Onpa hyvä, että luin ensin kirjan ja vasta sen jälkeen aloin etsiä tietoja kirjailijasta. Toisessa järjestyksessä kirja olisi saattanut jäädä lukematta. Wikipedian mukaan Paul Morand (1888–1976) esimerkiksi piti joitakin ihmisrotuja muita alempina. Hänen mainettaan rasittaa myös Vichyn hallituksen palveluksessa työskentely Ranskan saksalaismiehityksen aikana. Ihanteita etsimässä ei kuitenkaan ole propagandaa vaan hieman harhaanjohtavasta nimestään huolimatta vahvasti ironinen ja monimielinen moderni romaani, jossa satiiriset pistot kohdistuvat sekä Itään että Länteen ja kaikenvärisiin ihmisiin.
Kerron paljon romaanin juonesta. Kirjaa voi olla vaikea löytää, joten juoniselostus ehkä palvelee jotakuta uteliasta.
Romaani alkaa ranskalaisen köyhtyneen aatelissuvun vesan Renaud d'Écouenin levottomasta ja uteliaasta vaeltelusta Euroopan ja Aasian eri maissa. Romaanin kaikkitietävä kertoja, joka on helppo kuvitella diplomaattina työskennelleen kirjailija Paul Morandin kaltaiseksi, kuitenkin varoittaa, että Renaud ei ole kirjan päähenkilö. Kuten ei olekaan, mikä tulee ilmeiseksi myöhemmin, sillä hän menettää henkensä noin kirjan puolivälissä. Kirjassa on useita ratkaisuja, jotka viittaavat siihen, ettei sen kirjoittaja itsekään ole tiennyt, mihin oikeastaan on menossa. Aateromaani uhkaa välillä muuttua myös rakkausromaaniksi, mikä ei tietenkään ole pelkästään huono juttu.
Ennen romaanin nykyhetken tapahtumia Renaud d´Ecouen oli julkaissut yhden runokokoelman Saksassa, perustanut pari sanomalehteä Kiinassa ja ajautunut riitoihin niin Kuomintangin kuin Kiinan ranskalaistenkin kanssa.
Romaanin kertoja toteaa, että "Renaudissa oli paljon huumoria eikä hän koskaan kieltäytynyt seikkailusta, tulkoonpa se miltä taholta hyvänsä". Tanskalaisessa rahtilaivassa hän purjehtii pieneen eteläaasialaiseen Karastran kuningaskuntaan. Sieltä hän riemukseen löytää kaiken sen, mitä on lähtenyt Aasiasta etsimään.
Renaud oli lähtenyt Välimereltä ihmisenmuotoisten jumaliensa kanssa, sivuuttanut Egyptin, jossa jumalolennoilla on ihmisen ruumiit, mutta eläinten päät, saapuakseen vihdoin niihin eriskummaisiin seutuihin, joissa kaikki inhimillinen on kadonnut ja joissa näkymätön on voittoisana täysin eläimellisten epäjumalankuvien takana.
Eräänä iltana Renaud tapaa joukon miehiä, jotka yrittävät käynnistää uutta Bugatti-autoa. Kun auto ei käynnisty, miehet alkavat piiskata sitä kuin niskoittelevaa aasia. Autoihin ihastunut Renaud ei kestä katsella sitä vaan alkaa korjata autoa. "Ensi kertaa malaijit näkivät valkoisen miehen tekevän työtä, vieläpä sellaisen, joka oli siroimpia, kellervätukkaisen valkoisen. He jäivät töllistelemään suu ammollaan."
Auto lähtee käyntiin, ja näin Renaudista tulee Karastran kruununprinssi Jâlin autonkuljettaja ja nopeasti myös hänen ystävänsä. Renaud on 26-vuotias ja Jâli vuotta nuorempi. Kahdestaan he tekevät pitkiä autoajeluita, joiden aikana käyvät keskusteluja Idän ja Lännen eroista. Renaudin tulkinnan mukaan Itä etsii tarmoa Lännestä, Länsi valaistusta Idästä.
Renaud kritisoi länsimaiden kiirettä, koneistumista, ahneutta, menestyksenjanoa ja yksityisyyden katoamista; viisaus on hänelle itämainen keksintö. Jâli puolestaan on kyllästynyt oman maansa pysähtyneisyyteen.
(Renaud:) "Koneet ovat välttämättömiä orjia, mutta niitä olisi tullut valvoa hyvin tiukasti. Niiden periaate on oivallinen, kun tahdotaan niiden avulla vähentää työmäärää, mutta se tärvellään, sillä niitä käytetään myöskin pelkästään suurempaa tuotantoa varten. Lakatkaamme ylistelemästä keksijöitä, oikeita pyöveleitä, ja varsinkin rajoittakaamme niiden lukumäärää. Piakkoin ei ole enää mitään liikkumatonta."(Jâli:) "Kuinka mielelläni haluaisin sen nähdä!"
Kuten Buddha pakeni isänsä palatsista, Jâli jättää Karastran hovin sekä kaikki vaimonsa ja lapsensa – joihin hänellä ei ole tunnesiteitä ja jotka hän on hankkinut lähinnä seremoniallisista syistä ja tyydyttääkseen "äkillisen hurjia haluja", jotka ovat romaanin kertojan mukaan ominaisia itämaalaisille.
Jâli pakenee Renaudin, kahden palvelijan sekä eversti Surjavongin kanssa ensin Ranskan Indokiinaan ja sieltä laivalla Eurooppaan. Jo matkan aikana Jâli törmää rasismiin, eikä suinkaan viimeistä kertaa tässä romaanissa.
Marseille on Jâlille vaikuttava ilmestys. Ensimmäistä kertaa elämässään hän näkee taloissa lasista tehdyt ikkunat.
"Se on Marseille! Buddha eli vielä, kun se perustettiin", sanoo Renaud."Mikä sitä kaupunkia vallitsee?""Voitonhimo, kommunismi ja - muuan paikkakunnallinen kalakeitto.""Ei, tuolla kaukana, tuo kultakärki savun yläpuolella?" kysyy Jâli."Notre-Dame de la Garde, basilikakirkko.""Meillä ei mikään temppeli rohkene vallita maisemaa?""Koska maisemat itse ovat temppeleitä.""Teistä on tullut aasialainen, Renaud."
Renaud jää parantelemaan maksavaivojaan Pariisiin. Jâli jatkaa Lontooseen ja majoittuu seurueineen halvan hotellin pieniin ja kylmiin huoneisiin. Matkatavarat ovat jääneet matkalle ja niiden mukana korut ja jalokivet, joilla Jâlin oli tarkoitus kustantaa uusi elämänsä lännessä.
Buddhan tie kohti valaistumista oli alkanut siitä, että hän ensimmäistä kertaa tapasi vanhan ihmisen, sitten sairaan ja kuolleen ja lopuksi askeetin. Kuten Jâli itsekin hieman myöhemmin ymmärtää, hänen kokemuksensa lännessä jäljittelevät Buddhan kokemuksia.
Illalla vaellellessaan Jâli ajautuu Itä-Lontoon köyhien pariin. Tähän mennessä Jâli oli nähnyt vain varakkaita eurooppalaisia. Kadulta hänet poimii hyvän hyvyyttään mukaansa ja vuoteeseensa ranskalainen ilotyttö Angèle, joka asuu pienessä asunnossa yhdessä vanhan äitinsä kanssa. Vanhus nukkuu sermin takana lattialle levitetyllä patjalla. Sähköt on katkaistu maksamattomien laskujen takia.
Kun Angèle poistuu hakemaan syötävää ja juotavaa, Jâli jää katselemaan nukkuvaa vanhaa naista. Hän syyttää mielessään länsimaista lääketiedettä, joka "liikakansoittaa maata keinotekoisesti äärettömällä ja tarpeettomalla vanhusten sukupolvella". Karastrassa luonto piti huolen, että vanhuksia näki vain harvoin. Jâli poistuu asunnosta, mutta ennen lähtöään hän polvistuu ja suutelee vanhuksen otsaa.
Seuraavana päivänä Renaud saapuu Pariisista kadonneiden matkatavaroiden kanssa. Myytyään osan koruistaan Jâli pääsee muuttamaan Claridge-hotelliin.
Hän lähetti everstin, ruhtinas Surjavongin, kaupungille ostamaan kaksi autoa, hevosia, grammofoneja ja vaatteita. Eversti otti ostoksiaan varten mukaansa kiinalaisen vaakansa punnitakseen rahat, jotka hänelle annettiin takaisin, mikä nauratti kauppiaita. Jâli taas ryntäsi kirjakauppoihin.
Raha poistaa osan rasismin vaikutuksista. Englannin hallitus tarjoaa Jâlille pääsyn "erääseen Cambridgen 'hyvistä' opistoista – hyvistä eli sellaisista, jotka tavallisesti ovat vierasmaalaisilta suljetut". Jâli ottaa opiskelupaikan vastaan tutustuttuaan kaksi viikkoa Lontoon yläluokan hämmentäviin ajanvietteisiin: salonkeihin joissa yhteiskuntaluokat ja sukupuolet sekoittuvat toisiinsa, joissa naiset esiintyvät lähes ilman vaatteita, joissa miehetkin hikisinä tanssivat, vaikka sitä varten on olemassa ammattitanssijoitakin, ja joissa tuomarit langetettuaan päivällä kuolemantuomioita "keikkuvat kullattu paperihilkka päässä, kilistin kädessä ja jalat takertuneina serpentiinien lonkeroihin".
Alituinen kiire ihmetyttää Jâlia. "Jos teidän Kristuksenne kuolisi tänään", sanoo hän, "olisi hänet ristiinnaulittava kellotauluun."
Cambridgessa Jâli ahnehtii eri oppiaineiden kursseja. "Hän tahtoo riistää lännestä sen tieteet ja etevämmyydet, jotka tekevät hänet kärsimättömäksi, mutta ponnistuksetta, ilman järjestystä, kiireellisesti ja tajuamatta, että paras, mitä länsimaat voisivat hänelle antaa, on juuri järjestelmällisyys, ajatuksen ankara täsmällisyys."
Kirjastossa etsiessään Shakespearen teoksia Jâli löytää sattumalta itämaista kirjallisuutta ja solahtaa vaivattomasti sen ajatusmaailmaan. Hän tutustuu kirjastossa myös irlantilaiseen Thomas Shannoniin ja amerikkalaiseen Hamilton Kentiin, joille hän alkaa opettaa buddhalaista viisautta.
Samaan aikaan kun Jâli alkaa kääntyä itään, vakavasti sairas Renaud on kääntymässä sieltä pois. Itämaiden ihailu on mennyt hänen ohitseen "kuin hammassärky". Kuolinvuoteellaan Renaud hylkää löytämänsä itämaisen tyyneyden. Hänet valtaa kokemisen halu ja tuska. Hän ajaa pois luotaan Jâlin, jossa hän näkee paholaisen, joka “ei tee levottomaksi, hän rauhoittaa, hän nukuttaa…” Seuraavana aamuna Jâlille kerrotaan, että Renaud on heittänyt henkensä. “Sairaanhoitajatar lisää, että potilas kamppaili koko yön.”
Jâlia masentaa Renaudin luopuminen saavuttamastaan mielenrauhasta. Hän antautuu mietiskelyyn. Esi-isän näyttäytyminen hänelle unessa saa hänet löytämään tehtävänsä: hän päättää auttaa länttä pääsemään irti halusta. Myös Buddha ilmestyy hänelle ja lausuu: "Minun lakini on pelastuksen laki kaikille ihmisille."
Jâlin puheet alkavat täyttyä runollisista ilmauksista. Hän pelastaa ketun metsästäjien nenän edestä, jakaa suunnattomia summia rahaa kaduilla ja vaihtaa vaatteensa köyhän kanssa. Näiden huolestuttavien rikkeiden takia hän joutuu lähtemään Cambridgesta. Hän lähettää palvelijansa ja jalokivensä Karastraan. Angélelle, Itä-Lontoon prostituoidulle, hän lähettää kaksi helmillä koristettua kaulanauhaa.
Jâli osallistuu itämaiden uskontoja edistävän seuran kokoukseen Lontoossa, mutta joutuu toteamaan, että sen jäsenet ovat enemmän tai vähemmän erkaantuneet todellisuudesta tai tavoittelevat henkilökohtaista etua tai poliittista valtaa. Hän yrittää vaikuttaa ihmisiin puhumalla Hyde Parkin puhujainkulmauksessa, mutta ymmärtää, ettei hänestä ole demagogiksi. Vaikenemisen kautta hän voi saavuttaa mielenrauhan. Jâli lähtee Ranskaan.
Seinen rannalla Pariisin ulkopuolella Jâli kohtaa sattumalta ystävänsä Thomas Shannonin ja Hamilton Kentin ja tutustuu Kentin 20-vuotiaaseen sisareen Rosemaryyn. Jâli ja Rosemary tuntevat vetoa toisiinsa, mutta heidän tiensä eroavat, koska Jâli haluaa jatkaa matkaa Pariisiin jalkaisin.
Pariisissa Jâli elää buddhalaismunkkina kerjäten ravintonsa. Buddhan opetuksen mukaisesti hän poistuu kaupungista yöksi ja nukkuu Saint-Cloudin puistoissa. Hän tapaa myös Angèlen, joka on Jâlilta saamillaan rahoilla ostanut komean talon ja järjestää siellä ylellisiä juhlia. Jâli asuu jonkin aikaa Angèlen puutarhassa ja osallistuu juhliin, joissa varsinkin naiset mielellään tulevat kuuntelemaan häntä. Tosin kun hän haluaa puhua heille tuskan alkuperästä, naiset pyytävät, että hän mieluummin puhuisi heille Kamasûtrasta.
Jâli lähtee talosta, kun huomaa, että aistilliset ajatukset naisista – ennen kaikkea Rosemary Kentistä – alkavat vallata hänen mielensä. On kovin ironista, että yrittäessään vapauttaa länsimaat haluista Jâli on jäänyt kiinni kiihottaviin ajatuksiin naisen valkoisesta ihosta. Hän yrittää karistaa hekumalliset ajatukset mielestään syventämällä askeesiaan: säännöstelemällä hengitystään ja paastoamalla ankarasti.
Hamilton ja Rosemary Kent löytävät Jâlin Saint-Cloudista. Illalla Rosemary palaa sinne vielä yksin ja tuo Jâlille itse ompelemansa viitan.
Jâli otti vaatekappaleen kiittämättä."Hyvästi, neiti.""Ei, ei hyvästi. Minä tulen huomenna takaisin. Antakaa minulle neuvo. Onko rakastaminen pahaa?""Rakastaessaan joutuu riemun ja kärsimyksen ikeen alle.""Voiko välttää kadotusta noudattamalla yksinkertaista elämää?""Aloittakaa välttämällä halua niinkuin käärmeen päätä.""Minä en halua mitään... en muuta kuin jäädä alati luoksenne", vastaa Rosemary.Ja hän laskee vaalean päänsä Jâlin käsiin.
Voisivatkohan Itä ja Länsi yhtyä yksilöllisellä tasolla? Jâli ymmärtää, että rakkaus Rosemaryyn estää häntä tulemasta täydelliseksi ja saavuttamasta kirkastumista, mutta mitä siitä. "Minä jätän mielelläni ikuiset totuudet ja vajoan sekavuuteen ja hämärään."
Vanhempiensa levottomuuden takia Rosemary päättää piipahtaa kotona Yhdysvalloissa. Hänellä on tarkoitus palata pian takaisin, mutta kun hänestä ei kuulu mitään, Jâli matkustaa perässä reilun kuukauden päästä.
New York ei enää tuota samanlaista yllätystä kuin Marseille aikoinaan. "Yhdysvallat on vain liioiteltu länsi." Jâlilta kestää kuitenkin hetken ennen kuin hän ymmärtää, miten syvälle rasismi on Yhdysvalloissa juurtunut. Miksi esimerkiksi kaikki hyvät hotellit olivat täynnä, ja hän sai yöpymispaikan vasta, kun huvittunut mustaihoinen taksikuski vei hänet oman kaupunginosansa hotelliin.
Rosemary suostuu tapaamiseen mutta ei voi kutsua Jâlia kotiinsa. Hänen isänsä on Ku-Klux-Klanin suurpomo. Ravintolatapaamisen aikana Rosemary joutuu tunnustamaan, että häntä pelottaa näyttäytyä julkisuudessa värillisen miehen seurassa. Nöyryytetty Jâli ymmärtää, että rakkaussuhde on ohi.
Jâli matkustaa Kaliforniaan ja asettuu asumaan San Franciscon Chinatowniin. Hän haluaa ansaita rahaa päästäkseen takaisin Karastraan ja saa paikan kellosepän apulaisena. Kiinalaisen kellosepän yksinkertainen käytännönläheinen viisaus, "kompromissin realistinen taide", miellyttää Jâlia. “Mikään ei vetänyt vertoja sille, mikä oli järkevää.” Piti alistua kohtaloonsa, löytää tiensä lähemmäs täydellistä jokapäiväisessä maailmassa.
Romaanin loppuluvussa emme enää pääse sisälle Jâlin ajatuksiin. Seuraamme ulkopuolelta ylellisiä menoja, joissa Karastran uusi kuningas Indra III, entinen prinssi Jâli, ottaa vastaan valtansa merkit.
Kuningas Indra III istui liikkumattomana valtaistuimellaan, edessään permannolla kultatohvelit ja seitsemän sinettiä. Toisessa kädessään hänellä oli miekka, toisessa valtikka. Hänen kaulansa taipui paksujen ketjujen painosta. Hänen kruunatun päänsä yläpuolella kallistui valkoinen yhdeksänkerroksinen päivänvarjo, joka on kaikkivaltaisuuden vertauskuva.
Romaani ei pääty sanaan LOPPU vaan sanaan LEPO.
Minulle Ihanteita etsimässä jätti loppujen lopuksi mieleen pettymyksen. Pidin kyllä sen huvittuneesta asennoitumisesta kuvaamiinsa ilmiöihin ja tyylin ja aikamuodon nopeista vaihdoksista. Käännöksen vanhahtavat ja suoraan sanottuna kummalliset piirteet eivät onnistuneet kokonaan peittämään alkutekstin raikkautta. Etelä-Aasian luontokuvaus vaikutti uskottavalta ja aistivoimaiselta. Myös Lontoon ja Pariisin kuvauksissa oli vahva eletyn tuntu.
Myös romaanin pohdinnat aatteista ja tavoista olivat osuvia. Miksi siis pettymys? Olen turvallisuushakuinen ihminen, mutta soisin, että kirjat edes hieman ravistelisivat minua. Tulen melkein vihaiseksi, jos kirja näkee kovasti vaivaa johdattaakseen minut latteuteen: suutari pysyköön lestissään, länsimainen valkoinen nainen valkoisten ihmisten parissa kotikaupungissaan ja itämainen yksinvaltias hovissaan. Tähänkö se kirjailija Paul Morandin pahamainen rasismi nyt rajoittui? Kovin jäi haaleaksi.
Olen todella pahoillani, että kirjailija pisti niin varhain hengiltä ranskalaisen Renaudin, ainoan henkilön, josta olisin halunnut kuulla enemmän.
Paul Morand, Ihanteita etsimässä. Karisto 1932. Ranskankielisestä alkuteoksesta Bouddha vivant (1927) suomentanut Valfrid Hedman. 240 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!