Romaani alkaa päivästä, jolloin 13-vuotias Jorgakis saa tietää isänsä kuolleen, kun häntä rintamalta kotiin kuljettava rahtialus on uponnut torpedon osumasta. Jorgakisin äiti lamaantuu uutisesta. Jorgakis itsekin sairastuu.
Kun Jorgakis viimein parantuu, äiti tuntuu päässeen pahimman yli. Äiti ja poika lähtevät yhdessä retkelle rantakallioille. Heidän palattuaan äiti sanoo unohtaneensa jotain. Hän lähtee uudelleen rantaan eikä enää tule takaisin. Äiti on liittynyt aviomiehensä seuraan hukuttautumalla. Kuoleman tuhoava mahti tehdään selväksi heti kirjan alussa. Eivätkä väkivaltaiset kuolemat jää tähän.
Sisämaassa, Pijin "kolmensadan savupiipun kylässä", asuva Rusaki-täti noutaa Jorgakisin luokseen asumaan. Rusakin aviomies on kuollut ja hänen ainoa poikansa on rintamalla. On selvää, ettei Rusakin elämä ole ollut helppoa. Siitä huolimatta hänellä riittää rakkautta orvolle sukulaispojalle ja monelle muullekin, niin ihmisille kuin eläimille.
Kirjan minäkertojana toimii Jorgakis joskus paljon myöhemmin, kun hänestä jo on tullut kirjailija. Romaanin yhtenä sivujuonteena on nuoren miehen kirjailijakutsumuksen herääminen. Ennen kaikkea se on kuitenkin kunnianosoitus poikkeuksellisen suurisydämiselle ja viisaalle kansanihmiselle, lukutaidottomalle Rusaki-tädille. "Ellei vääryyden luoti minua kaada, minä saan vielä koko maailman rakastamaan tätä naista", tuleva kirjailija lupaa juhlallisesti itselleen.
Rusaki vie soppaa bulgarialaisille sotavangeille. "Elämä on suloista", sanoo tämä kovia kokenut nainen. Hän haluaa suojella elämää, edes muurahaista hän ei halua tapettavan. Hän uskoo jonkinlaiseen sielunvaellukseen: useimmat eläimet ovat olleet ihmisiä ja syntyneet sitten eläimiksi syntiensä tähden tai omasta halustaan. Esimerkiksi myyrä oli haudankaivaja, joka hautasi elävän ihmisen.
Rusaki tuntee kasvien nimet ja käyttötarkoitukset. Hän tuntee myös tähtikuviot ja osaa kertoa niihin liittyvät tarinat. Hänen lauseissaan on kiteytynyttä viisautta:
“Lapsellani on sametinpehmeä nahka, sanoo piikkisikakin.”
“Pyydä Jumalalta armoa, älä oikeudenmukaisuutta.”
“Enkö ole sanonut sinulle tuhat kertaa: jos joku heittää sinua kivellä, heitä sinä häntä leivällä!”
“Ihminen on kuin korkki. Hän ei voi pysyä epätoivonsa syvyydessä.”
Maaseutukylässä aika tuntuu pysähtyneen. Sen elämäntapaan eivät kuulu nykyaikaiset keksinnöt, vaikka romaanissa eletäänkin jo 1940-lukua. Puutarhaa viljellään ja oliiveja poimitaan perinteisin menetelmin. Autoja ei mainita, kuormia kuljetetaan aaseilla ja muuleilla, joskus harvoin hevosella. Pienet hauskat tapahtumat ja poikkeamat elämän rutiineihin tuovat romaaniin kepeyttä ja kreikkalaista eksotiikkaa. Trifillios-aasi osaa avata Rusakin mökin oven yläosan halutessaan syötävää. Kalkinpolttajien vierailu kylän lähelle tuo vaihtelua, ja siihen liittyy tapahtumasarja, jossa naapurikylän pyhimyskuva ensin salaa varastetaan ja sitten yhtä salaa palautetaan. Jorgakis on mukana molemmissa yöllisissä puuhissa.
Teini-ikäiselle Jorgakisille kylä tarjoaa kaiken, mitä hän kaipaa. “Jos nyt väittäisin toivoneeni silloin toisenlaista elämää, niin valehtelisin. Nytkin, kun vain muistelen silloista elämääni, tunnen kuinka sen lämpö virtaa suonissani ja täyttää minut päästä jalkoihin.”
Romaanin Pijin kylän kuvaus perustuu kirjailija Pandelis Prevelakisin (1909–1986) omaan kotikylään. Kylän nimi esiintyy kartoissa muodossa Pigí (kreikan Πηγή). Kylä sijaitsee Kreetan saarella noin kymmenen kilometrin päässä Rethymnonin kaupungista. Uskoisin, että kirjailijaa on symbolisella tasolla miellyttänyt myös nimen merkitys. Pigí merkitsee 'lähdettä'.
Sodan vaikutus tuntuu syrjäisessäkin kylässä. Nuoret miehet ovat rintamalla, kylän työt ovat jääneet naisten, vanhojen miesten ja lasten osaksi. Jos jossakin näki nuoren miehen, hän oli rampa – “Jumalan tahdosta”. Armeija ottaa pakolla osan kylän aaseista ja muuleista. Kun ainoan hevosen, "kylän kuninkaan", omistajalle paljastuu, että armeija leikkaa takavarikoimiltaan eläimiltä korvan, hän tappaa hevosensa, ettei sen tarvitsisi kokea nöyryytystä. Pikkupojat leikkivät armeijaleikkejä. Jorgakis muualta tulleena joutuu näissä leikeissä kiusatuksi, eikä hän löydä pojista läheistä toveria itselleen.
Kylän reunalla asuu varakas Damolinos, Jorgakisin isän entinen opiskelutoveri. Hän ottaa tehtäväkseen Jorgakisin opettamisen. Damolinos eli Loisos opettaa Jorgakisille tähtien viralliset nimet Rusaki-tädin itse keksimien tilalle. Hän tutustuttaa pojan kirjoihin ja istuttaa tähän rakkauden kieleen ja sen sanoihin. Loisos tartuttaa tulevaan kirjailijaan myös humanistiset arvonsa ja pasifistiset aatteensa.
– Minä sanon teille, Loisos jatkoi, että me vielä näemme kaikkien niiden kuolevan, jotka eivät kokoa aarteita, jotka eivät osaa varastaa, jotka ruokkivat orpoja. Sota polttaa sadon niin että se palaa kuin ilotulitus; sairaille ja rammoille ei jää jyvän jyvää. Ja mitä niihin tulee, jotka haluaisivat sammuttaa palon, he eivät saa käyttää siihen edes taivaan kastetta. Kuulehan, Jorgakis. Minä pidän sinusta ja tahdon sinun parastasi; mutta vasta sitten sanon sinua pojakseni kun näen sinun uhraavan lihasi varjojen tähden. Siihen uhriin kykenee vain ihminen. Vain hän voi olla nälissään ja silti jakaa ruokansa toisille niinkuin itse nousisi kylläisenä pöydästä. Eläimelle ei ole olemassa oikeutta, kauneutta, totuudenrakkautta. Eläimelle ne ovat varjoja! Ihmiselle nämä varjot ovat hänen ihmisyytensä merkkejä. Rauhan aikana tällaiset sanat eivät ketään hämmästytä. Sodan aikana niitä nimitetään petokseksi...
Loisoksen talossa Jorgakis alkaa myös huomata, että tytöt ovat kovin kiinnostuneita isokokoisesta ja komeasta pojasta. Yhtenä romaanin juoniaiheena ovat nuorukaisen varhaiset eroottiset kokemukset. Loisoksen palvelijatar – ja mahdollisesti rakastajatar – Punahuuli kiusoittelee poikaa, jonka ulkomuoto selvästi miellyttää häntä.
Loisoksen 17-vuotias veljentytär Aliki osoittaa niin ikään kiinnostusta poikaan. Jorgakis valehtelee tytölle olevansa 15-vuotias, siis vuoden vanhempi kuin on todellisuudessa. Kaupunkilaistyttö Aliki lupaa viedä Jorgakisin vaunuilla meren rantaan uimaan. Jorgakis joutuu – hetkeäkään epäröimättä – pettämään vanhempansa, joille on tehnyt salaisen lupauksen, ettei enää ui meressä, joka riisti vanhemmat häneltä.
Seuraavana päivänä retki toteutuu. Se on kuvattu runolliseen ja ylevään tyyliin ja on täynnä viittauksia antiikin sankareihin. Merenrantaretkellä on traaginen loppu. Jorgakisin uniin liittyy yksi uusi hiljainen vainaja.
Ruumiillisen täyttymyksen Jorgakis kokee kauniin Angelikin kanssa. Angeliki tovereineen on tullut vuoristokylästä avuksi öljynkorjuuseen.
Romaani ei kuitenkaan kerro auringon tappavasta voimasta. Kuolema ja aurinko yhdistyvät kirjassa toisella tavoin.
Maalaiskylän elämässä taikausko ja uskonto elävät rinta rinnan. Siellä on voimassa myös verikoston perinne. Rusaki-tädin poika Lefteris on sotilaiden keskinäisessä rähinässä tappanut Spithurenan Ilias-pojan. Lefteris on vapautettu syytöksistä. Hänen on katsottu toimineen itsepuolustustarkoituksessa. Spithurena ja hänen sukunsa vannovat kuitenkin kostoa. Kun Lefteris kaatuu rintamalla, kosto uhkaa Jorgakisia. Tähän todelliseen uhkaan romaanissa palataan ymmärrettävästi usein. Se on koko ajan Jorgakisin ja Rusakin ajatusten taustalla.
Elämän jatkaminen edellyttää uudenlaista suhtautumista kuolemaan. Lohtua Jorgakis saa muiden muassa kylän papilta, joka on Jorgakisin ikäisenä nähnyt omien vanhempiensa kuolevan tulipalossa. Maailmallinen elämä oli sen jälkeen käynyt mahdottomaksi: “Heidän kuolemansa valaisi minua kuin aurinko.”
Eniten Jorgakis saa kuitenkin tukea Rusaki-tädin kohtalonuskosta. Rusakin tehtävänä on osoittaa, että kuolemalla on myös myönteinen puoli: se opettaa, mikä elämässä on tärkeää ja mikä arvotonta.
– Kuolema pitelee soihtua ja valaisee meitä.– Mutta sinähän olet sanonut että kuolema tulee viikatteen kanssa.– Niin tuleekin sitten kun se tulee leikkaamaan satoa. Mutta siihen hetkeen saakka se loistaa niinkuin aurinko!
Verikosto toteutuu lopulta, mutta Jorgakis selviytyy hengissä. "Vääryyden luoti" osui toiseen kohteeseen. Tästä kuolemasta, jonka hän vältti, tuli hänelle ikuinen aurinko.
Rethymnonin kaupungintalon edessä on kuvanveistäjä Yannis Pappasin toteuttama kirjailija Pandelis Prevelakisin patsas. Mikäli Ikuinen aurinko -romaanissa on edes hitusen omaelämäkertaa, ymmärrän hyvin, miksi veistoksen kirjailijahahmo on kääntänyt selkänsä merelle ja suunnannut katseensa vuorille.
Romaanin nimiösivun takana todetaan, että Kyllikki Villan suomennos perustuu romaanin saksankieliseen käännökseen. Tällaisia toisen kielen kautta tehtyjä käännöksiä ei nykyisin erityisemmin arvosteta. Asia ei tässä tapauksessa kuitenkaan ole aivan yksiselitteinen. Kielitieteilijä Laura Ivaska, joka on perehtynyt Kyllikki Villan kirjeenvaihtoon Pandelis Prevelakisin kanssa, on saanut selville, että Kyllikki Villa käytti apuna myös romaanin tanskankielistä painosta sekä alkuperäistä kreikankielistä tekstiä. Tanskankielisen käännöksen tekijä oli puolestaan käyttänyt apunaan myös suoraan kreikasta tehtyä englanninkielistä käännöstä. Villan suomennos perustuu siis neljään kieliversioon: saksalaiseen, tanskalaiseen, englantilaiseen ja kreikkalaiseen. Suomennos on siis varmaan hyvin luotettava. Sujuva ja uskottava se ainakin on.
Pandelis Prevelakis, Ikuinen aurinko. WSOY 1963. Alkuteos Ο ήλιος του θανάτου (Kuoleman aurinko). Saksankielisestä käännöksestä Die Sonne des Todes suomentanut Kyllikki Villa. 278 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!