Aamen, totisesti, on kristityille, juutalaisille ja islaminuskoisille yhteinen vahvistussana, kun hengellisiä totuuksia lausutaan. Uudessa romaanissaan Jari Tervo todistaa väkevästi omasta ajastamme, vaikka ammentaa samalla myös kalevalaisesta menneisyydestä.Romaanin keskushenkilö on 79-vuotias Leo Maanvilja. Äskettäin kärsityn aivoinfarktin takia Leon ajatusmaailma on myllerryksessä: mennyt ja nykyinen eivät oikein pysy omilla paikoillaan. Menneisyydessä on paljon sellaista, mikä kuohuttaa vieläkin, ehkä pahimmin lastenkodissa koettu seksuaalinen ahdistelu. Myös veljen kuolema, josta häntä lapsena syyllistettiin, painaa mieltä.
Leo saa pojaltaan tehtäväksi pomppulinnan kuljettamisen viihdykkeeksi maahanmuuttovastaisten mielenosoitukseen. Jonninjoutavaa raahaamista Leo harjoitti jo lapsena kuljettaessaan isänsä valmistamaa ikiliikkujaa messuilta toisille. Maanviljan, suomalaisen sisyfoksen, raahatessa taakkaansa halki Helsingin ääneen pääsevät monet muutkin enemmän tai vähemmän Leon elämään liittyvät ihmiset, elävät ja kuolleet. On pappeja ja poliiseja, rikollisia ja rikosten uhreja. Oivaltavien henkilökuvien kirjo on häkellyttävän laaja.
Leolla on pikkuinen kiire, sillä hänen pitäisi vielä saman päivän aikana ehtiä korjata nuoruuden vääryys ja viedä vihille lapsuuden rakastettu, mustalaistyttö Rosita. Infarktin vuoksi Leo tosin näkee Rositan irakilaisessa Noorissa, jolle avioituminen suomalaisvanhuksen kanssa saattaa olla ainoa keino välttää karkotus vaara-alueelle.
On lottovoitto syntyä Suomessa. Muuta kuin synnytyskanavaa pitkin tähän maahan tuleville me lottovoittajat osaamme toisinaan olla tylyjä. Tervo kuvaa osuvasti ja sydäntäsärkevästi halveksuntaa ja hyväksikäyttöä, joihin maahanmuuttajat törmäävät.
Tervon ironian ruoska viuhuu ahkerasti: maahanmuuttovastaiseen mielenosoitukseen päätyvän pomppulinnan rakentamisessa ja kuljettamisessa Leo saa apua juuri maahanmuuttajilta. Pomppulinna on tietenkin tarkoitettu lasten iloksi. Leon tietämättä häntä erään toisen syyttömän ohella epäillään pikkupojan raiskaamisesta. Raiskaamistakaan ei ole tapahtunut. Mieliä kuohuttavan ja syyttömiä vahingoittavan kohun taustalla on pienen Suomeen adoptoidun pojan yritys saada yhteys kadonneeseen kaksosveljeen.
Olisi mielenkiintoista tietää, miten Jari Tervo käytännössä on romaaninsa rakentanut. Miten hän on saanut eri kertojat ja palapelimäisesti vähitellen avautuvat vihjeet pidettyä hallinnassa? Veijo Meri käytti jossain vaiheessa millimetripaperia romaaniensa rakenteen suunnitteluun. Jokin kaavio on varmaan Tervollakin ollut. Lukija joutuu tuon tuostakin selailemaan taaksepäin ja tarkistelemaan viittauksia. Romaani palkitsee tarjoamalla oivalluksen hetkiä. Lamppu välkähtää kyllä, kun on tarkkana. Toinen lukukerta antaa todennäköisesti jo aivan uuden kokemuksen.
Romaanin hieno oivallus on sosiaalisen median kuoro, jossa jakautunut Suomi istuu ympärivuorokautisia käräjiään. Todisteiksi kelpaavat huhut; tuomiot voi panna täytäntöön kuka tahansa tunne-elämältään kehittymätön yllytyshullu; rangaistuksina ovat asteikon alapäässä herjaus ja ilkivalta, asteikon yläpäässä rapsahtaa pahoinpitelyä, tappoa ja murhaa.
Somessa perheenjäsenet tietämättään riitelevät keskenään, "keskustelijat" hokevat mantrojaan, kukaan ei aidosti kuuntele, aito hätä ja avuntarve jää tunnistamatta. Ihmiset purkavat pahaa mieltään, mutta huonosti vaikuttaa purkautuvan, mylvintä vain yltyy.
Tervon kuvaamassa maailmassa ainoa positiivinen jumaluus näyttäisi olevan Eros. Kaikki etsivät rakkautta, fyysistä tai romanttista, koska se on loppujen lopuksi ainoa punnus, jonka elämämme vaa'assa voimme asettaa kuoleman vastapainoksi.
Teoksen henkilöiden nimet ovat mainioita, jollain tavalla vankan perisuomalaisia: Maanvilja, Häräntähti, Vehnäpää, Tiera, Hellikki - vaikka saattoipa Jari Tervolla käydä mielessä yksi ruotsalainenkin Axel Häräntähti (Oxenstierna), jolta ovat jääneet elämään sanat:
Poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.Aamen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!