torstai 3. huhtikuuta 2025

Miriam Toews: Pidä puolesi, Swiv

Miriam Toewsin edellisessä romaanissa Naiset puhuvat (Women Talking) syrjäisen mennoniittayhteisön kaltoin kohdellut naiset joutuivat valinnan eteen: pitikö heidän jäädä yhteisöön ja jatkaa kuten ennenkin; pitikö jäädä taistelemaan oikeuksiensa puolesta vai pitikö lähteä pois, paeta? Tämä Pidä puolesi, Swiv jatkaa samaa teemaa hieman kevyemmässä äänilajissa ja nykypäivien Kanadassa. 

Romaanissa kolmen sukupolven naiset ovat tehneet oman ratkaisunsa. Heidän valintansa on oikeuksista kiinni pitäminen, taistelu. Romaanin alkuperäinen nimi Fight Night kuvaa heidän asennettaan. Suomennokselle on jostain syystä valittu hieman lievempi, tyttökirjat mieleen tuova nimi.

Eräänlainen tyttökirjahan tämä onkin, vähän räväkämmän puoleinen tosin. Kirjan minäkertoja Swiv on yhdeksänvuotias koulusta toistuvien tappeluiden takia erotettu tyttö. Erottamisesta Swiv ei ota paineita, hänellä on ihan mukavaa kotona mumminsa Elviran kanssa. Epäreiluna hän tosin erottamista pitää. Opettaja oli juuri ennen erottamista sanonut, että Swiv oli nyt tapellut yhden kerran liikaa. Swivin mielestä kaikki ikävyydet olisi vältetty, jos hänelle olisi etukäteen kerrottu, mikä oli luvallinen tappeluiden määrä. 

Kirja muodostuu Swivin pitkästä kirjeestä isälleen, jonka olinpaikkaa ei tiedetä. Syyt isän lähdölle tulevat kyllä myöhemmin ilmi. 

Swivin näyttelijä-äiti on raskauden viimeisellä kolmanneksella ja hormonimyrskyjen tai ehkä yksinkertaisesti elämäntilanteensa takia herkässä tilassa. Raivonpuuskat vuorottelevat itkukohtauksien kanssa. Elvira-mummi, jonka henki ja toimintakyky on lääkepurkkien, kuulolaitteen ja sydämentahdistimen varassa ja joka joutuu monessa asiassa turvautumaan Swivin apuun, huolehtii kuitenkin vaivihkaa Swivin opetuksesta. Mistä tahansa voi tehdä laskutoimituksen: vaikkapa siitä, montako rukousta tarvitaan miehen hengen viemiseen. Mummi oli nimittäin viiden ystävänsä kanssa rukoillut päivittäin viiden vuoden ajan erään naisystävänsä väkivaltaisen aviomiehen kuolemaa ennen kuin rukoukset lopulta tepsivät. 

Mummi on kasvanut ankarassa uskonnollisessa yhteisössä, jossa naisella ei juuri ollut arvoa. Vieläkin hän käyttää välillä lapsuutensa "salakielen" ilmauksia, murteellista mennoniittojen saksaa. Hänen isommat veljensä ovat vieneet hänen osansa perinnöstä. Yhteisö on yrittänyt riistää jäseniltään niin ilon ja rakkauden kuin myös surun ja vihan tunteet.

Ne ottivat kauneuden... suoraan meidän nenän edestä... tunkeutuivat sisään kuin varkaat... antoivat meidän sallivuuden tilalle tuomion, meidän halun tilalle häpeän, meidän tunteiden tilalle synnin, meidän villin ilon tilalle kurin, meidän tahdon tilalle tottelevaisuuden, meidän mielikuvituksen tilalle säännöt, jokaisen hilpeän kapinanelkeen tilalle murskaavan vihan, vaistojen tilalle itseinhon, myötätunnon tilalle tekopyhyyden, uhkaukset, julmuuden, meidän uteliaisuuden tilalle eristyksen, tahallisen tietämättömyyden, lapsekkuuden, rangaistukset!

Uskonsa mummi on sen ajoittaisesta horjumisesta huolimatta säilyttänyt, mutta Raamattua hän ei enää pysty lukemaan, koska “kuulee lukiessaan vain määräilevien vanhojen miesten ääniä”

Tyttärelleen, Swivin äidille, mummi huutaa joka aamu tämän lähtiessä harjoituksiin teatteriin: "Lykkyä tykö! Pidä hauskaa! Älä tee liikaa töitä!"

Se sanoo niin ihan joka kerta kun joku lähtee. Se sanoo, että siellä mistä hän on kotoisin, se oli kumouksellisinta mitä saattoi sanoa, sillä siellä ei uskottu lykkyyn, hauskuus oli syntiä eikä ihminen saanut tehdä mitään muuta kuin työtä.

Vastoinkäymiset ovat tehneet mummista mitään pelkäämättömän ja rääväsuisen taistelijan. "Me ollaan taistelijaperhe", mummi opettaa Swivillekin. Taisteluasenteellaan ja kuplivalla naurullaan mummi on selvinnyt perhettään koetelleista tragedioista. "Hah, me nujerrettiin niiden tekopyhyys vitseillä." Mummi opettaa: “Elossa oleminen tarkoittaa kokovartalokontaktia absurdiin. Silti voi olla onnellinen.”

Swivin nuorekas kertojanääni on mainio. Hän ei ymmärrä aivan kaikkea täysin oikein, hän liioittelee mielellään ja tuntee noloutta asioista, joista esipuberteetti-ikäiset yleensäkin tuntevat noloutta, esimerkiksi seksiin liittyvistä sanoista. Mummi, joka suhtautuu alastomuuteen ja seksiin mutkattomasti, ja äiti, joka suuttuessaan päästää suustaan mitä sattuu, ovat hänelle välillä koettelemus, vaikka hän heitä rakastaakin.

Mummi haluaa vielä kerran päästä tapaamaan sisarenpoikiaan Fresnoon, Kaliforniaan. Swiv lähtee hänelle saattajaksi. Fresnossa paljastuu yllättäviä asioita – muun muassa se, että sisarenpojat ovat vanhoja ukkoja. Matkalla Swiv oppii uusia asioita sukulaisistaan, saa kuulla isänsä ja äitinsä eron taustat ja oppii näkemään myös äitinsä toisten silmin. Nolo äiti onkin muiden silmissä vahva nainen.

Mummin monet taudit pahenevat matkalla. Hänet toimitetaan ennen aikojaan takaisin Kanadaan ja lentokentältä paareilla suoraan sairaalaan. Mummin loppu on lähellä. Ehtymättömällä huumorintajullaan tämä vanha taistelija kirjoittaa sairaalan lääkintähenkilöstölle lapun, jossa ilmoittaa "haluavansa neuvotella antautumisvaihtoehdoista".

Myös Swivin kirje isälleen on lähellä loppuaan.

Minulla on sinulle kysymys, isä. Jos kolme ihmistä menee sairaalaan ja yksi kuolee, miten monta ihmistä lähtee sairaalasta pois? Meidän perheessä sieltä lähtee kolme. Meidän perheessä on sellainen ongelma. Tai tässä ongelmassa on sellainen ongelma.

Komiikan kääntäminen ei ole helppoa, mutta Kaisa Katteluksen suomennos tuntui luontevalta ja sopivan räväkältä.

Miriam Toews, Pidä puolesi, Swiv. S&S 2023. Englanninkielisestä alkuteoksesta Fight Night (2021) suomentanut Kaisa Kattelus. Kansi: Elina Warsta. 271 s.

maanantai 31. maaliskuuta 2025

Martti Anhava: Siperia opettaa

Kuten Martti Anhavan (s. 1955) vuonna 2018 ilmestyneen esseekokoelman nimi ilmoittaa, se kertoo kirjailijoiden kokemuksista Siperiassa ja siitä, mitä Siperia on heille opettanut venäläisestä sielunmaisemasta. 

Siperian ankara luonto on tarjonnut kulloisillekin Venäjän ja Neuvostoliiton hallitsijoille Iivana Julmasta lähtien oivan välineen hankalien ihmisten rankaisemiseen. 

Koska Venäjä ryhtyi käyttämään Siperiaa kuten englantilaiset Australiaa ja ranskalaiset Pirunsaarta, inhimillisen hylkytavaran kaatopaikkana, Siperian asuttamisen historia on paljolti karkottamisen historiaa.

Siperiassa on ollut tarjolla yllin kyllin tarpeellista tai turhauttavan tarpeetonta tekemistä pakkotyöhön määrätyille. Pitkät, enimmäkseen tiettömät välimatkat vähensivät tarvetta sinne karkotettujen valvontaan. 

Kaukana uteliaiden silmiltä vankien kohtelu oli usein mielivaltaista. Siperiassa oli Siperian lait. Kirjailijoille Siperia oli eräänlainen ihmisyyden laboratorio. Ei ehkä juuri silloin, kun he siellä itse rangaistustaan suorittivat – kärsimys ei liene kenellekään paras ajattelun kannustin – vaan myöhemmin kokemuksiaan muistellessaan. Siperiassa useimmilla ei edes ollut kirjoitustarpeita, harvalla kirjojakaan. 

Martti Anhavan esseekokoelman neljästä osasta ensimmäinen ja laajin keskittyy Siperian kuvauksiin kirjallisuudessa. Käsiteltyjen kirjailijoiden luettelo on näyttävä. Joukossa oli useita sellaisia, joista en muista aiemmin kuulleeni, esimerkiksi Aleksandr Tšudakov, Aleksandr Radištšev, Ivan Jakuškin, Andrei Rosen, Vladimir Korolenko, Roman Sentšin. Tutumpia minulle olivat venäläisen anarkismin isä Pjotr Kropotkin sekä pakkotyöleirin arkea novelleissaan kuvannut Varlam Šalamov. 

Dostojevski oli luonnollisesti myös mukana. Muistelmia kuolleesta talosta -teoksesta Anhava lainaa muun muassa kuvauksen parinsadan vangin joulusaunasta, jonka infernaalisuus toi kirjailijakollega Turgeneville mieleen Danten. Siperia-kokemuksistaan Dostojevski sai tukea käsitykselleen ihmisten toiminnan irrationaalisuudesta sekä ihmisen sammumattomasta vapaudenhalusta. Dostojevskin henkilöhahmot tosin toteuttavat vapauttaan kyseenalaisin tavoin, kuten vaikkapa Raskolnikov murhatessaan koronkiskurin tai Stavrogin vietellessään pikkutytön. Anhava pohtii, olisiko Dostojevski Karamazovin veljesten kirjoittamatta jääneessä jatko-osassa antanut Aljošan "löytää vapauden joka vihdoin olisi tuntunut tavoittelemisen arvoiselta"

Aleksandr Solženitsyn on se kirjailija, joka täräytti minun tietoisuuteeni pakkotyöleirit ja muutti pysyvästi käsitykseni Neuvostoliitosta. Luin Solženitsynin Vankileirien saariston kolmiosaisena englanninkielisenä pokkarisarjana (Gulag Archipelago) 1970-luvun lopulla. Solženitsynin ristiriitaista persoonaa Anhava jäljittää ansiokkaasti.

Kaikki Siperiasta kirjoittaneet eivät olleet siellä karkotettuina. Osa oli siellä tutkimusmatkalla kuten George Kennan ja Anton Tšehov. Omaa kokemusta leireiltä ei ollut myöskään Vasili Grossmanilla eikä Roman Sentšinillä. Sentšin kylläkin syntyi ja vietti varhaiset vuotensa Siperiassa.

Kirjailijoiden lista on miehinen. Naisiakin Siperiassa luonnollisesti oli, osa rangaistujen joukossa, osa seurasi sinne puolisoitaan. 

Sitä ei kielletty, mutta ei tehty helpoksi liioin. Lähtöpäätöksen tehtyään he joutuivat vahvistamaan allekirjoituksellaan paperin jossa todettiin heidän luopuvan aatelisarvostaan ja siihen liittyvistä oikeuksista, luopuvan kiinteästä [ja] irtaimesta omaisuudestaan sekä oikeudestaan mahdollisiin perintöihin. Tuhansien kilometrien taipaleen pääkaupungista Baikalin taakse nämä kamaripalvelijoihin ja monenlaisiin elämän mukavuuksiin tottuneet naiset joutuivat kulkemaan vankisaattueiden mukana, syömään ja majoittumaan heidän parissaan. Ja kun he vaivojen ja vastusten jälkeen selviytyivät määränpäähänsä, heille kerrottiin että he saivat tavata puolisoaan kaksi kertaa viikossa tunnin ajan ja valvonnan alaisina.

Kun miehen pakkotyöaika päättyi – ja se kesti poikkeuksetta vuosia – puolisot saivat muuttaa asumaan yhteen. Lapsia naiset eivät saaneet ottaa mukaansa. Tämä määräys esti monen vaimon lähdön miehensä tueksi, ja moni mies tämän säännön vuoksi kielsi vaimoaan lähtemästä.

Gulag, pakkotyöleirien verkosto, lakkautettiin virallisesti vuonna 1960. Siis virallisesti. Kuten Anhava toteaa: "Ja mistäpä tiedämme mitä taigassa tai Eurooppaa lähempänäkin sijaitsevilla tiettömillä metsäalueilla tapahtuu?" 

Lainaan tähän Anhavaa, joka puolestaan lainaa Sergei Kovaljovia:

"Gulag ei ole loppuunkirjoitettu historian luku", toteaa Sergei Kovaljov, aikoinaan neljä vuotta leirivankina elänyt biofyysikko ja ihmisoikeusaktivisti Suzanne Sternhalin haastattelussa tammikuulla 2012. "Gulag elää edelleen venäläisten mielenlaadussa, heidän orjailevissa tavoissaan, siinä miten halukkaasti he mukautuvat propagandaan ja valheisiin ja miten piittaamattomasti he suhtautuvat oman kansansa kohtaloon ja vallanpitäjien rikoksiin."

Siperia opettaa -kokoelman toinen osa käsittelee Juri Trifonovia, joka ei kirjoittanut pakkotyöleireistä vaan moskovalaisesta elämänmenosta. Laajassa esseessä Anhava esittelee ja analysoi perusteellisesti Trifonovin tuotannon. Varsinkin pienoisromaanien esittely herätti halun lähteä kaivelemaan antikvariaatteja. 

Esseekokoelman kolmannessa osassa on neljä elokuvia käsittelevää esseetä. Ne ovat alun perin ilmestyneet Filmihullu-lehdessä. Eric Rohmerin Yöni Maudin luona (1969) vaikuttaa tutustumisen arvoiselta. Olen saattanut sen joskus 1970-luvulla nähdä elokuvakerhossa, mutta monet hyvät leffat jäivät silloin ymmärtämättä, koska katsojan vireys suuntautui muihin asioihin. 

Barry Levinsonin Wag the Dog – Häntä heiluttaa koiraa (1997) on jäänyt katsomatta, vaikka muistan veljeni sitä kovasti suositelleen. Martti Anhava aloittaa elokuvan esittelyn Oscar Wilden lausahduksesta: "Elämä jäljittelee taidetta paljon enemmän kuin taide jäljittelee elämää." Wilden lause on ollut mielessäni viime aikoina, kun julkisuudessa on pohdittu juonen oikeutusta kaunokirjallisuudessa. Niin kauan kuin olen kirjallisuuskeskustelua seurannut – siis ainakin viisikymmentä vuotta – aika ajoin joku kirjailija on arvellut keksineensä, että "elämässä" ei ole juonta, joten sitä ei pidä olla kirjoissakaan. Tällä kertaa tämän oivalluksen oli tehnyt Rachel Cusk. Minä nyt kuitenkin täällä itsepintaisesti piipitän, että ihminen on "homo narrans", tarinoita kertova ihminen. Nämä tarinat vaikuttavat meihin ja muovaavat toimintaamme, uskoimme niihin tai emme. 

Kummisetä-elokuvan kömmähdyksiä käsittelevä essee oli hauska. En ole näitä mokia huomannutkaan, mikä vahvistaa Anhavan loppupäätelmää. Elokuvassa on kantava "elokuvallinen ajatus", joka saa meidät sokeiksi pikkuvirheille. Luulen, että kyse on samasta asiasta, kun kirjaa lukiessamme jätämme huomiotta epäloogisuudet. Runoilija Coleridge antoi tälle ilmiölle nimen "willing suspension of disbelief"

Sideways-elokuvan (2004) näin melko tuoreeltaan. Ilmeisesti monen muun tapaan hakeuduin sen jälkeen Alkossa usein Pinot Noir -hyllylle.

Kirjan viimeinen jakso käsittelee kolmella esseellä Paavo Haavikkoa, hänen näytelmiään, suhdettaan yritysmaailmaan sekä rahaan. Esseet ovat ilmeisesti olleet valmistelevia harjoituksia Martti Anhavan vuonna 2021 ilmestynyttä Haavikko-elämäkertaa varten. Haavikon näytelmien paluuta teattereiden ohjelmistoon olen toivonut jo pitemmän aikaa, mutta olen valmistautunut myös pettymään tässä asiassa.

Pidin Martti Anhavan tyylistä tässä kokoelmassa kuten olen pitänyt hänen aiemmissakin esseissään. Melko kirjallinen lauseenvastikkeita kaihtamaton sävy rikastuu toisinaan harvinaisemmilla murreilmauksilla, esimerkiksi sellaisilla kuin huonosaattoinen, häätyy ja elonkeraisuus. Mämmikouraisuista en aiemmin ole kuullut mutta heti ymmärsin kyllä. Spin doctorin suomennoksena puliveivari oli osuva.

Martti Anhava, Siperia opettaa: Kirjoituksia. Otava 2018. Kansi: Anna Lehtonen. 335 s.


keskiviikko 19. maaliskuuta 2025

Nathalie Azoulai: Titus n'aimait pas Bérénice

Nathalie Azoulai (s. 1966) voitti romaanillaan Titus n'aimait pas Bérénice ('Titus ei rakastanut Berenikeä') Médicis-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015. 

Romaani on elämäkerrallinen. Sen päähenkilönä on kirjailija Jean Racine (1639–1699). Romaani pitäytyy uskollisesti Racinen elämää koskevaan dokumentoituun tietoon. Se antaa myös tarkan ajankuvan 1600-luvun Ranskasta ja Aurinkokuninkaan hovista. Nathalie Azoulai onnistuu myös siinä, missä moni tällainen biofiktio epäonnistuu: hänen romaaninsa luo uskottavan kuvan Jean Racinen sisäisestä maailmasta; hänen elämänmittaisesta kamppailustaan kielen ja teatteri-ilmaisun kanssa sekä siitä, miten hän kaivoi omasta tunne-elämästään ainekset syvällisten naishahmojensa luomiseen. 

Romaani alkaa nykyaikaan sijoittuvalla kehyskertomuksella. Tähän kehykseen palataan kerran romaanin keskivaiheilla sekä hetkeksi vielä romaanin lopussa. Nykyhetkessä Bérénice-nimisen naisen miesystävä Titus on jättänyt hänet ja palannut vaimonsa ja lastensa luokse. Ironisesti Azoulai antaa tälle nykyajan vaimolle nimen Roma. Racinen Bérénice-draamassa Rooman keisari Titus lähettää pois rakastettunsa, Juudean kuningatar Bérénicen, mahdollisesti ollakseen uskollinen valtakunnalleen.

Surussaan nykyajan Bérénice hakeutuu Racinen draamojen pariin. Hän juo teetä ja lausuu ääneen Racinen aleksandriineja. Hän myös siteeraa ahkerasti Racinen säkeitä: "Racine on sydänsurujen supermarket, hän sanoo tasapainottaakseen sitä vakavuutta, jonka hänen lainauksensa herättävät, kun hän heittää ne keskusteluun."  

Bérénice saa jonkinlaista lohtua siitä, että Racinen tragedioissa rakkaus aina kohdistuu väärin. Faidra rakastaa Hippolytosta, joka rakastaa Arikiaa. Oreste rakastaa Hermionea, joka rakastaa Pyrrhusta, joka rakastaa Andromaquea, joka rakastaa Hectoria. Antiochus rakastaa Béréniceä, joka rakastaa Titusta, joka rakastaa... Roomaa? Ehkä hänen onnentunteensa oli erehdyttänyt hänet luomaan poikkeuksen, rakkauden hirviön: Bérénice rakastaa Titusta, joka rakastaa Béréniceä.

Bérénice tietää olevansa epälooginen, mutta hän uskoo, että jos hän ymmärtäisi, kuinka sukutaustaltaan maaseudun porvari pystyi kirjoittamaan niin osuvasti naisten rakkaudesta, hän ymmärtäisi myös, miksi Titus jätti hänet.

Tämän jälkeen kerronta siirtyy 1600-luvulle. Koko romaani on kerrottu preesensissä ja hän-muodossa käyttäen vapaata epäsuoraa esitystä, jossa kertoja pääsee päähenkilönsä ajatuksiin. Romaanin vuoropuhelut on kirjoitettu ilman vuorosanaviivoja. Ne ovatkin turhia, vuorosanatkin siivilöityvät ikään kuin Racinen mielen läpi.

Romaani käy läpi lapsena orvoksi jääneen Jean-pojan vaiheet Port-Royalen jansenistisessa luostarikoulussa. Hänen tätinsä oli luostarissa nunnana. Tädin vaikutus häneen oli suuri, vaikka he välillä ajautuivatkin kitkeriin erimielisyyksiin Jeanin elämäntapojen ja kirjailijantyön takia.

Jeanin lahjakkuus kieliin ilmenee jo varhain. Latinan ja kreikan lisäksi hän hallitsee myös espanjan ja italian. Klassisten kielten käännöksissä hän pian kilpailee jo opettajiensakin kanssa. Hän kääntää kääntämästä päästyään. Käännöksissä hän pyrkii tarkkuuteen ja tiiviyteen jopa ymmärrettävyyden kustannuksella. Hänen itsepäisyytensä ja varmuutensa omasta kirjallisesta maustaan tulevat esille jo kouluaikana. Niiden takia hän myös ajautuu toisinaan törmäyskurssille opettajiensa kanssa. Vergiliuksen Aeneis on koulussa tunnustettu latinan kielen esikuva, mutta silti opettajat eivät soisi hänen lukevan sen neljättä laulua. Juuri tämä Dido-kuningattaren haluihin pureutuva osuus kiinnostaa häntä erityisen kovasti. 

Kuvaavaa Racinen persoonallisuudelle on se, miten hän menetteli, kun hänen opettajansa Claude Lancelot takavarikoi ja poltti Jeanin kappaleen Hesiodoruksen Aethiopica-teoksesta. Jean sai varakkaan aatelisen koulutoverinsa ostamaan hänelle uuden kappaleen. Lancelot poltti senkin. Jean hankki kolmannen kappaleen, opetteli sen ulkoa ja vei kirjan sitten itse Claude Lancelotille. 

Jean Racinen kapina oli hänelle luonteenomainen: hän rikkoi ja noudatti sääntöjä yhtä aikaa. Sama piirre tuli paljon myöhemmin esille hänen suhteessaan kuningas Ludvig XIV:een. Hän ylisti aina kuningasta ja arvosti tätä vilpittömästi. Samaan aikaan hän toimi salaa vastoin kuninkaan toiveita. Etenkin Racinen elämän lopulla ristiriitoja kuninkaan kanssa aiheutti Racinen lämmin suhde Port-Royalen luostariin, jonka kuningas halusi hävittää. Salaa Racine käytti työaikaansa kuninkaan virallisena ja hyväpalkkaisena historioitsijana kirjoittamalla Port-Royalen historiikkia. Se jäi hänen viimeiseksi kirjalliseksi teoksekseen.

Kouluaikana Jean sai tahtonsa usein lävitse. Luostarikoulun kuuluisin opettaja Antoine Le Maître jopa antoi kirjastonsa Jeanin hoidettavaksi poistuessaan matkoille. Romaanissa orpoa Jeania liikuttaa etenkin Le Maîtren tapa käyttää Jeanista nimitystä mon fils 'poikani'. Luostarin lääkäri Hamon oli niin ikään Jeanille tärkeä henkilö. Häntä kiehtoi luonnontieteellisen koulutuksen saaneen henkilön täydellinen antautuminen uskonnolle. Testamentissaan myöhemmin Jean Racine toivoi tulevansa haudatuksi Hamonin viereen.

Kouluvuosien jälkeen Racine siirtyi Pariisiin työskentelemään serkkunsa Nicolas Vitartin sihteerinä. Hänen elämänpiirinsä laajenee: hän oppii seurustelemaan salongeissa, ja ystäviensä abbé Françoisin ja La Fontainen opastuksella hän tutustuu myös kapakoihin ja viinin iloihin.

Hän saa näkyvyyttä myös kirjailijana kirjoitettuaan 21-vuotiaana juhlarunon kuninkaan häiden johdosta. Boileau kannustaa häntä yrittämään näytelmän kirjoittamista.

Romaani käy läpi Racinen draamat ja kuvaa jännittävästi sitä, miten ne kehkeytyvät ja millaisia valintoja kirjailija niissä teki. Racine tunsi, että kirjallinen luominen oli kilpailua. Aivan samoin kuin Sofokles kilpaili Aiskhyloksen kanssa ja Pascal Montaignen kanssa, hänen oli voitettava Pierre Corneille. Tämän vuoksi hän analysoi Corneillen vahvuudet ja heikkoudet. Itsepintaisesti Racine piti kiinni Aristoteleen teoriasta ajan, paikan ja toiminnan yhteydestä. Hän myös halusi luottaa kieleen ja suhtautui vieroksuen näyttämöteknisiin laitteisiin, joista oli tullut muodikkaita. Kuningas piti niistä, eikä näyttämölle ollut asiaa ilman kuninkaan hyväksyntää.

Koko ajan Racinen huomio on ennen kaikkea kielessä, sen soinnissa ja ilmaisuvoimassa, sekä draaman henkilöiden psykologisessa uskottavuudessa. Nuoren kirjailijan tuskailu siitä, pitääkö itse kokea se mistä kirjoittaa, jää taakse, kun elämä alkaa vyöryttää tuskaa ja iloa kukkuramitalla. Hänen rakastettunsa, näyttelijätär Du Parc, kuolee abortin komplikaatioihin. 

Näytelmiensä menestyksen ansiosta Racine tutustui hyvin myös kuninkaaseen, joka loppujen lopuksi arvosti Racinen näytelmien puhdasta kieltä. Hän järjesti Racinelle paikan myös kieltä vaalivassa Ranskan akatemiassa. 

Sotamenestyksensä ohella kuningas Ludvig XIV oli myös suuri taiteiden tukija. Romaanissa Racine miettii, että kuninkaan suurin vaikutus on ehkä ollut siinä, miten hänen elämäntapansa, jossa jokaiseen päivään kuului pari tuntia kulttuuriharrastuksia, levisi kansan tai ainakin aateliston keskuuteen. 

Bérénice-näytelmän ensi-illassa Racine istuu kuninkaan aitiossa. Näytelmän lopussa hän näkee kyyneleen hallitsijan poskella – ja tietää onnistuneensa. Kirjoitusvaiheessa Racine oli epäröinyt, pitäisikö hänen jollain tavalla ottaa hengiltä Bérénice sen jälkeen, kun Titus on hänet hylännyt. Hän on päättänyt jättää Bérénicen henkiin. Hän on oppinut omista kokemuksistaan. Serkulleen hän toteaa:

On ne meurt pas d'amour. Ce qui arrive le plus souvent, c'est ce désert dans lequel on entre pour un moment, l'hébétude de l'abandon. Ma Bérénice ne sera-t-elle pas plus héroïque si elle se retire sur ses terres dans le calme? Je veux que mes amants marchent au bord du suicide mais qu'ils n'y versent pas.

[Emme me kuole rakkauteen. Yleensä joudumme hetkeksi tähän autiomaahan, hylkäämisen hämmennykseen. Eikö minun Béréniceni ole sankarillisempi, jos hän vetäytyy mailleen rauhassa? Haluan, että minun rakastuneeni kulkevat itsemurhan partaalla mutta eivät kaadu siihen.]

Tässä kohtaa romaani palaa hetkeksi nykyaikaan. Nykyajan Bérénice saa kutsun Tituksen kuolinvuoteelle. Titus haluaa tavata viimeisen kerran. Meneekö Bérénice vai ei? Mihin rakkaus velvoittaa? En paljasta tätä juonen osaa.

Palataan Racineen.

Jean Racine kirjoitti kaikkiaan kaksitoista näytelmää. Kaksi viimeistä hän kirjoitti kuninkaan puolison, Madame Maintenonin, pyynnöstä harjoituskappaleiksi tämän perustamaan tyttökouluun. Yhtä komediaa lukuun ottamatta kaikki Racinen näytelmät olivat tragedioita. Häntä arvosteltiin joskus siitä, ettei niiden loppuratkaisuissa aina ollut riittävästi dramatiikkaa. Tässä romaanissa Racine puolustautuu näin:

Si vous parvenez à saisir tout ce qui se passe dans l'annonce d'une séparation, vous êtes au cœur de la condition humaine, ses désirs, sa solitude. On peut disséquer la mort d'une âme sans verser une seule goutte de sang.

[Jos onnistut tavoittamaan kaiken, mitä tapahtuu kun ilmoitetaan erosta, olet ihmisenä olemisen – sen halujen, sen yksinäisyyden – ytimessä. Voimme tarkastella sielun kuolemaa vuodattamatta ainoatakaan veripisaraa.]

Näytelmätuotantonsa kirjoitettuaan ja kuninkaan historioitsijaksi valittuna Racine ilmoittaa haluavansa perustaa perheen. Hänen serkkunsa Nicolas etsii hänelle sopivan parikymmentä vuotta nuoremman morsiamen. Catherine, joka ei ole lukenut eikä nähnyt ainoatakaan Racinen näytelmää, on juuri sitä, mitä Jean halusikin: he ovat uusia toisilleen ja vailla menneisyyttä. Kaikesta päätellen liitto oli onnistunut molempien mielestä.

Romaani kertoo Racinen vaiheet kuolemaan asti, ja vähän sen ylikin. Hän lähentyi uskontoa viimeisinä vuosinaan, mutta romaanissa hän toteaa, ettei kaipaa sielun kuolemattomuutta, jos hänen kielensä jää elämään.

Romaanin lopussa palataan vielä hetkeksi nykyaikaan. Nykyhetken Bérénice osallistuu Tituksen hautajaisiin. Sen jälkeen hän raivaa pois Racinen kirjat. Yritys ymmärtää rakkautta on tuulen tavoittelua.
On dit qu'il faut un an pour se remettre d'un chagrin d'amour. On dit aussi des tas d'autres choses dont la banalité finit par émousser la vérité.

[Sanotaan, että sydänsuruista toipuminen kestää vuoden. Sitä sanotaan paljon muutakin sellaista, minkä banaalisuus johtaa totuuden hämärtymiseen.]

Luettuani tämän Nathalie Azoulain romaanin hain kirjahyllystä Suetoniuksen Rooman keisarien elämäkertoja -teoksen ja etsin ne kohdat, joihin Racine perusti näytelmänsä Juudean kuningattaren Bereniken ja Rooman keisari Tituksen tarinasta. Sieltä löytyi tasan kaksi virkettä:

Häntä [Titusta] syytettiin niin ikään irstaudesta, koska hänellä oli ympärillään paljon ilopoikia ja eunukkeja ja koska hänen tiedettiin intohimoisesti rakastavan kuningatar Berenikeä, jolle hänen sanottiin antaneen aviolupauksenkin.

Ja hieman myöhemmin tultuaan keisariksi:

Bereniken hän lähetti heti pois Roomasta, vaikka kumpikaan heistä ei sitä tahtonut.

Vaatii melkoista herkkyyttä nähdä näissä virkkeissä suuren tragedian ainekset!

Bérénicen ja Tituksen suhde on mietityttänyt muitakin. Mary McCarthyn romaanissa Lumottu elämä on pitkä jakso, jossa amerikkalaisen taiteilijayhteisön jäsenet lukevat Racinen näytelmän ääneen ja keskustelevat siitä. Pohdinnan ytimessä on kysymys siitä, miksei Titus luopunut keisarin virasta ja mennyt naimisiin Bérénicen kanssa. Windsorin herttua oli tehnyt sen Wallis Simpsonin vuoksi. Aika yksimielisiä keskustelijat ovat siitä, että loppujen lopuksi Titus ei rakastanut Béréniceä. 

Titus n’aimait pas Bérenice. M.O.T.


Nathalie Azoulai, Titus n'aimait pas Bérènice. Éditions P.O.L. 2016. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2015. Kansikuva: Laura Thelliere Jon Bowerin valokuvan pohjalta. 290 s.

torstai 13. maaliskuuta 2025

Dario Fo: Mistero Buffo – Comic Mysteries

Joku lukijoista saattaa vielä muistaa Erkki Saarelan ja KOM-teatterin Mysterio Buffo -esitykset 1980-luvun loppupuolelta. Noina oman elämäni ruuhkavuosina en ehtinyt koskaan katsomaan esitystä livenä, mutta jotain on kuitenkin jäänyt mieleen tv-taltioinnista. Vuonna 1997 näytelmän kirjoittaja Dario Fo (1926–2016) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Nuorena Dario Fo opiskeli arkkitehtuuria Milanossa, mutta teatteri veti häntä kovasti puoleensa. Hän aloitti teatteriuransa lavastajana ja siirtyi nopeasti näyttämölle ja omien esitystensä käsikirjoittajaksi. Vuonna 1954 hän meni naimisiin näyttelijätär Franca Ramen kanssa. Franca Rame kuului kiertävien teatterilaisten sukuun ja oli ensimmäisen kerran ollut teatterin lavalla kahdeksan päivän ikäisenä.

Dario Fo ja Franca Rame olivat yhdessä dynamiittia. He olivat aluksi lähellä kommunistista puoluetta mutta pitivät sitä liian autoritäärisenä ja konservatiivisena. Heidän teatteriryhmänsä La Comune oli lähempänä niin sanottua uutta vasemmistoa. Farssimaisen liioittelun ja naurun avulla he iskivät valtaapitäviin ja ottivat kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. He käsittelivät poliittisesti tulenarkoja aiheita: Palestiinan itsenäisyystaistelua, Chilen vallankaappausta ja Italian poliisin kovia otteita.

Silmätikuksi asettumisella oli seurauksia. Keväällä 1973 fasistinen ryhmittymä kidnappasi Franca Ramen kotoaan. Hänet raiskattiin, pahoinpideltiin ja jätettiin verissään kadulle. Samana vuonna Dario Fo vangittiin lyhyeksi aikaa, koska hän ei suostunut siihen, että poliisit olivat läsnä hänen näytelmänsä harjoituksissa. Kokemuksiaan Rame ja Fo hyödynsivät myöhemmin näytelmissään.

Dario Fo oli sitä mieltä, että teatterin tuli olla suunnattu nimenomaan tavallisille ihmisille. Niille jotka kärsivät rahan sekä uskonnollisen ja poliittisen vallan epätasaisesta jakautumisesta. Mallinsa Dario Fo löysi keskiajan kansanomaisesta teatteritaiteesta: musiikkia ja mimiikkaa esityksissään käyttäviltä ilveilijöiltä sekä commedia dell'arte -perinteen näyttelijöiltä, joiden esityksissä naamioilla, nukeilla, murteilla ja keinotekoisilla kielillä oli tärkeä osa. Keskiajan näyttämötaide edusti juuri sellaista vastakulttuuria, johon hän luki myös itsensä. 

Mistero Buffo (1969) perustuu keskiaikaisiin teksteihin, joissa Raamatun kertomuksia on muokattu koomisiksi kohtauksiksi. Yksi näyttelijä esitti niissä useita rooleja. Keskeisessä asemassa näissä näytelmissä oli jongleur, ilveilijä. Dario Fo itse kuvaili tällaista teatteria seuraavasti: "Jongleur oli hahmo, joka tuli kansan parista ja joka omaksui kansan suuttumuksen ja välitti sitä groteskissa muodossa. Kansalle teatteri on aina ollut ilmaisun, viestinnän, mutta myös aatteellisen provokaation ja yllyttämisen pääväline. Teatteri on kansan puhuttu sanomalehti draamallisessa muodossa."

Mistero Buffo on rakenteeltaan jännittävä akateemisen luennon ja teatterin yhdistelmä. Jokaista näyteltyä kohtausta edeltää tarkkaan tutkimukseen perustuva esitelmä kohtauksen aiheesta ja sen keskiaikaisista esitysmuodoista. Dario Fon esitykseen kuului myös diaesitys keskiajan uskonnollisista kuvista. Nämä kuvat ovat mukana myös tässä lukemassani kirjassa – valitettavasti varsin heikkolaatuisina kopioina. 

Näytelmässä on kahdeksan kohtausta. Tässä muutama sana jokaisesta:

Flagellanttien (itsensäruoskijoiden) ylistys
Tämä on lyhyehkö laulu, jota Jeesuksen kärsimyksiä jäljittelevät flagellantit laulavat. Keskiajan teatteriesityksissä oli kyse myös uskonnollisesta rituaalista, joka veti puoleensa äärimmäisiin hurskauden muotoihin viehättyneitä ihmisiä. Fon mukaan flagellantit muodostivat näyttämön edessä eräänlaisen kuoron, joka kommentoi esitettyjä tapahtumia huokailemalla, huudahtelemalla ja valittamalla. Laulu keskittyy Kristuksen kärsimysten kuvailuun. Sen viimeisessä säkeistössä on yhteiskunnallinen kannanotto:
Ja te hallitsijat, te koronkiskurit,
Tulette kärsimään,
Sillä olette sylkeneet Kristuksen kasvoille,
Rikastuttaen itseänne vääryydellä saaduilla voitoilla. Lyökää itseänne!
Te jotka olette puristaneet, kuten rypäleitä puserretaan,
Rahat niiltä jotka hikoilevat ja raatavat.
Ahiiii. Lyökää itseänne. Lyökää itseänne! Ahiiiiah!

Viattomien teurastus
Kyse on Herodeksen määräämästä lasten teurastuksesta. Yksi lapsensa ja samalla järkensä menettäneistä naisista on kapaloinut karitsan, mikä paljastuu, kun sotilaat yrittävät riistää käärön häneltä. Kahden sotilaan kesken syntyy keskustelu siitä, ketä on soveliasta tappaa. 

Ensimmäistä sotilasta tappaminen etoo. Hän on ryhtynyt sotilaaksi tappaakseen vihollisia sodissa eikä viattomia ihmisiä. Toisen sotilaan vastaus tuo esiin sodankäynnin järjettömyyden: "Mitä sinä tarkoitat? Eikö sodissa ole viattomia? Mitä ne ihmiset ovat sinulle tehneet? Ovatko ne ikinä tehneet mitään sinulle, ne sieluparat, joita tapat ja vammautat, sotatorviesi pauhussa?"

Paikalle saapuvat Madonna ja Kristuslapsi, jotka sotilaat välittömästi tunnistavat. Melkein kaikissa näytelmän kohtauksissa syntyy hupia siitä, että Jeesusta nimitetään anakronistisesti Kristukseksi tai Jumalan pojaksi ja Mariaa Madonnaksi tai Neitsyt Mariaksi. Ensimmäinen sotilas päästää äidin ja lapsen pakenemaan. Toinen sotilas tappaa ensimmäisen sotilaan, sillä "hänestä tuli ruumis sillä hetkellä, kun alkoi tuntea sääliä".

Sokean ja ramman moraliteetti
Sokea ja rampa löytävät yhteisen sävelen: rampa toimii parivaljakon silminä ja sokea jalkoina. Ohikulkeva Jeesus puolihuolimattomasti parantaa molemmat. Entinen sokea on täynnä iloa ja ylistystä. Entinen rampa puolestaan manaa sitä, että hänen täytyy mennä palvelukseen ja hikoilla verta saadakseen ruokaa. Tai sitten hänen on etsittävä toinen pyhimys, joka suo hänelle sen armon, että tekee hänestä uudelleen ramman.

Kaanaan häät
Tässä tarinassa komiikkaa syntyy siitä, että enkeli ja juoppolalli kilpailevat siitä, kumpi saa kertoa ihmeestä, jossa Jeesus muutti veden viiniksi. Monty Python -ryhmän elokuva Brianin elämä tuli tässä ja muutamassa muussakin kohtauksessa etsimättä mieleen. Monty Python on aivan varmasti tuntenut Mistero Buffon.

Ilveilijän synty
Kohtauksessa ilveilijä kertoo siitä, miten rikkaat veivät häneltä maan, vaimon ja lapset. Kun mies on jo hirttäytymässä, hän saa vieraakseen Jeesuksen, Pietarin ja Markuksen. Jeesus suorittaa ihmeen, jonka ansiosta ilveilijä pystyy terävällä kielellään elättämään itsensä ja aloittamaan taistelunsa vallanpitäjiä vastaan.

Maatyöläisen synty
Maanomistaja on väsynyt työntekoon, joten Jumala päättää luoda hänelle apulaisen. Aatami ei enää suostu luopumaan kylkiluistaan, joten Jumala käyttää välikappaleena aasia, joka alkaa paisua odotuksesta. Yhdeksän kuukauden päästä syntyy maatyöläinen. Maatyöläisen elämä on raatamista, mutta häntä voi aina lohduttaa tuonpuoleisella palkinnolla. "Ei hän kuitenkaan pelastu, koska maatyöläisellä ei ole sielua eikä Jumala voi kuulla häntä. Kuinka voisi typerä maatyöläinen toivoa sielua, kun ottaa huomioon, että hän syntyi aasin pierusta?"

Lasaruksen henkiinherääminen
Tässä kohtauksessa yksi näyttelijä esittää noin viidentoista ihmetekoa katsomaan saapuneen ihmisen roolit. Dario Fo käytti omissa esityksissään useita eri murteita. Lukemassani näytelmäversiossa kaikki repliikit ovat yleiskieltä. Kirjassa on kuitenkin mukana liitteenä Stuart Hoodin käännösversio tästä kohtauksesta. Siinä on käytetty Skotlannin lallans-murretta.

Bonifatius VIII
Tämä 1200-luvulla elänyt paavi, jonka Dante Jumalaisessa näytelmässään sijoitti helvettiin vielä kyseisen paavin eläessä, on tässä kohtauksessa itse yksin äänessä. Tältä kuulostaa etuoikeutetun puhe. Kaikille väärinkäytöksille löytyy puolustelu, enimmäkseen ne ovatkin tietysti vain kateellisten panettelua.

Mistero Buffon asenne uskontoon tai ennen kaikkea kirkkoon on paikoin hyvin kriittinen. On kuitenkin selvää, että Dario Fo näki uskonnossa myös toisen puolen. Samoissa kansissa Mistero Buffon kanssa on nimittäin myös toinen lyhyistä kohtauksista koostuva näytelmä nimeltä Kärsimysnäytelmät. Tämä pieni näytelmä on koomisuudestaan huolimatta perussävyltään harras. Kaikki kohtaukset sijoittuvat Jeesuksen ristiinnaulitsemisen aikaan tai sitä edeltäviin päiviin. 

Ensimmäisessä kohtauksessa narri Matazone pelaa korttia, kunnes paikalle saapuu kuolema kauniin naisen hahmossa. Muut pelaajat pakenevat, mutta narri ja kuolema käyvät pitkän keskustelun, jossa käy ilmi, että kuolema ei ole saapunut noutamaan narria vaan naapurihuoneessa ystäviensä kanssa ruokailevaa Jeesusta.

Toisessa kohtauksessa ristiinnaulitsemista valmistellaan jossain kauempana. Maria etsiskelee poikaansa. Muut naiset yrittävät pimittää häneltä tiedon, että juuri hänen lapsensa on tuomittu kuolemaan. Kohtaus on koominen mutta samalla koskettava. Lopulta Marialle paljastuu totuus.

Kolmannessa kohtauksessa sotilaat naulaavat Jeesusta ristiin. Heidän asennoitumisensa on käytännönläheinen. Ensimmäisen kohtauksen narri saapuu paikalle ja yrittää ostaa Jeesuksen vapaaksi. Jeesus kuitenkin kieltäytyy. Narri yrittää turhaan vedota siihen, että hänen sovitustyönsä päättyy lopulta huonosti:
Ensinnäkin, he muovaavat sinut kullasta päästä varpaisiin. Sitten he valavat rautanaulasi. Kokonaan hopeasta. Kyynelistäsi tulee kimaltavia timantteja; ja veresi, joka nyt valuu joka paikkaan, he muuntavat hohtavien rubiinien virraksi. Tämän kaiken he sinulle tekevät, sinulle joka olet huutanut itsesi käheäksi kertomalla köyhyydestä. Lisäksi he laittavat tämän kärsimysristisi kaikkialle: kilpiin, sotaviireihin, miekkoihin joilla tapetaan ihmisiä kuin vasikoita, tapetaan sinun nimeesi, sinun joka huusit ääneen, että olemme kaikki veljiä eikä meidän pitäisi tappaa toisiamme. Sinulla oli jo yksi Juudas, vai mitä? No, saat olla varma, että Juudaksia parveilee kuin muurahaisia, ja he pettävät sinut ja yrittävät leikata sinulta pallit.
Narrin yritys päättyy huokaukseen: "Jumalan poika on hullu!"

Neljännessä hyvin koskettavassa kohtauksessa Maria yrittää houkutella poikaansa alas ristiltä. Jeesus kieltäytyy jälleen. Sotilaat sanovat Marialle, että ainoa tapa, jolla hän voi auttaa poikaansa, on nopeuttaa hänen kuolemaansa. He lupaavat antaa hänelle keihään ja kääntää katseensa poispäin. Maria pohtii, miten väärin hän olikaan ymmärtänyt enkeli Gabrielin sanat silloin, kun tämä ilmoitti Marian olevan raskaana ja "siunattu naisten joukossa". Lopussa enkeli Gabriel saapuu paikalle, ja näytelmä päättyy hänen sanoihinsa:
Minä tulen muistuttamaan sinua siitä, että juuri tämä, sinun äänetön valituksesi, tämä huokaus ilman nyyhkytyksiä, tämä sinun uhrauksesi ja poikasi uhrautuminen repivät taivaat palasiksi ja antavat ihmisille ensimmäistä kertaa mahdollisuuden astua sisään paratiisiin!


Dario Fo, Mistero Buffo – Comic Mysteries. Methuen Drama (julkaisuvuodeksi on merkitty 1988, mutta teoksen alkulehden elämäkertatiedoissa mainitaan Dario Fon vuonna 1997 saama Nobelin kirjallisuuspalkinto). Italiankielisestä alkuteoksesta Mistero Buffo (1969) englanniksi kääntänyt Ed Emery. Esipuhe: Stuart Hood. Kannen valokuva: Brian Lochrin (kuvassa Robbie Coltrane Borderline Theatre Companyn esityksessä). 122 s.


tiistai 11. maaliskuuta 2025

Mooses Mentula: Musta timantti

Mooses Mentulan (s. 1976) esikoisteos Musta timantti vuodelta 2011 on kuudentoista novellin kokoelma. Vaikka näkökulmahenkilö vaihtuukin kaikissa novelleissa, niiden kerrontatekniikka on sama: ne on kerrottu kolmannessa persoonassa yhden tai korkeintaan kahden näkökulmahenkilön havaintojen ja ajatusten kautta. Vapaa epäsuora puhe taitaa olla tämän tekniikan nimitys. Novelleiden henkilöt ovat elämän pieniin ja joskus vähän isompiinkin vaikeuksiin reagoivia tavallisen tuntuisia ihmisiä. Monissa tapahtumapaikat sijoittuvat Pohjois-Suomeen.

Novellien päähenkilöiden ikähaitari on laaja. Se yltää lapsista vanhuksiin. Muutamat kertomuksista (Musta timantti, Leiri, Huoltaja) käsittelevät lasta perhedraaman keskellä. Lapsi on joutunut tilanteeseen, jossa hänen täytyy selvitä yksin, vaikkei vielä ole siihen valmis. Lapsen ajatusmaailma oli niissä mielestäni osuvasti tavoitettu. Huoltaja-novellissa ongelma syntyy siitä, että uraäidillä ei ole aikaa murrosikäiselle. Mentula venyttää tässä novellissa tavanomaista rekisteriään: tarinan loppu on absurdisti liioiteltu. 

Lapsuusteema on esillä myös novellissa Iso mies – tällä kertaa tuoreesta näkökulmasta. Siinä on kyse nimenomaan halusta selviytyä yksin ja olla omavarainen. Novelli kuvaa sitä nöyryytystä, jonka kehitysvammainen aikuinen kokee huomatessaan tulleensa nähdyksi lapsena.

Monessa novellissa on kyse nuoren seurustelevan parin tai melko tuoreen avioparin parisuhdekuvioista. Pidin kokoelman aloittavasta Muutto-novellista, jossa Antin näkökulmasta tarkastellaan suhdetta Janitaan. Antti tuntee ajautuneensa tilanteeseen, jossa valinnat on tehty hänen puolestaan. Kokoelman viimeisessä novellissa (Bodishow) palataan vielä samoihin henkilöihin. Antille ja Janitalle on tullut ero, mikä ei sanottavasti yllätä, ja Janita on lähtenyt laastaroimaan itsetuntoaan laivaristeilylle. Siellä hän kohtaa nivalalaisen voimanostaja Jarpin. Mentulan tapa käyttää kliseitä lähestyy toisinaan pelottavasti sitä, että kliseet käyttävätkin kirjailijaa. Tämä levottoman tuhkimon ja voimamiehen yhteisen yön kuvaus on kuitenkin mukavalla tavalla yllättävä, jopa voimamiehen tapa yrittää osoittaa parasta, mihin pystyy, oli yksinomaan hellyttävä.

Myös Koiran elämää vetosi minuun. Novelli käsittelee kahden pariskunnan kautta tilanteita, joissa haluttua vauvaa ei saada aikaan – tai aikaan saatua ei haluta. Novellissa koira esiintyy korvikkeena ja koston välikappaleena. Tarinassa on mukana lause, joka voisi toimia mottona melkein koko novellikokoelmalle: "Tähänkö epätoivo ihmisen ajaa – jonkun toisen elämään."

Mänty-novellin alku sai minut huokaisemaan. Ei kai taas novelli siitä, mihin miehet ovat valmiita haurasta – seksuaalista – itsetuntoaan paikatakseen. No, oli tässä vähän sitäkin, mutta loppujen lopuksi pidin tästä humoristisesta novellista kovasti. Paulin ja Ullan avioliitto on hieman väljähtynyt kolmenkymmenen avioliittovuoden jälkeen. Paulilla on epäilyksiä omasta miehuudestaan. Pihalla törröttävä mänty loukkaa häntä viriiliydellään. Pauli ottaa tehtäväkseen männyn tuhoamisen. Novellin mittaan Paulin suhtautuminen muuttuu: hän näkee männyssä eräänlaisen sukupuun, jonka erkanevat rungotkaan eivät pääse kovin kauas toisistaan. Hauskasti novellissa ilmaistaan, että vaimoakin pitää kastella, jotta tämä kukoistaa. Pauli tekee sovinnon myös männyn kanssa.

Mooses Mentulalla on vetoa yhteiskunnallisiin aiheisiin. Muutama novelli käsitteli uutisotsikoista tuttuja aiheita yksittäisten henkilöiden kautta. Tämä on yksi kirjallisuuden perustehtävistä ja vahvuuksista. Punainen tupa kertoo hometalon hankkimisesta, Eksoottinen kosketus thaimaalaisten marjanpoimijoiden hyväksikäytöstä, Pätkätyö kairassa tuotannollisista irtisanomisista ja työttömille asetetuista yrittäjyysvaateista.

Musta timantti on lupaava esikoinen, kuten on ollut tapana sanoa. Olen kolmesta lukemastani Mooses Mentulan teoksesta pitänyt kuitenkin eniten romaanista Toiset meistä, jossa yhteiskunnallinen ote yhdistyi leikkisiin muotokokeiluihin.

Mooses Mentula, Musta timantti. WSOY 2012. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2011. Kansi: Mika Tuominen. 163 s.

Lukemani kirja on BON-sarjan kääntökirja, jonka toisella puolella on Miina Supisen Apatosauruksen maa.

torstai 6. maaliskuuta 2025

Antonine Maillet: Pélagie-la-Charrette

Tämän vuoden helmikuun 17. päivänä kuoli 95 vuoden ikäisenä Antonine Maillet, Acadian merkittävin kirjailija. Maillet? Acadia? Koskaan kuullutkaan?

Pieni taustoitus on paikallaan. Aloitetaan Antonine Maillet’sta (10.5.1929–17.2.2025). Kaksi viikkoa sitten New Brunswickin provinssissa Kanadassa pantiin toimeen suruliputus kaikissa hallinnollisissa rakennuksissa ja kouluissa hänen muistokseen. Milloin viimeksi suomalainen kirjailija on saanut vastaavan kunnianosoituksen jossain päin Suomea?

Kauppasodan keskeltä Kanadan pääministeri Justin Trudeau julkaisi pitkän surunvalittelutiedotteen kirjailijan läheisille ja kaikille, joita kirjailijan teokset olivat koskettaneet.

Tässä osa Trudeaun tiedotteesta:

“Ms. Maillet syntyi Bouctouchessa, New Brunswickissa. Hän loi hedelmällisen uran romaani- ja näytelmäkirjailijana sekä tutkijana. Hän jätti lähtemättömän jäljen Kanadan kulttuuriin. Yli viidessäkymmenessä teoksessaan hän nosti esiin Acadian tarinoita. Näihin kuuluu hänen näytelmänsä La Sagouine, joka teki hänen nimensä tunnetuksi, sekä hänen romaaninsa Pélagie-la-Charrette, joka toi hänelle vuoden 1979 Goncourt-palkinnon – tehden hänestä vasta kuudennen naisen, joka sai tämän arvostetun ranskalaisen kirjallisuuspalkinnon ja ensimmäisen Euroopan ulkopuolisen palkinnon saajan. Ms. Maillet’n tuotanto auttoi vaalimaan syvempää ymmärtämystä ja arvostusta Acadian kulttuuria kohtaan ja ansaitsi hänelle laajaa tunnustusta.”

Mikä ihmeen Acadia

Nykyisen Kanadan koillisosiin oli 1600-luvulta alkaen muodostunut omaleimainen ranskankielinen yhteisö, joka kutsui asuttamiaan alueita Acadiaksi ja asukkaitaan acadialaisiksi (acadiens). Nimi lainattiin muinaisen Kreikan Arkadian maakunnalta, joka karuudestaan huolimatta oli tullut tarkoittamaan paimenidylliä ellei suorastaan paratiisia.

Acadia oli osa Ranskan siirtomaata Uutta Ranskaa. Vuonna 1713 Ranska menetti alueen Englannille. Vuosina 1755–1763 alueen ranskankielinen väestö karkotettiin. Heidät kuljetettiin laivoilla eri puolille nykyisiä Yhdysvaltoja. Osa acadialaisista pakeni Kanadan erämaihin. 

1700-luvun loppupuolella suuri joukko acadialaisia palasi entisille asuinpaikoilleen. Heitä kuitenkin syrjittiin lainsäädännössä 1800-luvun lopulle asti, jolloin syntyi katolisen kirkon tukemana niin sanottu Acadian renessanssi

Suuri joukko acadialaisia jäi etelään, etenkin Louisianaan, jossa osavaltion siiirtomaataustan takia oli ennestään paljon ranskankielisiä asukkaita. Acadien lyheni siellä ensin muotoon cadien ja sitten muotoon cajun

Pélagie-la-Charrette, ‘Kärry-Pélagie’, on romaani, josta Antonine Maillet siis sai Goncourt-palkinnon vuonna 1979. Maillet käyttää teoksessaan keräämäänsä acadialaista folklorea, jota kerrotaan romaanissa puheenomaisella kielellä. Kertojia on ainakin kolmessa aikatasossa. Tapahtumat ajoittuvat 1700-luvun lopulle, mutta vielä sata vuotta myöhemmin päähenkilöiden jälkeläiset väittelevät niistä. Myös 1900-luvun lopulla on vielä pari jälkeläistä tapahtumia pohtimassa, muun muassa nimeämättä jäävä minä, Pélagien jälkeläinen, joka käy läpi menneisyyttä serkkunsa Louis-à-Belonien kanssa. 

Romaani tulvii tarinoita, kaskuja, lauluja ja sukuhistoriaa. Siinä ei vierasteta tunteita: se on usein hauska ja välillä liikuttava. Vaikeasta matkasta kertova tarina on ilon täyttämä, paikoin karnevalistinen ja riehakas, välillä hartaan kunnioittava. Romaanissaan Antonine Maillet on luonut Acadialle eräänlaisen kansalliseepoksen. Jos pidät maagisesta realismista, tämä romaani luultavasti miellyttää sinua.

Kerron seuraavaksi melko paljon romaanin juonesta. Kahdestakin syystä: ensinnäkin koska minulla on semmoinen tapa ja toiseksi sen takia, että vaikka haluaisitkin lukea tämän kirjan mieluummin itse, et ehkä saa sitä helposti käsiisi. Varsinkaan jos haluat, kuten minä, lukea sen englanniksi. Ranskankielinen alkuteos sisältää runsaasti acadianranskan puhekieltä, enkä luottanut riittävästi ranskan taitoihini. Oman englanninkielisen kappaleeni löysin nettiantikvariaatista Atlantin takaa. Juoniselostuksen saa jättää lukematta. En pahastu.

Pélagie LeBlanc omaa sukua Bourg, romaanin päähenkilö, on vuonna 1755 siirretty kolmen poikansa kanssa Georgiaan. Laivamatkan aikana hänelle on syntynyt myös tytär. Vanhin poika ja aviomies ovat kuolleet taistelussa englantilaisia vastaan. Päästessään perille Georgiaan Pélagie on ollut vasta 20-vuotias.

Viisitoista vuotta Pélagie on elää kituuttanut Georgiassa ja työskennellyt mustien orjien rinnalla saadakseen kerätyksi rahat vankkuriin ja kuuteen vetohärkään. Vuonna 1770 hän on valmis lähtemään takaisin Grand-Prén kaupunkiin Acadiaan. 

Vankkuriinsa hän lastaa perheensä: poikansa Jeanin, kaksospojat Charlesin ja Jacquotin, jotka ovat niin erottamattomat, että heistä käytetään yhteisnimitystä Charlécoco, sekä tyttärensä Madeleinen. Kyytiin otetaan myös Pélagien kasvattityttö Catoune, joka on viisitoista vuotta aiemmin löytynyt laivasta taaperoikäisenä ilman sukulaisia ja kaltoin kohdeltuna. Kaunis Catoune on kasvanut ikään kuin Madeleinen sisarena. Mukana vaunuissa on myös Célina, kampurajalkainen kätilö, joka tuntee myös parantavat yrtit ja jolla on ehkä myös vähän noidan taitoja.

Omassa vaunussaan matkaan lähtee myös yli 90-vuotias Bélonie, tarinankertoja, joka on menettänyt koko sukunsa haaksirikossa pohjoisen Atlantin aaltoihin. Bélonie kuulee kuoleman kulkevan perässään kuuden mustan hevosen vetämillä aavevaunuilla.

Matka kestää kymmenen vuotta. Sen aikana vaunukaravaani kasvaa useilla Acadian suvuilla. Etelä-Carolinan rämeiltä mukaan lähtevät suvut, jotka ovat piileksineet siellä viisitoista vuotta räjäytettyään satamassa laivan, joka oli tuonut heidät Acadiasta. Bastarachet, Bourgeoisit, Girouét. Basquet toivat mukanaan arvokkaimman aarteensa: viulun jossa oli vielä kolme kieltä tallella. Kun he matkan myöhemmässä vaiheessa joutuvat vaihtamaan viulun ruokaan, musisointi ei lakkaa. Hääjuhlissa Basquet säästävät tanssit lusikoilla ja muilla keittiövälineillä. 

Vanhan Bélonien tarinat ja todellisuus sekoittuvat. Esimerkiksi silloin kun karavaanilaiset vapauttavat orjakauppiaiden kaappaaman Catounen Charlestonin orjamarkkinoilta ja pelastuvat sen jälkeen Charlestonin vankilasta, kuten päähenkilö Bélonien tarinassa pelastui valaan vatsasta. Mukaansa Charlestonista he saavat myös mustan orjan, joka oli kahlittu samoihin kahleisiin Catounen kanssa. Myöhemmin pohjoisessa musta mies herättää intiaaneissa hämmennystä: kerrankin uudisasukkaiden joukossa on ihminen, jota he eivät voi nimittää valkonaamaksi.

Charlestonin satamassa tapaamme kapteeni Beausoleilin, joka briteiltä varastamallaan ja Grand’Gouleksi nimeämällään laivalla on hyökkäillyt brittien karkotuslaivaston kimppuun ja palauttanut Acadian sukuja kotipaikoilleen. Tämä merien Robin Hood saa Pélagien leskensydämen läpättämään. Kiinnostus on molemminpuolinen.

Kapteeni Beausoleil kertoo myös Louisianasta, jonne monet acadialaiset ovat muuttaneet ja perustaneet sinne Etelän Acadian. Louisianassa oli paljon myös Ranskasta saapuneita siirtolaisia ja sotilaita. Siellä katoliset papit pitivät messuja, lait suojelivat ranskankielisiä, maa ja meri ruokkivat heitä.

Beausoleil lupaa kyydin myös Pélagien karavaanille, kunhan on ensin hoitanut joitain velvollisuuksia Guadeloupen suunnalla. Pélagie kieltäytyy, mutta he sopivat kuitenkin tapaamisesta pohjoisempana, Marylandissa Baltimoren satamassa.

Kaksi nuorta karavaanilaista on ajautunut toistuviin tappeluihin kauniin Catounen suosiosta. Catounea suojellakseen Pélagie lähettää nämä ylikuumenneet kollit Beausoleilin matkaan. Toinen on Maxime Basque ja toinen Pélagien oma Jean. Pélagien turvaksi Beausoleil puolestaan jättää kaksi parasta miestään, hovinarriksi kutsutun lyhytkasvuisen Pierre-à-Pitren ja P’tite Goulen, joka nimestään huolimatta on kahdeksan jalan korkuinen jättiläinen.

Myös Pierre-à-Pitre on tarinankertoja, mutta kun vanhan Bélonien tarinat pohjautuvat historiaan ja kansantarinoihin, Pierre-à-Pitre luottaa ainoastaan omaan mielikuvitukseensa. Yllättäen kätilö-Célina ja Pierre-à-Pitre viihtyvät hyvin toistensa seurassa ja Célina kikattelee taas kuin nuori tyttönen. Catoune-tyttönen saa P’tite Goulesta uskollisen ja herrasmiehen tavoin käyttäytyvän henkivartijan.

Pohjois-Carolinasta karavaanin mukaan lähtevät Hébertit, Boudreaut, Robinchaudit, Landryt ja Allainit. Jean-Baptiste Allainilla on mukanaan Acadiasta palavasta kirkosta pelastettu krusifiksi, ensimmäinen jonka moni matkalainen oli kotimaasta lähdön jälkeen nähnyt. Jean-Baptistella on kämmenissään ikuiset paloarpien stigmat. 

Virginiasta karavaaniin liittyvät Chauvinit ja Thériotit. Yhteinen tavoite ja mieltymys lauluun ja tarinoihin yhdistää matkalaiset. Isompia riitoja ei synny edes vastoinkäymisissä – ja niitä tuhansien mailien matkalla riittää. 

Sukujen nimissä ja varsinkin henkilöiden lisänimissä ja lisänimien lisänimissä menin välillä aivan pyörälle päästäni. Miltä kuulostavat vaikkapa Alban-à-Charles-à-Charles tai François-à-Pierre-à-Pierre-à-Pierrot? No, ei haittaa. Kukaan ei pidä minulle pistokokeita lukemisistani.

Jossain Virginian teillä karavaanilaisilta loppuu öljy. Matka uhkaa pysähtyä siihen. Ilman öljyä akselit palavat rikki. Charlestonista mukaan tullut entinen orja pääsee osoittamaan kiitollisuuttaan Pélagielle, joka tässä vaiheessa on jo kaksi vuotta pitänyt mustan miehen turvassa keskellä orjavaltioita. Mies pyydystää korillisen sukkanauhakäärmeitä. Sitten jokaisen pyörän ja akselin liitoskohtaan kietaistaan käärme – ja matka jatkuu.

Keväällä 1774 karavaani on Baltimoressa. Siellä on lisää acadialaisia, kokonainen kaupunginosa nimeltä French Town. Siellä on myös irlantilaisten ylläpitämä katolinen kirkko. Acadialaisille oman uskonnon kirkko on niin kunnioitusta herättävä, että he ottavat messuun mennessään kengät pois jalasta. Myöhemmässä matkan vaiheessa, kun acadialaiset kohtaavat ranskalaisen erakkomunkin, he toteavat, että kyllä sittenkin on parempi, kun latinankielisen messun pitää joku joka puhuu heidän omaa kieltään.

Ikävä kyllä kapteeni Beausoleilin kuunarista ei näy mastonhuippuakaan. Pélagie, alle 40-vuotias nainen, on ollut koko matkan ajan acadialaisten kiistaton johtaja. Nyt hän joutuu antamaan periksi ja jatkamaan matkaa. Hänen sisällään käy ankara taistelu. Hän seuraa muutoksia kehossaan. Siinä olisi vielä jäljellä nuoruuden voimaa. Beausoleil voisi antaa hänelle mahdollisuuden henkilökohtaiseen onneen. Velvollisuus menee kuitenkin omien toiveiden edelle.

Saamme vähän myöhemmin tietää myös laivan ihmeellisistä vaiheista. Se saapui kyllä Baltimoreen, neljä kuukautta myöhässä. Beausoleil toivoo voivansa tavata Pélagien Philadelphiassa, rakkauden kaupungissa. Beausoleil lähtee taas merelle, mutta lähettää Pélagien pojan Jean LeBlancin, Maxime Basquen ja yhden muun nuorukaisen tavoittamaan karavaania maitse. 

Näiden nuorten miesten koomiset seikkailut englantilaissotilaiden ja Pennsylvanian irokeesien parissa ovat päättyä surullisesti. He joutuvat irokeesien vangiksi. Vankeudesta heidät pelastaa Maxime Basquen sukuperintönä kulkeva musikaalisuus. Ruokopillinsä soitolla hän lumoaa intiaanit. Luvan lähteä heimon luota he kuitenkin saavat vasta, kun Jean LeBlanc lupaa mennä naimisiin irokeesiprinsessa Katarinan kanssa. Kaksi muuta pääsevät lähtemään, Jean jää ja katoaa tarinasta. 

Karavaanin matkaa viivyttävät myös Amerikan itsenäistymisen levottomuudet. Acadialaiset jäävät taistelevien osapuolien, kapinallisten ja rojalistien, väliin.

He saapuvat Philadelphiaan, kun vapauden kellot soivat ympäri maan itsenäisyyden merkiksi. Nälkiintyneille acadialaisille ääni muistuttaa kuolinkelloja. Onneksi Grand´Goule-laiva saapuu Philadelphiaan ajoissa. Karavaanilaisille koittaa kolmen kuukauden lepo ja juhla. Charles-August Landry ja Pélagien tytär Madeleine menevät naimisiin. Madeleine on jo kahdenkymmenen ikäinen. Pélagie muistaa olleensa siinä iässä jo viiden lapsen äiti. Hän oli mennyt naimisiin 15-vuotiaana. Pélagie ymmärtää, että loppujen lopuksi Acadia voitetaan takaisin kehto kerrallaan. Philadelphiassa myös Pélagie ja kapteeni Beausoleil nipistävät itselleen pienen murun maallista onnea.

Beausoleililla on yllätys myös vanhalle Bélonielle. Hän on löytänyt haaksirikosta ihmeen kaupalla pelastuneen Bélonien pojanpojan. Vanha tarinankertoja tuntee tulleensa isäksi uudelleen. Hän alkaa heti siirtää tarinaperintöään eteenpäin. Salemin soilla käydään kamppailu, jossa Pélagien elämän karavaani ottaa erävoiton Bélonieta seuranneista kuoleman vaunuista. Mustat vaunut kääntyvät takaisin etelään.

Matkan viimeisessä vaiheessa Pélagie sairastuu. Monet ovat matkalla kuolleet, mutta myös vauvoja on useita. Pélagie johdattaa kansansa Acadiaan, mutta hänen omat voimansa eivät riitä aivan perille asti. Kärry-Pélagie haudataan kärryineen näköetäisyydelle luvatusta maastaan.

Romaanin käännöksestä minulla ei ole paljon sanottavaa. Pidin sitä sujuvana ja uskottavana. Vaikeasta tehtävästä Philip Stratford on selvinnyt kunnialla. Hän on pitäytynyt yleiskielisessä englannissa. Acadianranskan taitajat ovat kuitenkin käännöstä kritisoineet. Ehkä ankarin kritiikki on kohdistunut siihen, että käännöksessä eivät tule esiin historialliset viitteet ranskalaiseen kulttuuriin, esimerkiksi Rabelaisin teoksiin. Pélagiesta on erään kriitikon mielestä käännöksessä tehty takapajuinen juntti. Minulle tällaista vaikutelmaa ei syntynyt. Murteen kääntäminen joksikin englannin kielen murteeksi olisi ollut kehno ratkaisu. Murteet kantavat mukanaan konnotaatioita, joiden mukana käännökseen tulee helposti paljon siihen kuulumatonta sisältöä.

Antonine Maillet, Pélagie-la-Charrette. John Calder Ltd 1982. Samannimisestä ranskankielisestä alkuteoksesta (1979) englanniksi kääntänyt Philip Stratford. Kansi: Christopher Cresey. 251 s.

tiistai 4. maaliskuuta 2025

Colette: Dialogues de bêtes

Kuvittelin, että nämä Coletten (1873–1954) 'Eläinten dialogit' olisivat suunnatut lapsilukijoille. No, miksikäs ei. Itse ainakin pidin lapsena kaikesta, missä eläimet mainittiin. Kokoelman tarinat kuvaavat osuvasti sitä käsitystä, joka koirien ja kissojen luonteista on vallalla, mutta niissä ei ole kovinkaan jännittäviä tapahtumia, ja niiden sävy on pohdiskeleva. Sään vaihtelulle ja joutilaalle loikoilulle omistetaan paljon huomiota. Useimmat lapset todennäköisesti pitkästyisivät näiden tarinoiden parissa. 

Seitsemässä ensimmäisessä dialogissa, jotka ilmestyivät vuosina 1904 ja 1905, ovat pääosissa ranskanbulldoggi Toby ja persialaiskolli Kiki sekä heidän isäntänsä (Lui) ja emäntänsä (Elle), joista eläimet käyttävät myös nimitystä "kaksitassuiset". Enimmäkseen keskustelut käydään eläinten välillä. Isäntä ja emäntä osallistuvat lähinnä komennoilla tai hellittelyin. 

Toby jumaloi emäntäänsä, Kiki puolestaan pitää enemmän isännästä. Emäntä viettää enemmän aikaa eläinten seurassa, isännän aika kuluu enimmäkseen "paperin raapimiseen", kuten eläimet isännän työn ymmärtävät. Seitsemästä ensimmäisestä tarinasta viidessä ollaan maaseudulla, yhdessä Pariisissa ja yhdessä junamatkalla.

Tarinoiden kevyt humoristinen sävy syntyy eläinten luonteiden eroista. Kiki-kissa on ylpeä, itsenäinen ja itsekäs. Se korostaa, että isäntä ei käske häntä – siihen hänellä ei ole valtuuksia – vaan ainoastaan pyytää. Yhdessä vaiheessa Kiki viittaa jumalalliseen egyptiläiseen alkuperäänsä ikään kuin muistaisi vielä hyvin nuo kunnian ajat. Toby on touhukas ja ajattelematon, hieman yksinkertainen. Emäntäänsä kohtaan se on nöyrä ja miellyttämishaluinen. Se alistuu nurisematta myös emännän kiusantekoon, esimerkiksi kun emäntä haluaa Tobyn matkivan kultakalaa ja puristaa Tobya mahasta niin, että tämän suu aukeaa.

Sekä Kiki että Toby elävät vahvasti aistinautintojen maailmassa. Hyvä ruoka ja raukea loikoilu riittävät niille hyvään elämään. Kertomuksessa Le premier feu 'ensituli' eläimet kuvaavat sitä nautintoa, jonka takan sytyttäminen lokakuussa synnyttää. Kumpikin nautiskelija on tässä kertomuksessa vuoroin äänessä, mutta oikeastaan kyseessä ei ole dialogi vaan kaksi monologia. Todellinen oodi tulelle ja lämmölle.

Toby kaipaa joskus myös juoksulenkkiä. Molemmilla on myös ajoittain lemmensuhteita naapuruston koirien ja kissojen kanssa. 

Pieneksi esimerkiksi tarinoista kerron lyhyesti dialogista Elle est malade 'nainen sairastaa'. 

Emäntä on pudonnut ratsailta, loukannut nilkkansa ja saanut kuumeen. Eläimet on suljettu hänen seurakseen yläkerran makuuhuoneeseen. Isäntä on komentanut niitä olemaan hiljaa ja poistunut alakertaan kirjoittamaan. Eläimillä on tylsää, joten ajankulukseen ne keskustelevat niitä näitä. Esimerkiksi hevosista, joita koira ihailee ja kissa inhoaa. Koira kuvailee onneaan, kun saa kirmata niityillä emäntänsä ja hevosen perässä. Koira myös kertoo syntyneensä tallissa – käytännössä hevosen jaloissa – ja lämmitelleensä pentuna hevosen kupeessa. Kissa toteaa kuivasti, että koira on viimeinen romantikko.

Eläimet kertovat haistavansa emännän kuumeen. Haju häiritsee niitä. Se on pitkään pitänyt kissan poissa emännän huoneesta. Haju tuo niiden mieleen sen, mitä ne eivät halua nimetä. Keskustelu siis kääntyy kuolemaan. Kissa uskoo voivansa välttää sen. Se karttaa kuolemaa niin, että mieluiten nauttii ruokansakin – pikkulinnut ja hiirenpoikaset – elävinä.

Koira syyttää kissaa sadistiksi, mihin kissa toteaa, että kirjallisuus on pilannut koiran. Kissahan on kissa:

Ce nom seul me dispense... Une haine est en moi contre la souffrance, la laideur, – une détestation impérieuse de ce qui choque ma vue ou simplement mon bon sens. 
[Yksin tämä nimi vapauttaa minut... Minä vihaan kärsimystä, rumuutta, – inhoan väistämättä sitä, mikä järkyttää näkemystäni tai yksinkertaisesti maalaisjärkeäni.]

Keskustelun loppupuolella kissakin alkaa haluta ulos. Koira on kaivannut ulkoilmaa koko ajan. Kissa alkaa kuvailla houkuttelevaan sävyyn kaikkia ulkona odottavia ihanuuksia. Näin se saa koiran ulvomaan kaipuutaan. Kertomus päättyy:

Et pendant qu’Elle s’éveille égarée, encore prisonnière de ses rêves, le Chat écoute patiemment s’approcher, dans l’escalier, la liberté pour lui, le châtiment pour l’autre. 
[Ja sillä aikaa kun Nainen herää eksyksissä, yhä uniensa vankina, Kissa kuuntelee kärsivällisesti, miten portaissa lähestyy vapaus hänelle itselleen, rangaistus toiselle.]

Kokoelman seitsemän ensimmäistä dialogia on kirjoitettu siinä vaiheessa, kun Colette vielä oli naimisissa ensimmäisen aviomiehensä Henry Gauthier-Villarsin kanssa. Aviomies, joka oli kirjailija ja kustantaja, käytti nimimerkkiä Willy. Dialogeissa on melko peittelemättömiä viittauksia Coletten ja Willyn avioliittoon ja kummankin luonteenpiirteisiin. Mies (Lui) on täysin työlleen omistautunut, kotioloissa usein kärsimätön ja äkkipikainen; nainen (Elle) käyttää paljon aikaa unelmointiin, lukemiseen ja miehen lepyttelyyn.

Pitkä ajallinen hyppäys kokoelman viiteen viimeiseen kertomukseen on selvästi näkyvissä. Lui ja Elle eivät enää ole läsnä muuten kuin eläinten repliikeissä. Varsinkin kahdessa kertomuksessa on vahva elämäkerrallinen vivahdus. Ensimmäisessä vuonna 1930 julkaistussa kertomuksessa (Music-Hall) käy ilmi, että nainen on esiintynyt kabareessa (Les Folies-Élyséennes), ja Toby-koirakin on päässyt teatterin makuun.  Toisessa tarinassa (Toby-Chien parle) koira on joutunut naisen suuttuneen vuodatuksen kuulijaksi. Nainen on löytänyt rakastajattarien kirjeet miehelleen. Avioliitto on kariutunut miehen uskottomuuteen. Emäntä tekee valintoja oman tulevaisuutensa varalle kovin Coletten omien ratkaisujen mukaisesti:

Je veux faire ce que je veux. Je veux jouer la pantomime, même la comédie. Je veux danser nue si le maillot me gêne et humilie ma plastique, je veux me retirer dans une île, s'il me plaît, ou fréquenter des dames qui vivent de leurs charmes, pourvu qu'elles soient gaies, fantasques, voire mélancoliques et sages, comme sont beaucoup de femmes de joie. Je veux écrire des livres tristes et chastes, où il n'y aura que des paysages, des fleurs, du chagrin, de la fierté, et la candeur des animaux charmants qui s'effraient de l'homme... Je veux sourire à tous les visages aimables et m'écarter des gens laids, sales et qui sentent mauvais. Je veux chérir qui m'aime et lui donner tout ce qui est à moi dans le monde : mon corps rebelle au partage, mon cœur si doux et ma liberté!

[Haluan tehdä mitä haluan. Haluan esittää pantomiimia, jopa teatteriakin. Haluan tanssia alasti jos vaatteet vaivaavat minua ja haittaavat liikkeitäni, haluan vetäytyä saarelle jos se minua huvittaa, tai seurustella viehätysvoimastaan elävien naisten kanssa, kunhan he ovat iloisia ja hassuja tai surumielisiä ja viisaita, kuten monet ilotytöt ovat. Haluan kirjoittaa surullisia ja puhtaita kirjoja, joissa on vain maisemia, kukkia, suruja, ylpeyttä ja sellaisten viehättävien eläinten vilpittömyyttä, jotka pelkäävät ihmistä... Haluan hymyillä kaikille ystävällisille kasvoille ja kääntyä pois rumista, likaisista ja pahalle haisevista ihmisistä. Haluan vaalia niitä, jotka rakastavat minua ja antaa heille kaiken mitä minulla on: kapinoivan ruumiini jaettavaksi, pehmeän sydämeni ja vapauteni!]

Kokoelman kolme viimeistä kertomusta ovat aivan erilaisia kuin aiemmat. La chienne on perinteinen, Maupassantin mieleen tuova novelli, jossa koiran ja rakastajattaren uskollisuus tulevat vertailuun – koiran eduksi. Kyynisyydestään huolimatta novelli oli mielestäni tyylikäs.

Kaksi viimeistä ovat jälleen eläinten dialogeja. Toby ja Kiki eivät enää ole mukana. Niissä tosin on mukana vanha kissa ja koira, joiden voisi kuvitella olevan aiempien novellien eläimet vanhoina. Iän mukana niiltä on kuitenkin vaihtunut sukupuoli: vanha bulldoggi ja vanha persialaiskissa ovat nyt narttuja. En oikein päässyt näiden kahden tarinan tarkoitukseen käsiksi. Ne vaikuttivat turhalta täytteeltä.

Huomasin, että kokoelman seitsemän ensimmäistä novellia on julkaistu englanniksi nimellä Barks and Purrs. Kirja löytyy myös Gutenberg.org-palvelusta. Sen verran vilkaisin niitä, että en voi suositella muuten kuin viehättävän piirroskuvituksen osalta. Englanninkielisiä lukijoita on suojeltu paheelliselta ranskalaiselta vaikutukselta poistamalla Kiki-kissan kuvailu naapurin notkeasta kissatytöstä ja Toby-koiran maininnat isoista narttukoirista, joihin hän on ollut suhteissa. Myös keskustelu kakan syömisestä, jota Toby puolustaa ja Kiki pitää vastenmielisenä, on saanut mennä. Jopa Tobyn viaton toive päästä ulos pissalle on poistettu. Kovin on häveliästä, eläimistähän tässä on kyse!

Colette, Dialogues de bêtes. Mercure de France 1994. Kokoelman novellit ilmestyivät alun perin vuosina 1904, 1905 ja 1930. Kansikuva: Agnès Audras. 190 s.