Nuorena opiskelijana Lontoossa David Hockney halusi aina istua kaksikerroksisen bussin yläkerran etupenkissä. Myöhemmin muutettuaan Kaliforniaan ja hankittuaan oman auton hän halusi itse ajaa tai ainakin istua etupenkillä. Tämä johtui siitä, että katsominen ja näkeminen on aina ollut hänelle yksi elämän suurimmista nautinnoista. Kolmiulotteisen todellisuuden kuvaaminen litteällä kuvapinnalla on ollut hänelle lähes pakkomielle. Jo varhain hän hylkäsi abstraktin ilmaisun ja on ollut uskollinen esittävälle kuvataiteelle. Hän on sitä mieltä, että kuvat opettavat meitä näkemään. Ajatus, johon olen toistuvasti törmännyt myös Marcel Proustin tuotannossa.Martin Gayford on käynyt David Hockneyn kanssa keskusteluja taiteesta ja elämästä noin viidentoista vuoden ajan. Näistä keskusteluista hän on koonnut tämän kirjan, jonka jokaisella sivulla kuuluu David Hockneyn hyväntuulinen, huumorintajuinen ääni. Hockney on itsekin uuttera lukija ja kirjoittaja, ja hän pystyy ilmaisemaan selkeästi oman taidekäsityksensä ilman alan jargonia.
Kävin heti tuoreeltaan Helsingin taidehallin David Hockney -näyttelyssä (18.8. - 18.11. 2018). Hockneyn nimi oli tuttu, muistin hyvin 60- ja 70-luvulla Kaliforniassa akryylimaaleilla toteutetut uima-allaskuvat. Niistä tunnetuin on The Bigger Splash (1967), joka tuo mieleeni John Cheeverin Uimari-novellin (1964) ja sopisi mainiosti sen kuvitukseksi.
Taidehallin näyttely toi hyvin esiin Hockneyn hämmästyttävän monipuolisuuden ja valmiuden käyttää aina uusinta tekniikkaa apuna kuvien tekemisessä. Taidehallista pois lähtiessäni pulppusin vaikutelmiani niin innostuneesti, että vaimoni pyörähti ulko-ovelta takaisin ja kävi ostamassa taidehallin kaupasta minulle tämän kirjan. Naiset on kultia, kuten jo Veikko Huovinen totesi.
A Bigger Message tutustutti minut ihmeelliseen ihmiseen. David Hockneyn valoisa suhtautuminen elämään, itsekorostuksen puute ja jatkuva uteliaisuus ovat esimerkkinä meille kaikille. Ikääntyminen ei hänelle ole merkinnyt pysähtymistä eikä taantumista. Hän sanoo, ettei pidä kalenteria, koska se olisi joka tapauksessa aina täynnä työskentelyä.
Todellisuuden kuvaajana David Hockney joutui varhain miettimään suhtautumistaan valokuvaukseen. Hän oli alkanut 60-luvun lopulla tehdä maalauksia, joita hän nimitti naturalistisiksi. Miksi ylipäätään maalata, kun voi valokuvata? Hän tunsi olevansa naturalismin ansassa. Siitä paetakseen hän lähti mukaan oopperoiden lavastukseen ja puvustukseen, joissa hän sai vapaasti heittäytyä illuusioiden luomiseen. Myös hänen naturalismikäsityksensä syveni: hän toteaa nyt, että valokuva toistaa todellisuuden "geometrisesti" mutta ei psykologisesti. Hockney suhtautuu ilolla fotoshoppaukseen, joka tuo (tai oikeastaan palauttaa) valokuvaukseen maalauksellisen ulottuvuuden. Nykyisin fotoshoppaus on kuitenkin Hockneyn mielestä enimmäkseen tylsää ja yhdenmukaistavaa, sen mahdollisuuksia ei vielä osata käyttää.
Hockney teki itsekin valokuvauskokeiluja. Hän otti polaroidkuvia, jopa satoja yhdestä kohteesta hieman eri kulmista. Näillä polaroidkuvilla hän sitten "maalasi" teoksiaan. Näistä polaroidkollaaseista on taidehallin näyttelyssä hieno esimerkki, alastontutkielma, joka on lainassa Turun Aboa Vetus & Ars Nova -museon kokoelmista. Vaikutelma on jännittävällä tavalla kubistinen.
Kiinalaisesta taiteesta Hockney sai vaikutteita, jotka auttoivat häntä muuttamaan käsitystään perspektiivistä. Kiinalaiset taiteilijat olivat jo varhain keksineet yhden pakopisteen perspektiivin, mutta he hylkäsivät sen Hockneyn käsityksen mukaan siksi, että se kiinnittää katsojan yhteen pisteeseen ja sulkee tämän teoksen ulkopuolelle. Tämä oivallus johti Hockneyn kokeilemaan pakopisteetöntä maalausta, joka muistuttaa vaikkapa sitä, mitä näemme, kun katsomme ulos liikkuvan auton sivuikkunasta. Hockney alkoi myös kokeilla videokuvausta yhdeksällä hieman eri kulmaan sijoitetulla kameralla, kolme päällekkäin, kolme rinnakkain. Tämä mahdollisti sen, että katsoja saattoi valita mitä katsoo, aivan niin kuin todellisuudessakin: silmämme skannaavat koko ajan näkemäämme. Aivan kirjan lopussa todetaan, että jo kahdeksissakymmenissä oleva Hockney on viime vuosina lisännyt kamerapatteristonsa jo kahdeksaantoista kameraan.
Asuttuaan pitkään Kaliforniassa David Hockney palasi lähes 70-vuotiaana Itä-Yorkshireen lähelle syntymäkaupunkiaan ja alkoi työstää suuria maalauksiaan maaseudun teistä eri vuodenaikoina. Vuodenajat ovat jotain, mitä Kaliforniassa ei ole. (Hockney toteaa, että vielä asuttuaan Kaliforniassa useita vuosikymmeniä hän, pohjoinen ihminen, heräsi aamulla ja ajatteli, että on kaunis aurinkoinen aamu. Syntyperäiselle kalifornialaiselle se oli vain aamu.) Suuria maisemamaalauksia hän oli tehnyt jo Amerikassa mm. Grand Canyonista. Hän maalasi suuret työnsä erillisille paneeleille, jotka sitten ripustettiin vieri viereen ja päällekkäin tietokoneella tehdyn suunnitelman mukaisesti. Paneelien käyttö on mahdollistanut jättimäisten teosten siirtelyn näyttelystä toiseen.
Isojen laajoja väripintoja hyödyntävien maalausten rinnalla Hockney on koko ajan ollut myös intohimoinen piirtäjä. Tässäkin hän on ollut valmis kokeilemaan uusia menetelmiä. Ensin hän alkoi piirtää peukalonsyrjällään iPhonelle nopeita luonnoksia, jotka hän sitten välittömästi lähetti ystävilleen: kukka-asetelmia, maisemia kotinsa ikkunasta. Kun ensimmäinen iPad lanseerattiin markkinoille, meni vain pari kuukautta ja Hockney oli ottanut sen mahdollisuudet haltuunsa. Se kulkee kaikkialle hänen takkiinsa ommellussa isossa taskussa. Hän käyttää sitä luonnoslehtiön tapaan. Sen etu iPhoneen verrattuna on suuremman koon lisäksi se, että siihen voi piirtää piirtopuikolla.
Taidehistorioitsija Martin Gayford antaa tässä teoksessa David Hockneyn olla itse äänessä ja tarjoaa taustatietoja tai elämäkerrallista tietoa vain sen verran kuin on tarpeen Hockneyn kunkin luomisvaiheen ymmärtämiseksi. Teoksen kuvitus antaa erinomaisen läpileikkauksen Hockneyn tuotannosta. Kuin rivien välistä tulee ilmi, että Hockneyn elämä ei ole ollut pelkkää auringonpaistetta. Pahantahtoiset vandaalit kaatavat Yorkshiressä "toteemipuuksi" nimetyn puun, joka oli Hockneyn piirrosten suosikkiaihe. Hieman tämän jälkeen yksi hänen avustajistaan tekee itsemurhan. Masennuksestaan Hockney selviää itselleen luonteenomaisella tavalla: hän piirtää itsensä ulos synkkyydestä. Hän vaihtaa piirrosvälineeksi hiilen ja alkaa piirtää kuvia kaadetusta toteemipuusta. Vähitellen hiilipiirroksiin alkaa tulvia kevään valoa.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Blogitekstissä mainittu John Cheeverin novelli Uimari on julkaistu kokoelmassa Mahdoton radio ja muita kertomuksia (Karisto 1986). Se kuuluu omassa kaanonissani novellien kärkikaartiin. Uimari on kertomus keski-ikäisestä miehestä, joka päättää uida kotiin naapuruston uima-altaita pitkin. Päähänpistosta aloitettu matka saa edetessään vertauskuvallista ja myyttistä painoa. Novellin tunnelma muuttuu esikaupungin sunnuntain iltapäiväraukeudesta koko ajan surrealistisemmaksi ja omituisella tavalla levottomuutta herättäväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!