La Secte des Égoïstes ('Egoistien lahko') on Schmittin esikoisromaani vuodelta 1994. Tarina alkaa Ranskan kansalliskirjastosta joulukuussa. Tutkijantyöhönsä leipiintynyt minäkertoja päättää hetken mielijohteesta avata hyllystä satunnaisesti valitsemansa teoksen satunnaisesta kohdasta. Johdatuksen tai kohtalon tai pelkän sattuman ansiosta hän löytää maininnan 1700-luvulla eläneestä alankomaalaisesta filosofista, Gaspard Languenhaertista, ja hänen "egoistisesta" filosofiastaan.
Romaanin kertoja, jollla ei ole ystäviä ja joka asuu yksin yhä likaisemmaksi käyvässä asunnossaan, viehättyy – aika ymmärrettävästi – Languenhaertin persoonasta ja filosofiasta. Hänen löytämänsä kirja kertoo Languenhaertista seuraavasti:
Kerrotaan, että hän oli niin kaunis ja komearakenteinen, että pelkästään naiset olisivat riittäneet takaamaan hänen menestyksensä Pariisissa, mutta filosofia oli hänen todellinen rakastajattarensa, ja hän halusi erottautua oppineisuuden avulla. Englantilainen filosofia oli vaikuttanut häneen riittävästi, että hän pystyi ymmärtämään ongelmat mutta liian vähän, että hän olisi pystynyt ratkaisemaan ne, joten hän lähti liikkeelle muutamista hyväksyttävistä huomioista, joista sitten teki epätodennäköisiä johtopäätöksiä. Niinpä, sanoi hän, nousinpa pilviin tai laskeuduinpa syvyyksiin, en koskaan jätä itseäni enkä koskaan havaitse kuin omat ajatukseni. Näin ollen maailma ei ole olemassa itsessään vaan minussa. Siksi elämä on vain minun uneni. Siksi minä yksin olen koko todellisuus...Tällaista ontologista asennoitumista nimitetään yleensä solipsismiksi. Egoismi, itsekkyys, on oikeastaan moraalifilosofian piiriin kuuluva ilmiö. Kirjan nimessä egoismi on kuitenkin selvästi houkuttelevampi termi kuin solipsismi.
Romaanin kertoja aloittaa salapoliisintyön löytääkseen lisää tietoa tästä upporikkaasta ja komeasta filosofista. Satunnaisia viitteitä löytyy muun muassa Diderot'n teoksista. (Eric-Emmanuel Schmittin väitöskirja käsitteli Diderot'ta.) Languenhaertin omat tekstit näyttävät kuitenkin kadonneen.
Käy ilmi, että Pariisin salongeissa Languenhaertin filosofia sai osakseen lähinnä pilkkaa. Tästä sisuuntuneena filosofi perusti Egoistien seuran, joka kokoontui montmartrelaisessa kapakassa viikoittain. Aluksi kokoontumiset johtivat riitoihin, koska jokainen seuran paristakymmenestä jäsenestä väitti, että kaikki muut olivat vain hänen aivojensa luomuksia. Languenhaert ratkaisi riidat selittämällä, että ne johtuivat vain kielestä. Kieli antaa ymmärtää, että on useita persoonia (minä, sinä, hän, me, te, he). Heti jos joku sanoo: "Minä olen maailman luoja", alamme jakaa maailmaa: "Sinä et voi olla luoja, jos minä olen." Kun joku siis sanoo "minä", ajattele "siis minä" (koska kaikki on minusta lähtöisin) ja ristiriita häviää.
Seuran toiminta kuivuu kasaan melko nopeasti, mikä on kyllä helppo ymmärtää.
Kadotettuaan Languenhaertin jäljet Pariisissa kertoja päättää lähteä Amsterdamiin. Nyt etsintä saa yliluonnollisia sävyjä – tai ehkä kertoja itse alkaa luoda todellisuutta mieleisekseen, mikä voisi olla merkki egoismin filosofian täydellisestä omaksumisesta tai – mikä todennäköisempää – vakavasta mielenhäiriöstä. Amsterdamin kansalliskirjaston kortistosta kertoja löytää joka tapauksessa itselleen osoitetun kirjeen, joka ohjaa hänet takaisin Ranskaan ja Le Havren kirjastoon erään tietyn Champolion-nimisen miehen kirjoittaman asiakirjan äärelle.
Champolionin asiakirjassa kuvataan illanviettoa, jonka aikana nuori kirjuri Languenner kertoo kaukaisen sukulaisensa Languenhaertin vierailusta Bretagnessa ranskalaisten sukulaistensa luona. Languenhaertin mielialat vaihtelevat ylimielisyyden ja hurmaavuuden välillä. Prostituoituihin tottunut filosofi ihastuu mustalaistyttöön ja kokee fyysisen rakkauden ensimmäistä kertaa vastavuoroisena tyydytyksenä. Naisen nukahdettua yhteisen rakkauden yön jälkeen Languenhaert katselee ulos ikkunasta ja kokee vahvasti kaiken näkemänsä olevan olemassa itsenäisesti. Hänen filosofiansa murenee.
Grâce à elle, le monde entier était transformé : le soleil était maître de briller ou de ne pas briller, de se lever ou de se coucher, l'herbe poussait insolemment, les fleurs s'épanouissaient, les gens criaient ou souriaient. Tout était unique désormais, et il n'était plus que le spectateur émerveillé du monde. Lentement il apprenait.
Naisen ansiosta koko maailma muuttui: aurinko sai vapaasti paistaa tai olla paistamatta, nousta tai laskea, ruoho kasvoi uhmakkaasti, kukat kukkivat, ja ihmiset huusivat tai hymyilivät. Kaikki oli nyt ainutlaatuista, ja hän itse oli vain maailmaa hämmästyneenä seuraava sivustakatsoja. Hitaasti hän oppi.
Viikon kuluttua nainen yllättäen katoaa. Languenhaert kokee, miltä todellinen inhimillinen yksinäisyys tuntuu. Hän etsii, vaeltelee yöt. Mustalaiset ovat poistuneet seudulta. Hän saa kuulla, että kaksi heistä oli löytynyt rannalta surmattuna. Mies oli lyöty kuoliaaksi kivellä; kaunis nainen oli kuristettu.
Champolionin kertomuksen mukaan Languenhaert eristäytyi ullakkohuoneeseen tutkimustensa pariin loppuelämänsä ajaksi. Miehen synkkämielisyys jäi elämään linnaan ja sukuun. Kaikilla oli tunne, että elämä on vain unta.
Romaanin kertoja on vihainen tästä käsiinsä saamastaan Champolionin kertomuksesta. Filosofisen pohdinnan sijaan hän olikin löytänyt "likaisen fiktion". Hän haluaa löytää ensikäden kirjalliset lähteet, jotka ehkä ovat yhä suvun hallussa.
Hän sopii tapaamisen Jean-Lou Languennerin kanssa tämän työpaikalle liikuntakeskus Vitatoxiformidableen. Paikka on kirjamiehen näkökulmasta täynnä "kidutuslaitteita". Nuori Jean-Lou kertoo, että kaikki asiakirjat on tuhottu ja sukukartano on purettu uuden tien alta. Jonkinlaista ironiaa on siinä, että egoistifilosofin viimeisen sukulaisen mielestä keho on oikeastaan ainoa todellisuus.
Pettyneenä kertoja palaa Pariisiin. Oveltaan hän löytää kirjeen, jossa hänet kutsutaan tapaamiseen.
Hän tapaa vanhuksen, joka kertoo odottaneensa viisikymmentä vuotta, että joku etsisi tietoa Languenhaertista. Vanha mies on tuntenut Champolionin keuhkotautiparantolassa. Hänen kuvauksensa Languenhaertin kääntymyksestä on roskaa. Vanhus antaa kertojalle kopion Languenhaertin muistiinpanoista, jotka koskevat uskontoa. Niistä käy ilmi, että Languenhaert uskoi lopulta olevansa Jumala.
Luettuaan muistiinpanot kertoja uskoo löytäneensä Languenhaertin oman mielensä sisältä. Hän kirjoittaa loppuun Languenhaertin vaiheet. Siitä tulee uusi ketju Languenhaertin tarinaan, johon näyttää tulevan uusi lisäys aina viidenkymmenen vuoden välein. Se on donquijotemainen kertomus miehestä, joka uskoo olevansa Jumala. Kuvaus hullutuksesta tai mielen sairaudesta. Languenhaert kulkee auttamassa ja tekemässä "ihmeitä", jotka saavat hänet naurunalaiseksi. Filosofi suuttuu ja päättää kostaa. Hän kirjoittaa ilmoituksia, joita jättää ympäri kaupunkia: Seuraavana päivänä maailma on kääriytyvä ikuiseen pimeyteen. Hän aikoo hävittää ihmiskunnan ja koko maailman.
Ja sitten hän tekee sen. Hän sokaisee itsensä.
Romaani päättyy lääkärin kirjeeseen, joka kääntää kaiken edellä olevan vielä päälaelleen. Kertoja saa nimen ja diagnoosin.
Tässä esikoisromaanissaan Eric-Emmanuel Schmitt antaa jo viitteitä siitä, että hän haluaa yhdistää filosofisen ongelman jännittävään tai liikuttavaan juoneen. Tässä tapauksessa kertojaratkaisu vei kuitenkin painoarvoa juonelta, koska lukija joutuu koko ajan miettimään, onko kertoja luotettava tai edes järjissään. Kirjailija on halunnut ilmeisesti harrastaa postmodernia kikkailua. Mikäpäs siinä. Lukisin mielelläni lisääkin hänen tuotantoaan.
Eric-Emmanuel Schmitt, La Secte des Égoïstes. Albin Michel 2005. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1994. Kansikuva: Isabelle Lutter. 125 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!