maanantai 3. syyskuuta 2018

Nimestä viis, tämä on perhedraama

Joseph Conrad, Anarkistit. Otava 2004. Suomentanut Kristiina Kivivuori. Englanninkielinen alkuteos The Secret Agent ilmestyi vuonna 1907.

Alfred Hitchcock ohjasi tämän romaanin pohjalta elokuvan Sabotaasi. Kuten hyvän jännäriohjaajan pitääkin, Hitch teurasti Conradin romaanin. Otti luut ja heitti lihat roskiin. Hitchcock nostaa keskiöön pommiattentaatin, josta hän saa irti piinaavaa jännitystä. Elokuvassa attentaatti menee pieleen, vaikka monet ihmiset (ja yksi sympaattinen koira) kuolevatkin. Conrad alkuteoksessaan käsittelee attentaatin täysin päinvastaisesti: se tapahtuu suunnilleen romaanin puolivälissä, mutta takaumia käyttämällä Conrad tarkoituksellisesti hämärtää sen tarkan tapahtuma-ajan ja ennen kaikkea attentaatin ainoan uhrin henkilöllisyyden. Romaanin henkilöt ovat pitkään yhtä epätietoisia attentaatin kulusta kuin lukijakin. Conradin mielenkiinto kohdistuu niihin psykologisiin vaikutuksiin, joita tapahtumien vähittäisellä paljastumisella on päähenkilöiden elämään.

Vieraan valtion ja myös englantilaisen poliisin laskuun toimiva Adolf Verloc pitää peitetoimintana pientä kauppaa, joka myy sekalaista, hieman hämäräperäistä tavaraa ja muun muassa Kanaalin yli salakuljetettua pornografiaa. Verlocilla on yhteyksiä useisiin Lontoossa toimiviin anarkisteihin. Verlocin selvästi nuorempi puoliso Winnie on mennyt Verlocin kanssa naimisiin, koska tämä on ilmaissut olevansa valmis huolehtimaan myös Winnien heikkolahjaisesta veljestä Steviestä ja Winnien äidistä.

Adolf Verlocia painostetaan toteuttamaan pommiattentaatti, jonka kohteeksi valitaan Greenwichin observatorio. Näin attentaatti suuntautuisi myös "tieteeseen", joka on kansakunnan yleisen arvostuksen kohteena. Tämän kömpelösti toteutetun pommiattentaatin vaiheita ja seurauksia teos seurailee. Tärkeää osaa näyttelevät myös attentaattia tutkivat poliisit. Ylitarkastaja Heat on perinteisten rikosten selvittäjä. Hän arvostaa kunnon varkaita, mutta anarkistien motiiveja hän ei pysty ymmärtämään. Hänen esimiehensä, vastavakoilun apulaispoliisipäällikkö, joka seurapiireissä seurustelee myös anarkistien kanssa, on paremmin jyvällä uuden poliisityön vaatimuksista. Hän raportoi tutkimuksista suoraan ministerille, suurelle persoonalle, isojen linjojen miehelle, joka kieltäytyy kuuntelemasta yksityiskohtia.

Teoksen suomalainen nimi Anarkistit houkuttelee tulkitsemaan romaania yhteiskunnallisesti. En mene tähän vipuun. Onhan tässä toki monenlaisia esimerkkejä anarkisti- ja terroristityypeistä ja heidän vaikuttimistaan, mutta anarkistit näyttäytyvät enimmäkseen hieman vinksahtaneina ja tehottomina filosofeina tai vaarattomina originelleina. Heitä kyllä voidaan käyttää hyväksi suurvaltapolitiikassa.

Alkuteoksen nimi The Secret Agent voisikin johtaa ajatukset kansainväliseen vakoiluun ja suurvaltojen keskinäiseen kähmintään. Sitäkin tässä teoksessa on: koko pommiattentaatin idea lähtee nimeämättömän vieraan vallan lähetystöneuvos Vladimirin aivoista. Hän vaatii kirjan päähenkilöä Adolf Verlocia toteuttamaan attentaatin, jotta Britannian poliisi ottaisi tosissaan kumouksellisen toiminnan eikä tarjoaisi turvapaikkaa anarkisteille, jotka uhkaavat Vladimirin kotimaata. Tämäkään näkökulma romaaniin ei sytytä minua. Minusta tuntuu, että Conrad käyttää tarkoituksellisesti moniselitteistä agent-sanaa. Secret agent voi olla myös salainen ainesosa tai yksinkertaisesti salainen osanen. Vaikkapa takkiin ommeltu nimilappu, joka johtaa poliisit tekijöiden jäljille. Kuka sen mahtoi ommella? Ja miksi? Tämän pienen yksityiskohdan houkuttelemana lähden siis hakemaan yksilöpsykologista tulkintaa. (Nimilapun merkityksen selvittämiseksi sinun täytyy kuitenkin itse lukea tämä romaani. Olisi epäreilua paljastaa aivan kaikkea.)

Ylitarkastaja Heat osuu mielestäni naulan kantaan, kun hän toteaa attentaatista: "Tietystä näkökulmasta on kyseessä perhedraama." Näin minäkin tämän teoksen luin. Teoksen ehdoton päähenkilö on Winnie Verloc, nainen, joka lapsesta asti on uhrannut oman onnensa, jotta hänen avuton veljensä saisi elää turvattua elämää. Tragediaksi Winnien tarina muuttuu siinä vaiheessa, kun hänelle paljastuu, että on uhrautunut turhaan. Tragedian pyörteeseen joutuu myös Adolf Verloc, jolla kirjan mukaan on yksi ainoa - rakastettava - heikkous: idealistinen usko siihen, että häntä rakastettiin oman itsensä tähden.

Winnie-parka! Lohduttomana naisen tragediana tämä kelpaa Flaubertin Rouva Bovaryn rinnalle. Emma Bovary kuitenkin ajautuu ongelmiinsa omaa naiiviuttaan; viime hetkiin asti Winnie puolestaan toimii oikein kaikilla mittapuilla mitaten. Anarkistiystävä Ossiponin petos teoksen lopussa on jo lähes liian sydäntäsärkevää luettavaa.

Vielä Hitchcockiin palatakseni: on helppo huomata, miksi Conradin romaani on houkutellut elokuvaohjaajaa. Romaanin visuaalinen maailma on rikas: Lontoon nuhjuiset kaasuvalon valaisemat syrjäkadut, ajurit rattaineen ja surkeine hevosineen, pälyillen hiiviskelevät anarkistit ja rehvakkaat poliisit suorastaan vaativat päästä kameran eteen. Toisinaan Conradin teksti on kuin valmista elokuvakäsikirjoitusta, jossa visuaaliset yksityiskohdat ja melkein kameran sijaintikin ovat valmiina. Tässä seuraavassa näytteessä Winnie Verloc on salaa kuunnellut aviomiehensä ja ylitarkastaja Heatin keskustelua ja hänelle on vihdoin paljastunut, mitä hirveää Greenwichin puistossa on tapahtunut ja että hänen miehensä on siitä vastuussa:
Ylitarkastaja Heat vilkaisi häneen vain pikaisesti mennessään puodin halki kiireisin, vauhdikkain askelin. Ja kun rikkinäinen kello lakkasi väräjämästä taivutetun rautalangan päässä, oli kaikki hievahtamattoman hiljaa rouva Verlocin lähellä, ikään kuin hänen asennollaan olisi ollut taian lukitsemisvoima. Perhosen muotoiset kaasuliekit seisoivat värähtämättä katosta riippuvan T:n muotoisen kannattimen päissä. Tässä hämäräperäisten tavarain kaupassa, jonka ikävän ruskeat hyllyt näyttivät nielaisevan valonhohteen, kimalsi vihkisormuksen kultainen rengas rouva Verlocin vasemmassa kädessä himmenemätöntä loistoaan kuin rikkasankoon pudonnut suurenmoinen kalleus.
Teoksen loppuun on liitetty Otto Mattssonin mielenkiintoiset saatesanat, joissa kerrotaan teoksen taustoja ja viitataan Conradin vuonna 1920 julkaisemaan esipuheeseen. Olisi suotavaa, että esipuhekin olisi mukana kirjan suomalaisessa laitoksessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!