Tämä Colm Tóibínin (s. 1955) esseekokoelma on koottu enimmäkseen kirjallisissa aikakauslehdissä aiemmin ilmestyneistä artikkeleista. Suurin osa esseistä on ensimmäisen kerran julkaistu London Review of Books -lehdessä. Esseet on ryhmitelty kolmeen osaan, joista ensimmäisessä on kolme omaelämäkerrallista esseetä. Toinen osa käsittelee neljässä esseessään katolisen kirkon nykytilaa, kolmen viimeisimmän paavin elämää ja ajattelua sekä ennen kaikkea katolisen kirkon suhtautumista homoseksuaalisuuteen ja seksuaalisuuteen laajemminkin. Kolmannen osan kolme ensimmäistä esseetä kertovat Tóibinille läheisten nykykirjailijoiden tuotannosta. Kirjan viimeinen essee kertoo Tóibínin vierailusta lokakuiseen Venetsiaan vuoden 2020 koronarajoitusten aikaan.
Ensimmäisen osion omaelämäkerrallisissa esseissä tulee hyvin esille Tóibínin kyky liikkua nopeasti tunnetilasta toiseen. Koominen ja traaginen ovat usein vain lauseen päässä toisistaan ja joskus läsnä aivan samanaikaisesti. Tóibínin komiikka kohdistuu useimmiten häneen itseensä. Hän maalaa nuoresta itsestään kuvan tavallisena maalaistallukkana suurta maailmaa ihmettelemässä. Hänen ironiansa ei kuitenkaan ole kiusallisen vähättelevää eikä itsekeskeistä.
Ensimmäinen essee kertoo Tóibínin sairastumisesta kivessyöpään ja ennen kaikkea siitä, millaista oli elää kemoterapiapotilaana. Olen joskus ajatellut, että selviytyisin ehkä kemoterapiasta kohtuullisen helposti siihen liittyvästä pahoinvoinnista huolimatta: makaisin vain vuoteessa ja lukisin. Tóibín paljastaa, että tämä ei niin vain onnistu. Hänen yöunensa jäivät lyhyiksi, ruoka ei maistunut – kirjaimellisesti se ei maistunut miltään – päivisin hän ei pystynyt edes lukemaan tai kuuntelemaan musiikkia. Hän vain tuijotti eteensä. Usein hänen teki mieli soittaa sairaalaan ja kertoa, ettei kestä enää. Sitten hän ymmärsi, ettei pystyisi mitenkään selittämään, mikä hänellä oli hätänä. Hänellä ei ollut varsinaisia kipuja, huono olo oli jonkinlaista piinaavaa sielullista tuskaa.
Toinen essee A Guest at the Feast on Tóibínin omaelämäkerta, joka on kerrottu lähinnä hänelle tärkeiden paikkojen ja talojen kautta. Hän kertoo laajasti lapsuudestaan Enniscorthyn pikkukaupungissa Wexfordin kreivikunnassa Irlannissa sekä opiskeluajastaan Dublinissa. Parnell Avenuella sijainnut syntymäkoti on päässyt miljööksi useihin hänen kaunokirjallisiin teoksiinsa. Vieläkin hän ihmettelee, miten viisilapsinen perhe ja koira mahtuivat sadepäivinä sen pikkuruiseen olohuoneeseen. Kuudenkymmenen muualla vietetyn vuoden jälkeen hän muistaa kadulla asuneiden kahdenkymmenenkahden perheen sukunimet ja sen missä järjestyksessä heidän talonsa kadulla sijaitsivat. Lapsuuden tärkeitä paikkoja olivat myös kahden hänen tätinsä ulkoisesti lähes identtiset mutta ilmapiiriltään hyvin erilaiset talot Enniscorthyssa. Myös nämä talot löysivät myöhemmin tiensä Tóibínin kirjoihin.
Kesänviettoon hänen lapsuuden perheensä lähti yleensä Irlannin itärannikolle Wexfordiin. Sinne Tóibín myöhemmin rakennutti itselleen toisen kotinsa Dublinin asunnon lisäksi. Wexfordin talon ikkunoista avautuu alati muuttuva merinäköala. Talonsa sijainnin ansiosta hänet on helppo tunnistaa uudeksi asukkaaksi. Uudet talot on rakennettu maaston korkeille kohdille, vanhat notkelmiin. Paikallisille asukkaille suoja säältä on ollut tärkeämpää kuin näköalat.
Tóibín sitoo oman lapsuuden maailmansa vähittäisen laajenemisen Irlannin yhteiskunnalliseen muutokseen. Juuri noina 1960- ja 1970-lukujen vuosina Irlannin yhteiskunta avautui. Sensuurirajoitukset lievenivät. Colm kertoo hämmästyksestään, kun löysi verrattain nuorena leskeksi jääneen äitinsä kaapista kolme romaania, jotka Irlannin sensuurilautakunta oli alun perin kieltänyt: John McGahernin The Dark, Edna O'Brienin The Country Girls ja John Updiken The Couples. Kaikki nämä rohkeat seksuaalisuuden kuvaukset muuten julkaistiin tuoreeltaan suomeksi jo 1960-luvulla.
Vuonna 1971, kun Colm Tóibin oli 16-vuotias, hän sai kirjoituskilpailusta palkinnoksi kirjalahjakortin ja matkusti Dubliniin käyttämään sen. Paluumatkalla kaksi katolista pappia pysäytti hänet ja pyysi häntä näyttämään, mitä oli ostanut. Hieman jännittyneenä Colm näytti ostoksensa: Jean-Paul Sartren The Age of Reason, Kafkan The Trial ja Hemingwayn The Sun Also Rises. Ensimmäinen papeista totesi, että Kafka oli vähän synkkä hänen makuunsa. Toinen puolestaan ehdotti, että Colm kirjoittaisi kirjoista esseen luettuaan ne. Ei puhettakaan kirjojen haitallisesta vaikutuksesta saati niiden takavarikoimisesta.
Esseen osassa, jossa kertoo vierailustaan äitinsä huoneessa heti tämän kuoleman jälkeen, Tóibín kuvaa kauniisti äitinsä lukutottumuksia. Tämä 14-vuotiaana koulunsa lopettanut nainen oli koko elämänsä ajan intohimoinen lukija. Hänen makunsa ei noudattanut vallalla olevia käsityksiä, vaan hänen mieltymyksensä olivat selkeästi hänen omansa ja usein yllättävät. Kaiken hän oli löytänyt aivan itse.
Her private life, her secret self, for the last thirty years of her life, and perhaps for the years before, came from books, from the printed word. She knew nothing about the theories and movements that came and went in her lifetime. She was what most writers long for, and what most of us still write for: the ordinary reader, curious and intelligent and demanding, ready to be moved and changed, and believing still that the written word has all the power to make the deepest imprint on the private self.
Esseekokoelman toinen osa, joka käsittelee katolista kirkkoa, ei alkuun vaikuttanut kovin houkuttelevalta. Se kuitenkin osoitti jälleen kerran, että kaikki se muuttuu kiinnostavaksi, mistä saa tietää enemmän. Tóibínin tapa mennä lähelle kohteitaan teki paaveista hyvin inhimillisiä – ja ihminenhän kiinnostaa ihmistä aina. Suosittelen esseitä lyhyeksi johdannoksi viimeisimpien paavien ajatteluun.
Johannes Paavali II:n omalaatuisen jääräpäisyyden ja myötätunnon yhdistelmän Tóibín selittää Wojtylan lapsuuden kokemuksilla – hän menetti koko perheensä 21 vuoden ikään mennessä – sekä hänen kokemuksillaan katolisessa Puolassa natsimiehityksen aikana.
Tätä esseetä lukiessani muuten oivalsin, että "kuoleman kulttuurin" käsite, johon Timo Soini on usein viitannut aborttioikeuden yhteydessä, on peräisin Johannes Paavali II:lta. Toisin kuin Timo Soini paavi sisällytti tähän kulttuuriin myös "keinotekoisen syntyvyyden säännöstelyn". Jalkaväkimiinoja, jotka on suunniteltu vammauttamaan ja tappamaan erotuksetta kaikki, jotka niihin astuvat, kumpikaan ei ole maininnut osaksi kuoleman kulttuuria. Tosin vain Timo Soini on heistä kahdesta niitä puolustanut.
Kirjan kolmannen osan aloittava artikkeli amerikkalaisen Marilynne Robinsonin esseistä ja romaaneista on mainio siirtymä katolisista paaveista protestanttisen uskonnon kysymyksiin. Robinsonin teoksissa kalvinismin ennaltamääräämisoppi otetaan vakavasti – ainakin se muodostaa todellisen ongelman eräille hänen romaanihenkilöilleen.
Essee lähtee liikkeelle Robinsonin esseistä, mutta siirtyy niistä sujuvasti käsittelemään myös muiden kirjailijoiden, ennen kaikkea Hemingwayn ja Henry Jamesin kaltaisten romaanikirjailijoiden, suhtautumista uskontoon. Myös Marilynne Robinsonin omat romaanit tulevat tässä yhteydessä käsitellyiksi.
Colm Tóibín pitää onnistuneena sitä tapaa, jolla Robinson punoo uskonnolliset kysymykset, jopa arkielämälle vieraalta tuntuvan predestinaation, elimelliseksi osaksi päähenkilöidensä elämää. Colm Tóibín toteaa, että myös hänen itsensä – katolisessa Irlannissa kasvaneen kirjailijan – on vaikea pitää uskontoa kokonaan poissa luomiensa henkilöiden elämästä. Hän kuitenkin myöntää, että romaani pyrkii luonnostaan kohti sekulaarisuutta.
God represents a real problem for the novelist. The novel is happier in a secular space where people suffer from mortal ailments and failures, where their ambitions are material, their hopes palpable. Changing bread and wine into body and blood could be done in a novel, but it would be hard, and shouldn't be tried twice.
Pitkä essee Francis Stuartista toi tietoisuuteeni irlantilaisen kirjailijan, josta en muista kuulleeni aikaisemmin. Francis Stuart (1902–2000) oli kapinallinen ja toisinajattelija, joka toisen maailmansodan aikana matkusti Saksaan ja osallistui siellä Irlantiin lähetettäviin propagandalähetyksiin.
Tóibín tutustui Francis Stuartiin 1970-luvulla Dublinissa. Stuart tuntui olevan kuin tuulahdus menneestä ja melko eksentrisestä maailmasta. Hän oli tuntenut henkilökohtaisesti William Butler Yeatsin. Hän meni naimisiin Maud Gonnen tyttären Iseultin kanssa. Iseult muuten oli saanut alkunsa rakastelusta Maud Gonnen kuolleen pojan sarkofagin vieressä, koska Maud Gonne uskoi kuolleen pojan sielun näin siirtyvän siitettävään lapseen.
Sodan jälkeen kirjoittamissaan vahvasti elämäkerrallisissa romaaneissa Francis Stuart loi itselleen uuden identiteetin. Hän antoi itsestään kuvan vakiintuneiden tapojen särkijänä ja auktoriteettien vastustajana. Hitlerissä hän oli romaaniensa mukaan nähnyt johtajan, joka kaataisi vanhan vallan linnakkeet, koska sitä Eurooppa hänen mielestään kaipasi. Hän siis perusteli sodanaikaista toimintaansa samalla tavalla kuin nykyajan akselerationistit.
Francis Stuart väitti, ettei hänessä ollut pisaraakaan natsismin ihailua tai antisemitismiä. Hän uhkasi kunnianloukkausoikeudenkäynneillä lehtiä, jotka olivat vihjailleet hänen juutalaisvastaisuudestaan. Lehdet peruuttivat syytöksensä ja jopa maksoivat Stuartille korvauksia.
Tämä Stuartin itsestään luoma kuva hyväksyttiin yleisesti. Tóibín toteaa olleensa yksi näistä hyväuskoisista, jopa siinä määrin, että hän kannatti ehdotusta, että Francis Stuartille annettaisiin Irlannin kulttuurieliitin myöntämä arvonimi saoi, 'viisas', joka oli myönnetty muun muassa Samuel Beckettille ja Seamus Heaneylle.
Vasta Francis Stuartin kuoleman jälkeen tulivat julkiseen tietoisuuteen hänen natseja ihailevat ja selkeän antisemitistiset kirjoituksensa. Niistä kävi ilmi, että hän oli ryhtynyt kannattamaan natseja nimenomaan näiden antisemitististen ajatusten takia. Myös Saksasta lähetetyssä radio-ohjelmassa hän oli vielä vuonna 1942 ilmaissut ihailevansa Hitleriä.
Francis Stuartin allegorisista romaaneista Tóibín antaa houkuttelevan kuvan. Kaikki hyvät kirjailijat eivät ole olleet hyviä ihmisiä. Romaaneissaan Stuart käsitteli syyllisyyden ja uhrina olemisen ongelmia hyvin dostojevskimaiseen sävyyn. Niissä tulee selvästi esiin myös petturuuden houkutus, joka piinasi tätä erikoista miestä. Hänessä asui aina lainsuojaton, joka halusi tulla julkisesti tuomituksi ja hyljeksityksi. Samalla hän kaipasi pienen ystäväpiirinsä hyväksyntää ja luultavasti myös kirjallista mainetta.
Esseessä, joka lähtee liikkeelle John McGahernin kirjeiden kokoelmasta, Tóibín käsittelee tätä hyvää ystäväänsä. Essee on erinomainen johdatus McGahernin elämään ja tuotantoon. McGahernilla oli yhteys myös Suomeen. Hänen ensimmäinen vaimonsa Annikki Laaksi oli suomalainen teatterinohjaaja.
Tóibín tapasi John McGahernia useampaan otteeseen vielä tämän viimeisinä elinvuosina, kun McGahern sairasti terminaalista syöpää. Palaamme tässä esseessä samankaltaisiin tunnelmiin, joista koko esseekokoelma alkaa. Toíbíniin hoidot tepsivät, McGahern puolestaan sai melko pian kuulla, että oireita voitiin lievittää mutta tautia ei voinut pysäyttää. Kuvatessaan kirjailijoiden viimeistä tapaamista, Tóibín kiinnittää huomiota McGahernin ilmeen kirkastumiseen, kun tämä keksii lauseen, joka täsmällisesti kuvaa hänen suhtautumistaan omaan sairauteensa.
Kokoelman päättävä essee Venetsiasta koronasulun keskellä ja ilman turisteja on hieno esimerkki Tóibínin tavasta seurata mielijohteitaan ja käsitellä useita ilmiöitä siten, että kokonaisuus tuntuu kuitenkin ehjältä ja hallitulta. Essee päättyy pohdintaan, jossa yhdistyvät taidemaalari Tizianin kokemukset ruttoaikana, Thomas Mannin vierailu kolerahuhujen vainoamassa Venetsiassa ja Colm Tóibínin oma visiitti koronan hiljentämässä kaupungissa.
Minun on vaikea keksiä parempaa viihdettä kuin tämän kirjan kaltaiset esseekokoelmat.
