Matkakirjansa alussa Göran Schildt pohtii Daphne-aluksellaan tekemiensä matkojen vaikuttimia. Päävaikutin on ollut hänessä poikavuosista lähtien kytenyt seikkailunhalu. Se on kuitenkin pysynyt kohtuudessa: kolmen tai neljän kuukauden kiertolaiselämän jälkeen hän on puolisonsa Monan kanssa aina palannut sovinnolla Pohjolaan velvollisuuksien ja arkipäivän pariin.
Toista tärkeää vaikutinta Schildt kuvaa näin:
Oletan, että useimmilla ihmisillä on henkilökohtainen intellektuaalinen probleemansa, jokin kysymys, jota he kuljettavat mukanaan ja jota he yrittävät eri tavoin syventää. Minun kysymykseni liittyy länsimaisen ihmisen persoonaan: mitkä tekijät sen ovat luoneet, mitkä traditiot ovat sille arvokkaita ja eläviä, missä ovat sen vaikeudet ja erehdykset?
Ranskasta Schildt löysi uuden ymmärryksen kristillisestä perinnöstämme ja individualismin varjopuolista, Italiassa hän oppi tuntemaan "inhimillisimmän ja onnellisimman eurooppalaisista" ja Kreikassa hän maistoi "lähteestä, josta sivilisaatiomme pulppuaa". Kreikassa heräsi myös halu tutkia sitä, mikä oli välittömästi kreikkalaisten luoman maailman ulkopuolella ja edellä. Seikkailijan katse kääntyi Egyptiin.
Matkan tarkkaa ajankohtaa ei mainita, mutta käy ilmi, että se tapahtui melko pian Egyptin itsenäistymisen jälkeen, sen jälkeen kun kuningas Faruk oli ajettu maanpakoon. Arvelen, että Schildtien matka alkoi vuoden 1954 lopulla. Göran kuvaa joitakin uuden hallinnon uudistusprojekteja, mutta ei ota kantaa poliittiseen tilanteeseen. Yhden kerran hän kuitenkin jälkiviisaasti mainitsee, että tuli ehkä liikaa kuunnelleeksi Egyptissä asuvia eurooppalaistaustaisia ihmisiä, joiden mielestä asiat olivat Farukin aikaan paremmin.
Purjehdus Niilillä kannatti ajoittaa loppuvuoteen. Silloin tulvavesi edelleen täytti jokiuoman, mutta veden virtaus oli heikko. Kesän aikana Göran ja Mona olivat purjehtineet Välimerellä ja siirtyneet vasta myöhään syksyllä Beirutiin odottamaan sopivaa säätä siirtymiselle Egyptiin. He olivat aikailleet liikaa: marraskuussa meri oli purjehduskelvoton Daphnen kokoiselle alukselle. Muinaisille kreikkalaisille meri meni kiinni marraskuussa ja avautui uudelleen vasta helmikuussa. He muistivat myös, kuinka kalliisti apostoli Paavali oli saanut maksaa siitä, että lähti liian myöhään syysmatkalleen Roomaan.
Beirutin lentoasemalla kieltäydyttiin tekemästä neljän päivän sääennustetta – aikajakso oli liian pitkä – mutta meteorologien mieli muuttui, kun Schildtit menivät paikan päälle ja Mona kertoi veljensä työskentelevän samoissa tehtävissä Bromman lentokentällä ja tuntevan hyvin alan suurmiehen, professori Bergeronin.
Nyt tuli herroihin vauhtia. Meitä pyydettiin kohteliaasti istuutumaan, ja koko henkilökunta ryhtyi heti laatimaan niin hienoa ja lupaavaa neljän päivän ennustetta kuin suinkin saattoi toivoa: sää oli äkkiä muuttunut kerrassaan ihanteelliseksi purjehdusmatkaa Aleksandriaan ajatellen. Kuka vielä väittää, että suhteista ei ole hyötyä?
Edellä kerrottu anekdootti kuvastaa mainiosti Schildtien matkanteon luonnetta. He luovat kaikkialla henkilökohtaisia suhteita paikallisiin ihmisiin. Göran toteaakin, että ystävyyssuhteiden luomisesta oli heille tullut suorastaan mania. He saavat kuin ihmeen kaupalla apua silloinkin, kun matkanteko näyttää jo katkeavan ylivoimaisiin esteisiin: moottorin särkymiseen tai karille ajoon. Optimismillaan ja avoimuudellaan he pakottavat luonnonvoimatkin puolelleen: myös purjehdus Aleksandriaan todellakin onnistui enimmäkseen suotuisassa säässä.
Aleksandriassa tarvittiin lukemattomia keskusteluja erilaisten lupien saamiseksi. Schildt kuitenkin luonnehtii egyptiläistä byrokratiaa ihmiskasvoiseksi: keskustelujen korkea taso oli silmiinpistävä. Vähitellen Schildtitkin oppivat tekemään hyvien tapojen edellyttämät oikeat kysymykset ja huomiot.
Sää pysyi erinomaisena koko matkan ajan. Egyptin marraskuu toi Pohjolan asukkaan mieleen kevään. Niilin deltalla Schildteille avautui näkymiä, joita turistit yleensä eivät pääse kokemaan. Rannan kylissä aika tuntui pysähtyneen. Maaseudun väestön, fellahien, kova osa herätti myötätuntoa. Göran vertaa kokemuksiaan 1800-luvun Egyptin-matkailijoiden muistelmiin, jotka usein olivat sävyltään huolettomia. Nykyajan länsimainen matkailija ei kuitenkaan ole parkkiintunut sosiaalisia vääryyksiä vastaan yhtä hyvin kuin 1800-luvun matkailija, jolle räikeä eriarvoisuus oli tuttua jo heidän kotimaistaan.
Kokeneellekin matkailijalle Egypti aiheutti järkytyksen. Niilissä kellui kuolleiden eläinten raatoja. Siitä myös haettiin juomavesi. Joki oli kahdenkymmenenkahden miljoonan ihmisen viemäri. "Eläissäni en ole nähnyt sellaista määrää karvaisia ihmisen takapuolia kuin tänä ensimmäisenä päivänä Niilillä: virranranta on suuri yleinen käymälä."
Tulvaviljely oli saanut väistyä kastelukanaviin perustuvan viljelyn tieltä, ja yhä kiihtyvä väestönkasvu vaati kastelun tehostamista edelleen. Schildtin kirjan ilmestymisaikaan suurimmat toiveet asetettiin Assuanin padon myötä valmistuville uusille kastelujärjestelmille, joiden avulla Niilin pinnankorkeus saataisiin vakiinnutettua pysyvästi.
Pian Schildteille paljastui, että vedenkorkeuden vaihtelun takia Niilille ei olisi pitänyt lähteä köliveneellä. Niilin pohja muutti jatkuvasti muotoaan. Uusia hiekkasärkkiä saattoi muodostua muutamassa tunnissa, joten kartoista ei ollut apua navigointiin. Niili oli myös välillä yllättävän matala. Daphnen 160 cm:n syväys aiheutti jatkuvia ongelmia. Useimmiten he pääsivät irti hiekasta oman moottorin voimin, mutta joskus tarvittiin myös ulkopuolista apua. Kävi ilmi, että kukaan ei ollut ennen heitä ollut kyllin uhkarohkea tai tietämätön ryhtyäkseen tällaiseen yritykseen.
Kairossa Göran Schildt kohtasi neljä erilaista kaupunkia, jotka elivät rinnakkain: länsimainen miljoonakaupunki, vanha itämainen islamilainen maailmankaupunki (jossa Tuhat ja yksi yötä oli syntynyt), koptilais-hellenistinen Kairo ja muinaisegyptiläinen Kairo. Näiden kaupunkityyppien esittelyssä Schildt pohtii myös lännen ja idän suhdetta yhteiskunnan muutokseen: industrialismin "painajaisuneen", liikenteen ja väestön kasvuun.
Välttämättömyys kohota juuri sen saman todellisuuden valtiaaksi, jonka uskonto ja traditio käskevät hyväksyä, vaatii muhamettilaiselta koko hänen elämänasenteensa tarkistamista, tutkimista, ja se ei varmastikaan ole helppo tehtävä eikä tapahdu käden käänteessä. Yksilöllisen hyveen ja onnen tavoittelemisen asemesta hänen on nyt opittava asettamaan yhteiskunnan onni ja edistyminen korkeimmaksi arvoksi. Sen sijaan että mukautuisi yhteiskunnan epätäydellisyyteen hänen on nyt mukauduttava omaan epätäydellisyyteensä. Länsimaalaiset ovat nimittäin vastalunastetussa yhteiskunta-vanhurskaudessaan langenneet eräänlaiseen persoonallisuusfatalismiin, joka on muhamettilaisen fatalismin vasta-arvo. Raivoamme, jos joku sanoin tai teoin rikkoo demokratiakäsitystämme vastaan mutta emme uskalla kasvattaa lapsiamme pelosta, että rikomme heidän omalaatuisuuttaan vastaan. Närkästymme junan myöhästymistä, mutta meistä on luonnollista, että ihmiset esiintyvät ilman ulkonaista arvokkuutta ja sisäistä sopusointua.
Islaminuskoisen ihmisen ulkonaiseen arvokkuuteen ja sisäiseen sopusointuun Schildtit tutustuivat läheltä, kun pestasivat neljän kuukauden ajaksi Daphnen kansipojaksi 21-vuotiaan Idriksen. Tämän hurskaan islaminuskoisen meripartiolaisen katseen alla Schildtit, jotka mielellään silloin tällöin nauttivat nautintoaineita, tunsivat itsensä joskus hyvin paheellisiksi. Idris säilytti arvokkaan välimatkan isäntäväkeensä koko pitkän risteilyn ajan. Hän kuitenkin selvästi myös ihaili Schildtien elämäntapaa. Melko pian yhteisen matkan alettua hän ilmoitti tulevaisuuden suunnitelmansa: hänestä tulisi kirjailija joka purjehtii purjeveneellä ympäri maailmaa ja kirjoittaa kokemuksistaan.
Kenraali Hassan Ragab, Kairon purjehdusseuran päällikkö, joka oli Idristä suositellut, auttoi myös salaisiksi leimattujen karttojen hankkimisessa sekä järjesti poliisivartion Daphnen pysähdyspaikkoihin. Köyhässä maassa Daphne oli liian suuri houkutus ryöstäjille. Göran Schildt toteaa: "On olemassa niin suurta hätää, että se riittää perustelemaan sekä varkauden että ryöstön, vaikkakaan se ei tee niitä sen mieluisammiksi uhreille."
Muinaisen kulttuurin yltäkylläisyyden rinnalla Schildtiä ihmetyttää nykyegyptiläisen kansantaiteen vaatimattomuus. Mihin kauneusaisti katosi? Onko kansantaidetta oikeastaan olemassakaan vai onko se aina eliitin taiteen tihkumista kansan pariin? Pyrkimystä kauneuteen näkyi oikeastaan enää kyyhkystalojen koristelussa sekä Mekassa pyhiinvaelluksella käyneiden ihmisten kotiensa seiniin teettämissä hag-seinämaalauksissa. Kirjan kuvaliitteissä on esimerkkejä näistä teoksista, kuten luonnollisesti myös kuvia arkeologisista kohteista ja matkalla tavatuista ihmisistä.
Joulun Schildtit viettivät Luxorissa, josta vanhan Theban raunioiden läheisyyden takia oli jo 1800-luvulla muodostunut vilkas turistikeskus. Göran Schildt saa siitä aiheen pohtia massaturismin elämyksiä latistavaa vaikutusta. Idris puolestaan pääsi paheksumaan turistinaisten avonaisia kaula-aukkoja, viiniä juovia seurueita, tanssia ja öistä ruletinpeluuta.
Luxorissa Schildtit saivat myös toivottua seuraa: Winter Palace -hotelliin oli saapunut joulua viettämään myös Monan setä vaimoineen sekä Schildtien hyvät ystävät Alvar ja Elissa Aalto.
Hotelliin oli lavastettu hämmästyttävän jouluinen sisustus kuusineen ja tonttuineen, mutta Schildtin seurue halusi mieluummin viettää egyptiläisen joulun Daphne-aluksella. Göran isännöi seitsemän hengen seuruetta Palmyrasta ostamassaan šeikin asussa. Mona oli pistänyt parastaan ruoanvalmistuksessa. Daphnen kajuutan pöydässä, joka ei ollut sanomalehden sivua suurempi, vallitsi “varmastikin suurempi riemu kuin hotellin hienojen juhlapöytien ääressä”.
Theban kuolleiden kaupungin perusteellinen koluaminen Alvar Aallon kanssa vei kymmenen päivää. Kirjan parissa nojatuolimatkaa tekevää lukijaa alueen laajuus ja hautakammioiden määrä pyörryttää. Kolmisin Göran, Alvar ja Idris laskeutuivat pelkkien tulitikkujen valossa syvälle arkkitehti Senmutin hautakammioon. Edellä kulkenut Idris väitti kauhistuneena löytäneensä yhdestä kammiosta kaksi ruumista. Asiaa selvittämään lähtenyt Alvar palasi huvittuneena mukanaan vaatteitaan pudisteleva nuoripari, joka oli haudan rauhasta etsinyt hieman yksityisyyttä.
Alvar ja Elissa jatkoivat Egyptin-lomaansa vielä viikon Daphnen kyydissä. Tässä kohtaa Göran Schildt saa hyvän tilaisuuden ylistää Alvar Aallon erityisyyttä huippuarkkitehtina. Ehkä jo tässä vaiheessa Göranin mielessä heräsi ajatus Alvar Aallon elämäkerrasta, jonka hän sitten toteutti 1980-luvulla.
Heti Aaltojen lähdettyä kotimatkalle Schildtien oli ryhdyttävä korjaamaan Daphneen ilmaantunutta vuotoa. Potkuri ja akseliputken takakappale olivat vioittuneet. Läheiselle sokeritehtaalle päästiin hinauksessa. Siellä oli nosturi, jolla koko laiva saatiin ylös vedestä korjauksen ajaksi.
Assuanin padolla tämä huolimattomasti tehty potkurinkorjaus kuitenkin kostautui. Potkuri särkyi uudelleen. Joskus Schildtien onnekkuus on käsittämätön: kelluessaan toivottomina padon sulkukammiossa matkalaiset kuulivat jostain ylhäältä huudon: "Hei, Daphne, tarvitaanko apua?" Sata metriä onnettomuuspaikalta sijaitsi suuri ruotsalainen konepaja, jonka insinöörit olivat tulleet katsomaan matkakirjoista tunnistamaansa Daphnea! Pajalla korjaus sujui kolmessa päivässä. Sinä aikana matkalaisilla oli aikaa tutustua noin kahteenkymmeneen ruotsalaisperheeseen, jotka olivat paikalla, koska miehet tekivät valmistelutöitä padon yhteyteen tulevaa suurta voimalaa varten.
Assuanin padon yläpuolella matkanteon luonne muuttui täysin. Padon yläpuolella on kolmensadan kilometrin pituinen, leveä, syvä ja kirkasvetinen "alppijärvi". "Kovia kokenut pieni laivamme hengähti syvään ja ryhdistäytyi ylpeästi tietoisena siitä, että se oli ainoa oikea purjevene, syväkölinen ja takiloitu, joka oli risteillyt tällä järvellä."
Kuvaus Nubiasta on ylistävä. Sen kulttuuri eroaa täysin padon alapuolisen Egyptin oloista. Siellä ei tarvita enää poliiseja vahtimaan laivaa öisin – itse asiassa he eivät näe ainoatakaan poliisia koko sinä aikana, jonka viettävät Nubiassa. Myös nubialaisten kielitaito hämmästyttää matkustajia: englannin, ranskan tai italian puhujia löytyy kaikkialta
Nubia on siten puskurialue, joka on yhtä löysästi kiinni Egyptissä kuin Sudanissakin, tahaton luonnon- ja yhteiskuntareservaatti, viranomaisten unohtama ja turistien tavoittamaton. Hämmästyttävää on, että tämä eristyneisyys on ollut pikemminkin eduksi kuin vahingoksi nubialaisille: he ovat välttäneet Sudanin siirtomaa-olosuhteet, mutta myös Egyptin yhteiskunnalliset sairaudet, ylikansoituksen, ahtauden, pashojen vallan ja suurmaaviljelyksen aiheuttaman proletarisoitumisen. Melkein tulevat mieleen keskiajan feodaalisen Euroopan sveitsiläiset köyhät mutta vapaat talonpojat: kuten he ovat nubialaisetkin mielellään etsineet toimeentulonsa vieraista maista, osaksi sotilaina, osaksi ylhäisten uskollisina palvelijoina, mutta niin pian kuin he ovat ansainneet kylliksi he palaavat kyliinsä, joissa he määräävät omista asioistaan ilman vieraita vouteja, ylpeinä siitä, että ovat kunniallisempia, puhtaampia ja lainkuuliaisempia kuin kaltaisensa ulkona maailmassa.
Daphne pysähtyy myös laivapoika Idrisin varhaislapsuuden kotikylässä Tomassa. Kymmenen vuotta aiemmin, äitinsä kuoltua, Idris oli muuttanut isänsä luo Kairoon. Koko kaupunki tuntui olevan täynnä Idriksen serkkuja ja enoja. Siellä oli myös Idrisille nyt kuuluva talo, joka oli ollut lukittuna kymmenen vuotta ja odottanut isäntäänsä tyhjillään. Idris olisi halunnut jäädä Tomaan pitemmäksi aikaa, ehkä pysyvästi, mutta Göran teki päätöksen hänen puolestaan ja lähti liikkeelle varhain aamulla, kun Idris vielä nukkui omassa kajuutassaan.
Schildtit piipahtavat myös Sudanin puolella, vaikka heillä ei sinne ollut viisumeita. Rannalla viittoileville rajatarkastajille he vain vilkuttivat iloisesti.
Wadi Halfassa, matkan päätepisteessä, paikallinen lääkäri, tohtori Anis, perehdytti Schildtit niihin kammottaviin riesoihin, joita naisten ympärileikkaus aiheutti. Wadi Halfassa he myös tapasivat ystävänsä Maire Gullichsenin, joka liittyi nyt Daphnen miehistöön. Tohtori Anis riisutti bronkiittitutkimuksen varjolla vuoron perään sekä Monan että Mairen yläruumiin paljaaksi ja ylisti sitten oven takana kuuntelevan Göranin huvitukseksi molempien "jumalattarien" kehoja.
Paluumatkalla Niilin vesi oli entistäkin matalampaa. Daphne selvisi kuitenkin kaikista karilleajoista vain pienin vaurioin. Mona ja Maire, joiden piti jo kiirehtiä kotimaahan, siirtyivät junaan. Göran ja Idris purjehtivat Daphnen Suezin kanavan kautta Port Saidiin. Siellä Daphne lastattiin rahtialuksen kannelle ja Göran jatkoi matkaa samassa laivassa Daphnen italialaiseen kotisatamaan Lavagnaan.
Kirjoista Toivematka ja Odysseuksen vanavedessä, jotka kertovat Daphnen edellisistä matkoista, olen kirjoittanut blogissa aiemmin.
Daphnen voi yhä tavata. Se sijaitsee Turun Forum Marinum -museon yhteydessä toimivan ravintola Göranin sisällä. Viime vuosina, aina Turussa käydessäni, olen ottanut tavakseni käydä kerran lounaalla Göranissa. Aterian jälkeen olen lepuuttanut kättäni hetken Daphnen, aurinkolaivan, partaalla ja imenyt siitä hieman auringon lämpöä ja Daphnen aiempien omistajien optimismia kaikesta turhasta huolestuvaan sydämeeni.
Göran Schildt, Aurinkolaiva. WSOY 1957. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Solbåten: Med Daphne på Nil (1956) suomentanut Eero Ahmavaara. 377 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!