ei ota onnistuakseen. Vasta kun Franz on käynyt raiskaamassa naisystävänsä sisaren ja tällä tavoin omituisessa päässään sovittanut tai peruuttanut murhatyönsä, hänen naisasiansa palaavat ennalleen. Mikä tarkoittaa naisystävien kierrättämistä ja välillä parittamistakin.

Vaikea tällaisesta kultapojasta on olla pitämättä, eikö totta? Kirjailijan kunniaksi on sanottava, että hän ei yritäkään saada lukijaa pitämään päähenkilöstään. Franz Biberkopf on anteeksi pyytelemättä se mikä on: väkivahva tomppeli, joka ryyppää, ryöstää, raiskaa ja pitelee pahoin.

Kirjailija kuitenkin muistuttaa tuon tuosta, että vaikka Franz itse aiheuttaa ongelmansa, hän kuitenkin kärsii. Hänen koettelemuksiaan verrataan toisinaan Vanhan testamentin Jobin kohtaloon, mikä tämän pölkkypään kohdalla tuntuu ylimitoitetun ylevältä. Parempikin vertauskohta kirjailijalla on: Franz rinnastuu teurastettavaan härkään, joka fyysisestä ylivertaisuudestaan huolimatta joutuu alistumaan tuskalliseen kuolemaan. Samalla tavalla täyttä ymmärrystä vailla reuhtoo ja tempoilee Franzkin kohtalon kuljettaessa häntä kohti aina suurempaa kärsimystä. Kuolema kulkee kirjassa koko ajan Franzin rinnalla, lopussa personoituna hahmona.

Lukijan säälikin alkaa herätä - vastentahtoisesti tosin - siinä vaiheessa, kun Franz jonkinlaisessa kunnollisuuden puuskassa kesken rikoskeikan päättää lopettaa. Tästä palkkioksi hänen rikoskumppaninsa ajavat autolla hänen ylitseen ja Franz menettää oikean kätensä olkapäästä asti.

Vasta Franzin naisystävän, Mirrin, karmea ja väkivaltainen kohtalo lopullisesti paljastaa Franzin lahjat kärsimisen saralla. Hän paastoaa surussaan itsensä nälkäkuoleman partaalle.
Minä sanon: ei ole syytä langeta epätoivoon. Minä tiedän jo jotakin, kenties monet niistä, jotka tätä lukevat, näkevät jo jotakin. Tässä tapahtuu verkkainen paljastuminen, se tullaan kokemaan sillä tavoin kuin Franz sen kokee, ja sitten kaikki on oleva selkeätä.
Enemmän sääliä ja myötätuntoa herättää kuitenkin Mirrin osa. Ei riitä, että hänen poikaystävänsä Franz pahoinpitelee häntä. Pahempaa seuraa, pahinta. Tulipa taas todetuksi, että kirja voi aiheuttaa fyysistä pahoinvointia. Siitäkin huolimatta, että hirveät tapahtumat Freienwalden metsässä kerrotaan runollisesti etäännyttäen.

Etäännyttäminen on muutenkin tämän romaanin kerrontatekninen avainsana. Tyylilajien kirjo on huikea katukielestä raamatulliseen profetiaan. Mukana on laulunpätkiä, mainostekstejä, kadun melua, tilastoja - ääntä ja vimmaa hieman enemmän kuin yleensä kirjoista haen, mutta vaihteeksi tällaistakin lukee opikseen ja ehkä ylennyksekseenkin.

Kirjan lopussa Franzin elämänhalun sammuminen vaikuttaa avaavan hänelle mahdollisuuden henkiseen kasvuun. Kuolema pitää Franzille kovan puhuttelun, jossa hänen itsekkyytensä paljastetaan juurta jaksain.
"Maailma tarvitsee toisenlaisia miehiä kuin sinä, valoisampia ja sellaisia, jotka eivät ole niin röyhkeitä kuin sinä, jotka näkevät, millaista kaikki on, ei se ole sokeria, mutta sokeria ja paskaa ja kaikkea sikin sokin. Kuule äijä, anna sydämesi tänne, jotta satusi loppuisi. Jotta minä heittäisin sen tunkiolle, jonne se kuuluu. Turpasi voit pitää omanasi."
Vanha Franz kuolee henkisesti mielisairaalan osastolla; uusi Franz,  joka sairaalasta poistuu, on seesteisempi ja lempeämpi. Kun hän ei enää tahdo mitään eikä yritä varjella itseään ja luopuu harhakuvitelmistaan - ottaa vastuun elämästään, syntyy uusi yhteys ihmiskuntaan.
Ole valpas, ole valpas, et ole yksin. Taivaalta voi sataa rakeita ja vettä, niitä vastaan ei voi puolustautua, mutta monenlaista muuta vastaan voi puolustautua. Minä en nyt enää huuda niin kuin ennen: kohtalo, kohtalo. Sitä ei pidä palvoa kohtalona, sitä pitää katsoa, pitää tarttua siihen ja tuhota se. 
Uskonko tämän romaanin luettuani kärsimyksen jalostavaan voimaan? No en, suhtaudun edelleen ajatukseen suurin varauksin. Lukiessani kuitenkin suostuin hetkeksi työntämään epäilyni syrjään ja antautumaan tämän romaanin ajatusmaailmaan. Yksi kirjallisuuden viehätys on siinä, että se antaa meille monta elämää. Toisinaan tekee hyvää eläytyä aivan erilaisen ihmisen osaan. Ihan vain vaihtelun vuoksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!