Ollako vai ollako olematta?

José Saramago, Oikukas kuolema. Tammi 2008. Suomentanut Erkki Kirjalainen. Portugalinkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 2005.

Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut.

Näillä sanoilla alkaa ja näihin sanoihin päättyy tämä Saramagon oikukas romaani. Oikeastaan tekisi mieli sanoa, että tässä on samoissa kansissa kaksi pienoisromaania tai kaksi muunnelmaa samasta teemasta.

Olen aiemmin lukenut Saramagon tuotannosta ainoastaan romaanin Kertomus sokeudesta, joka jännittävän tarinan ohella pohti sitä, mitä jää ihmisyydestä jäljelle, jos kaikki ihmiset yhtäkkiä sokeutuisivat. Se oli spekulatiivisesta lähtöasetelmastaan huolimatta kuitenkin ennen kaikkea koskettava tarina ihmisyksilöistä lähes mahdottomassa tilanteessa.

Oikukkaassa kuolemassa lähtöasema on samankaltainen: pohditaanpa yhdessä, mitä tapahtuisi, jos yhdessä nimeltä mainitsemattomassa maassa kukaan ei enää kuolisi. Romaanin alkuosa käy läpi, mitä tämä aiheuttaisi hautaustoimistoille (no, eläimet sentään kuolevat vielä), sosiaali- ja terveydenhuollolle, uskonnolle ja kirkolle, vakuutusjärjestelmälle, perhesuhteille. Entä miten järjestäytynyt rikollisuus onnistuu tilanteesta hyötymään? Naapurimaissa onneksi kuollaan edelleen, joten järjestetään pienestä maksusta omaisille väylä hoitaa pois hankalaksi käyvät vuodepotilaat, joita terveydenhuoltojärjestelmä ei tietenkään enää pysty ottamaan vastaan.  Kuvaus pysyttelee yleisellä tasolla ja suurissa linjoissa, vaikka Saramago muutaman nopean kuvan yksittäisten ihmisten tilanteesta piirtääkin.

Kovin yllätyksellisenä tätä alkuosan dystopiaa ei voi pitää. Helppo on ymmärtää, että kuolema on elämälle aivan välttämätön. Alkuosaa lukiessani ehdin jo ajatella, että Saramago on tässä hieman liian turvallisilla vesillä. Omintakeinen tyyli teki kyllä tarinasta hauskan luettavan, mutta muuten tässä ei ollut mitään sellaista, jota Kertomuksessa sokeudesta ei olisi tehty paremmin. Kuinka väärässä olinkaan. En yhtään nähnyt, millaiseen rakenteeseen ja millaisiin vaikutuksiin tässä tähdätään. Tämä oli taustatyötä lopun upeaa nousua varten.

Mutta vielä muutama sana alkuosasta. Hankala tilanne päättyy siihen, että personoitu kuolema ottaa yhteyttä tiedotusvälineisiin ja ilmoittaa, että hän aloittaa toimintansa uudelleen ja kaikki rästissä olevat kuolemat hoidetaan kerralla alta pois samalla kellonlyömällä seuraavana keskiyön hetkenä. Myös tämä aiheuttaa kaaoksen, paitsi ihmisten mielissä, jotka olivat jo ehtineet tottua kuolemattomuuden ajatukseen, myös ihan käytännön tasolla: kuinka selvitään, kun kuusikymmentäkaksituhatta viisisataakahdeksankymmentä ihmistä samanaikaisesti ummistaa silmänsä ikiuneen.

Hauskasti Saramago pistää kielenhuoltajan arvioimaan kuoleman kirjoittaman kirjeen, ja siitähän löytyvät lähes kaikki Saramagon oman persoonallisen tyylin ominaisuudet:

Lisäksi käsiala oli omituisen epätasaista, hän sanoi, oli kuin siinä yhdistyisivät kaikki tunnetut, mahdolliset ja poikkeavat latinalaisten aakkosten kirjoitustavat, ikään kuin joka kirjaimen olisi kirjoittanut eri ihminen, mutta sen voisi vielä antaa anteeksi, voisi vielä katsoa sangen vähäiseksi puutteeksi verrattuna lauseopilliseen sekavuuteen, pisteiden puuttumiseen, ehdottomasti välttämättömien sulkumerkkien pois jättämiseen, kappalejaon pakkomielteenomaiseen laiminlyömiseen, puuskittaiseen pilkutukseen ja, mikä oli aivan anteeksiantamaton synti, tahalliseen ja miltei hornamaiseen ison alkukirjaimen karttamiseen, niin ettei sitä ollut edes kirjeen allekirjoituksessa, voitteko kuvitella, vaan siinäkin iso kirjain oli korvattu pienellä. 

Voin kuvitella, että Saramagon elohopeamainen ja viittauksia sinne tänne sinkoileva tyyli asettaa kääntäjälle paitsi kielellisiä myös lukeneisuuteen liittyviä haasteita. Nähdäkseni Erkki Kirjalainen selviää tehtävästä liput liehuen. Tällaista tulee Saramagon tekstin ollakin.

Kuolema myös ilmoittaa, että hän vastedes muuttaa hieman perinteistä toimintatapaansa. Tästedes jokainen ihminen saa viikkoa ennen kuolemaansa violetin kirjeen, jossa häntä kehotetaan hoitamaan asiansa kuntoon. Kuulostaa reilulta. Mutta aiheuttaa tietysti monenlaista säpinää. Osa yrittää petkuttaa kuolemaa tekemällä itsemurhan, mikä ei tietenkään onnistu. Kuolemaa onnistuvat petkuttamaan ainoastaan ne, jotka ajoittavat itsemurhansa juuri heille ilmoitettuun kuolinhetkeen. Nerokasta.

Teoksen loppuosa on intiimi kertomus samasta teemasta. Kuolema tai tuoni, kuten hän tässä teoksessa itseään nimittää, saa jostain syystä toistuvasti takaisin yhden postittamansa kirjeen ja huomaa kauhukseen, että tämä yksi ihminen on jo elänyt yli hänelle aikojen alussa määrätyn ikänsä. Hänen oli määrä kuolla neljäkymmentäyhdeksänvuotiaana, mutta nyt hän on jo ehtinyt täyttää viisikymmentä.

Tuoni, joka muuten on naispuolinen, alkaa selvittää tapausta, ja aivan kuin vasemmalla kädellä ja jälkihuomautuksena aiempaan romaaniin Saramago tulee kirjoittaneeksi yhden oudoimmista ja kauneimmista tuntemistani rakkauskertomuksista.  Erikoista on se, että vaikka Saramago koko ajan rikkoo todellisuuden illuusion, huitoo ja osoittelee, käyttää kaikki välineet postmodernista työkalupakistaan, hän pystyy samalla menemään niin helposti lukijan tunteisiin. Lukija lakkaa katsomasta sormea ja näkee sen, mitä osoitetaan.

Oikukas kuolema todistaa taas kerran minulle, miksi luen fiktiota: henkilöiden tähden, todellisten tunteiden tähden. Romaani on Iris Murdochin sanoin "vapaiden henkilöiden talo" (a house fit for free characters). Kielelliset kikkailut ja rakenneseikat ovat puusydämiä varten.