Ensimmäisen kerran sain tietää Georges Perecin (1936–1982) Elämä Käyttöohje -teoksen olemassaolosta parikymmentä vuotta sitten, kun luin Hannu Mäkelän kirjan Ruhtinas unelmain mailla (2005), jossa Mäkelä kuvaa oman lukemisensa ja kirjoittamisensa historiaa. Mäkelään Perec oli selvästi tehnyt vaikutuksen. Minäkin innostuin sen verran, että luin Perecin esikoisromaanin Les Choses (1965). Muistan kyllä pitäneeni kirjasta, mutta en sitten kuitenkaan etsiskellyt käsiini muita Perecin tekstejä. Luulin kai jo tämän yhden kirjan perusteella ymmärtäneeni Perecin ominaislaadun. Paha virhe! Minulta oli siis jäänyt ymmärtämättä se, minkä Hannu Mäkelä aivan selvästi sanoo:
Hänessä minua kiinnostaa kuitenkin se, millaiseksi itsekin kirjallisuuden koen: etsiminen, lajien ja rajojen tunnustelu, kokeilu (johon itse en ole lähtenyt) ja into ja rakkaus kieleen, jollaista harvoin tapaa. Perec sanookin esseessään, että häntä kiinnostavat juuri nämä neljä aluetta: maailma joka häntä ympäröi, hänen oma henkilöhistoriansa, kieli, fiktio ja sitten se, ettei hän koskaan kulkisi omia jälkiään uudelleen.
Vuonna 2005 Hannu Mäkelä arveli pessimistisesti, että saamme turhaan odottaa romaanin Elämä Käyttöohje ilmestymistä suomeksi. Se ennustus ei toteutunut. Ville Keynäs luultavasti jo viimeisteli käännöstään siinä vaiheessa, kun Mäkelä ennustuksensa kirjoitti. Loki-Kirjat julkaisi Elämä Käyttöohje -romaanin suomeksi vuonna 2006. Löysin nyt yllättäen teoksen omasta kirjahyllystäni, kun etsiskelin luettavaa pitkähkölle junamatkalle.
Elämä Käyttöohje on saanut alaotsikon "Romaaneja". Se on melkoisen osuva. Kirja nimittäin kertoo huikean määrän tarinoita kuvitteellisesta pariisilaisesta kerrostalosta, sen asunnoista ja "maantieteestä" sekä talon nykyisistä ja entisistä asukkaista. Romaanin nykyhetkenä on kesäkuu vuonna 1975, mutta sen tarinat ulottuvat myös kauas menneisyyteen. Vertauskohtana teokselle voisivat toimia vaikkapa Tuhannen ja yhden yön sadut tai Decamerone.
Romaanissa on 99 lukua sekä esipuhe ja epilogi. Se sopii luultavasti parhaiten lukijalle, joka etsii kirjoista kieli- ja älypelejä. Romaanissa on runsaasti viittauksia go-peliin, shakkiin, sanaristikoihin ja palapeleihin. En ole tässä suhteessa romaanin ideaalilukija. Peliviittaukset eivät jaksaneet innostaa minua niin paljon, että olisin selvittänyt, mistä niissä on kysymys. Pidän kielipeleistä välipaloina, mutta yli kuusisataasivuinen romaani ei ole enää välipala.
Romaani koostuu monenlaisesta aineksesta. Simon-Crubellier-kadun kerrostalon huoneiden yksityiskohtaiset kuvaukset tuntuivat aluksi puuduttavilta, mutta vähitellen huomasin nauttivani niistäkin: esineet kertovat yllättävän paljon huoneissa asuneista henkilöistä.
Mikä tahansa esine saattoi johtaa vielä tarkempiin ja yksityiskohtaisempiin selvittelyihin. Esimerkiksi Moreaun lesken asunnon kuvaus keskeytyy siihen, että romaanissa esitellään sivukaupalla lesken rautakaupan tuoteluettelosta repäistyä materiaalia. Tohtori Dintevillen halu jäädä historiaan jonkin ruokalajin kehittelijänä osoitetaan liittämällä mukaan Dintevillen rapusalaatin yksityiskohtaiset valmistusohjeet. Mukana on myös luettelo rappukäytävään vuosien saatossa unohtuneista löytötavaroista.
Kun lukijana jo huokailin, onko tällaisten luetteloiden lukemisessa mitään mieltä, seurasikin heti kohta aivan mainio veijaritarina, jossa Josef Arimatialaisen malja myytiin amerikkalaiselle keräilijälle miljoonasta dollarista. Malja ja useat siitä kertovat dokumentit olivat luonnollisesti väärennöksiä. Tarinan lopussa on vielä yllättävä käänne. Kuka huijasikaan ketä? Kaikki asuntoihin ja asukkaisiin liittyvä voi johtaa ilahduttavaan tarinaan.
Kirja sisältää niin monenlaisia tekstejä, että pystyt niiden avulla helposti tunnistamaan omat mieltymyksesi. Minä pidin eniten tarinoista, henkilökuvista ja tunnelmapaloista.
Romaanin kaikkitietävä kertoja piiloutuu näkyvistä. Joskus mietin, voisiko hän olla joku romaaniin kirjoitetuista henkilöistä. Esimerkiksi vanha taidemaalari Valène. Hän nimittäin maalaa taulua, jossa hänen itsensä lisäksi on mukana koko kerrostalo kaikkine esineineen ja jossa on kuvallisesti esitettynä 179 numeroitua tarina-aihetta. Romaanin puolessa välissä nämä aiheet luetellaan. Osa niistä on lukijalle jo tullut tutuksi tässä vaiheessa, ja on helppo arvata, että loput tulevat esiin jäljellä olevilla sivuilla – niin kuin sitten tulivatkin. Romaanin epilogissa Valène kuolee. Romaani päättyy siis siihen, mihin vanhan taiteilijan elämäkin.
Esipuheessa kirjailija vertaa romaania palapeliin. Hän väittää, että kaikkien palojen yhteydet toisiinsa ovat ennalta suunniteltuja: "jokaisen liikkeen, jonka palapelin ratkaisija tekee, sen valmistaja on tehnyt ennen häntä". Hauska ajatus, mutta tietenkin joko hybristä tai tarkoituksellista huiputusta. Sen jälkeen, kun kirja on tullut painokoneesta, lukijasta tulee itsevaltias. Hän ymmärtää lukemansa omalla tavallaan, tuo siihen oman elämänsä sivumerkitykset ja runnoo palapelin kokoon ihan haluamallaan tavalla. Saattaapa hän hukatakin osan paloista, eikä kukaan voi häntä estää.
Palapelivertaus muuten toistuu romaanin keskellä sanatarkasti. Tosin tällä kertaa se on pistetty yhden romaanihenkilön, Gaspard Wincklerin, nimiin. Niin että mietipä siinä lukijana, uskooko kirjailija teoriaansa vai onko se hänen romaanihenkilönsä käsitys.
Palapelit ovat romaanissa kovasti esillä muutenkin. Sen yhden keskeisen juonen muodostaa taiteilija Bartleboothin hullun innovatiivinen taideprojekti. Kaksikymmentä vuotta Bartlebooth matkusti ympäri maailmaa palvelijansa Smautfin kanssa. Matkoilla taiteilija maalasi viisisataa akvarellia, jotka esittivät satamia ja merimaisemia. Aina kun hän sai maalauksen valmiiksi, hän lähetti sen Pariisiin, jossa Gaspard Winckler liimasi akvarellin taustalevyyn ja leikkasi sen palasiksi. Valmis palapeli laitettiin rasiaan odottamaan. Kun kaikki viisisataa palapeliä olivat valmiit, Bartlebooth palasi Pariisiin ja alkoi projektin toinen vaihe. Bartlebooth kokosi yhden palapelin kerrallaan. Valmis palapeli käsiteltiin sitten monimutkaisella kemiallisella prosessilla, jossa akvarelli jälleen eheytyi ja se saatiin kokonaisena irti paloista. Tämän jälkeen akvarelli huuhdeltiin niin, että jäljelle jäi vain puhdas valkoinen paperi. Viimeisessä vaiheessa valkoinen paperi vietiin tai toimitettiin paikalle, jossa kuva siihen alun perin maalattiin. Siellä paperi tuhottiin.
Romaanin nimi Elämä on osuva. Tällaisesta sälästä meidän kaikkien elämä koostuu. Mutta Käyttöohje? Sen luen ironiana: ei elämällä voi olla käyttöohjeita. Sen suunnittelu edeltä käsin voi olla hauskaa, mutta elämä ei näitä suunnitelmia kunnioita. Bartleboothin yksityiskohtainen suunnitelma elämäntyöstä, joka järjestelmällisesti tuhoaa itsensä, ei sekään toteudu. Jotain jää sittenkin jäljelle.
Romaanissa on mukana kattava hakemisto sekä useita muita liitteitä: kerrostalon pohjapiirros, luettelo kronologisista kiinnekohdista ja luettelo teokseen sisältyvistä kertomuksista. Mukana on myös luettelo kirjailijoista, joilta on teoksessa – joskus vähän muokattuja – sitaatteja. Kääntäjä Ville Keynäs on liittänyt mukaan myös luettelon suomentajista, joilta romaanissa on – joskus vähän muokattuja – lainauksia.
Ihailen Ville Keynäsin suomennosta. Romaanin kannessa kääntäjä on syystäkin mainittu. Tämän tavan soisi yleistyvän. Pienen ärsytyksen aiheutti ainoastaan mitä-vahvistuksen jälkeen tuleva komparatiivi. Siis "mitä mielettömämpiä tarinoita" kun minun itäsuomalainen korvani vaatii superlatiivia: mitä mielettömimpiä. Hämäläisystäväni ovat kyllä tästä tiukasti eri mieltä: he eivät tätä ns. absoluuttista superlatiivia tunnista eivätkä tunnusta.
Yhden blogitekstin löysin tästä romaanista: ranskalaista(kin) kirjallisuutta uutterasti esittelevä Gregorius on kirjoittanut teoksesta vanhassa Hyönteisdokumentti-blogissaan.
Elämä Käyttöohje sai Prix Mèdicis -palkinnon vuonna 1978. Tämä palkinto myönnetään “romaanille, tarinalle, novellikokoelmalle, jonka kirjoittaja on vasta aloittamassa tai jolla ei ole vielä lahjakkuuttaan vastaavaa mainetta”.
Georges Perec, Elämä Käyttöohje: Romaaneja. Loki-Kirjat 2008. 3. p. Ranskankielisestä alkuteoksesta La Vie mode d'emploi. Romans (1978) suomentanut Ville Keynäs. Kansi: Terhi Ekebom. 618 s.
