Yhdysvaltalaisen Peter Beaglen (s. 1939) esikoisromaani on lainannut nimensä 1600-luvulla eläneen Andrew Marvellin ylittämättömästä vonkausrunosta "To his coy mistress". Kyseisessä runossa runon minä houkuttelee kainoa rakastettuaan lihalliseen lemmenleikkiin: jos aikaa olisi rajattomasti, voitaisiin kyllä odottaa, mutta ihmisen elo on lyhyt, eikä neitsyyttä kannata haaskata madoille – "Hauta on hieno ja suojaisa paikka, mutta en usko, että kukaan siellä syleilee".
Beaglen fantasiaromaanin tapahtumapaikkana on fiktiivinen New Yorkin esikaupungin Yorkchesterin hautausmaa kesällä 1958. Hautausmaan asukit haluaisivat todistaa, että Marvellin runo on väärässä. Varoitan jo tässä vaiheessa juonipaljastuksista.
Hautausmaata lähestytään kirjan alussa lintuperspektiivistä. Muuan korppi kuljettaa syötävää (koska sellainen on korppien luonne) hautausmaalle erakoituneelle Jonathan Rebeckille.
Rebeck, 53, on yhdeksäntoista vuotta aiemmin asettunut asumaan hautausmaan kolkkoihin mausoleumeihin. Hän on entinen rohdoskauppias, joka on asiakkaidensa anelun takia siirtynyt lääkinnän lainvastaiselle tai ainakin harmaalle alueelle: hän on valmistanut lemmenrohtoja, laatinut horoskooppeja, tulkinnut unia. Samalla hän on pelännyt kiinni jäämistä. Ketjuliikkeen ajettua hänen yksityisen rohdoskauppansa konkurssiin hän työskenteli vähän aikaa sekatavarakaupassa. Sitten hän eräänä päivänä joi itsensä humalaan ja elämään pettyneenä muutti hautausmaalle.
Rebeck pystyy keskustelemaan niin katuviisaan ja sarkastisen korpin kuin hautausmaan vainajienkin kanssa. Hän jakaa vainajien kohtalon: hän ei pysty poistumaan hautausmaalta. Tosin Rebeckin kohdalla kyse on pikemminkin uskalluksen puutteesta.
Vainajista on Rebeckille vain lyhytaikaista seuraa, sillä kuoleman jälkeen ihmisen muistikuvat haalenevat ja katoavat yksi toisensa jälkeen. Vainajat lakkaavat välittämästä maailmasta ja itsestään. Lopulta he vain katoavat. Käy siis suunnilleen samoin kuin kuolemansa hyväksyneille vainajille George Saundersin Booker-palkitussa romaanissa Lincoln bardossa.
Hautausmaan vainajista tutustumme paremmin kahteen, tämän epätavallisen rakkaustarinan päähenkilöihin. Michael Morgan on (tai oli) 34-vuotias historianopettaja. Hänen avioliittonsa Sandran kanssa oli kestänyt neljä vuotta, kun hän erään riitaisen illan päätteeksi sai annoksen rotanmyrkkyä ja kuoli. Michael on vakuuttunut, että Sandra murhasi hänet.
Laura Durand oli 29-vuotias kirjakaupan myyjä. Hänen yksinäinen elämänsä päättyi rekan alle. Mahdollisesti hänen omasta tahdostaan.
Michael ja Laura tapailevat toisiaan – hautausmaan alueella he voivat liikkua esteittä – ja alkavat lähentyä. Heillä on nyt syy yrittää säilyttää muistonsa ja kosketuksensa elämään. Se vaatii heiltä tietoista ponnistelua. Heistä näyttää, että myös uusia muistoja voi syntyä. Vainajat eivät siis ole olemassa ainoastaan niin kauan kuin muistavat menneisyytensä.
Vainajat ovat sidoksissa ruumiinsa sijaintipaikkaan, mutta muuten he ovat aineettomia. Syleileminen ei siis onnistu, kuten Andrew Marvellkin runossaan arveli. Onko rakkaudella arvoa, jos se ei ole fyysistä tai jos se kestää vain hetken? Onko väliä silläkään, että rakkauden motiivi on itsekäs? Tällaisiin pohdintoihin romaani meidät johdattaa.
Myös hautausmaan kuubalainen yövartija Campos pystyy keskustelemaan vainajien kanssa ainakin nautittuaan runsaasti rommia. Rebeck, Laura, Michael ja Campos viettävät tunnelmallisia yöjuominkeja, joissa laulavat espanjalaisia lauluja.
Michaelin leski Sandra käy Michaelin haudalla asianajajansa kanssa. Käy ilmi, että Sandra on oikeudessa syytettynä miehensä murhasta. Asianajajalleen hän vakuuttaa syyttömyyttään.
Rebeckin toivomuksesta korppi alkaa tuoda Michaelille tietoja oikeusjutun etenemisestä. Kun oikeus lopulta toteaa Sandran syyttömäksi ja Michaelin syyllistyneen itsemurhaan, Michaelkin vihdoin muistaa kohtalokkaan illan tapahtumat.
Michael oli eläessään katolinen, joten hänen ruumiinsa siirretään toiseen paikkaan. Tältä hautausmaalta ei itsemurhaajaksi todettu voi saada leposijaa. Laura pyytää apua Rebeckiltä ja Camposilta. Hän haluaa Michaelin luokse. Voisivatko Rebeck ja Campos auttaa, vaikka se merkitsisi syyllistymistä haudanryöstöön?
Romaanin mittaan Jonathan Rebeck on löytänyt kiinnekohdan elämään. Hän on alkanut tapailla miehensä haudalla vierailevaa leskirouva Gertrude Klapperia. Gertruden mainio juutalaiseen perinteeseen kuuluva puhetapa, joka perustuu nenäkkäisiin retorisiin kysymyksiin, saa Rebeckin ravistetuksi irti synkästä suhtautumisesta elämään. Camposin lava-autossa, yhdessä Gertruden kanssa ja Lauran arkku mukana lavalla, hän on valmis uskaltautumaan ulos hautausmaan portista.
Romaanin fantastisille tapahtumille on kirjaan kirjoitettu myös luonnollisempi selitys. Onko kaikki Jonathan Rebeckin kuvitelmaa?
Saattoi olla, hän ajatteli, ettei Michael eikä Laura eikä yksikään muu aave jonka kanssa hän oli jutellut ja viettänyt aikaa, ollut koskaan ollut olemassa muuten kuin siksi, että hän oli yksin ja kaipasi seuraa. Ehkä kuolleet olivat kuolleita eikä aaveita ollut muualla kuin hänen muistoissaan menetetyistä mahdollisuuksista; ystävistä joille ei ollut koskaan puhunut; kirjeistä joita ei ollut koskaan kirjoittanut ja joihin ei koskaan ollut vastattu; naisista joita ei koskaan ollut puhuttanut kadulla tai joille ei ollut hymyillyt metrossa. Tai ehkä, suoraan sanottuna, hän saattoi hyvinkin olla reilusti hullumpi kuin ajatteli olevansa. Hän oli aina pitänyt itseään hiukan hulluna.
Romaani oli kaiken kaikkiaan viihdyttävä lukukokemus. Henkilöt olivat tarinan outoudesta huolimatta melko kaavamaisia, mikä on hyvin ymmärrettävää: outo tarina ja oudot henkilöt olisivat jo hieman liikaa. (Mutta mahdollisia – viittaan edellä mainitsemaani George Saundersin romaaniin.)
Kirjassa oli minun makuuni hieman liikaa nokkelaa sanailua tarinan edistymisen kustannuksella. Teemoja myös avataan enemmän kuin olisi tarpeen yhden romaanin tarpeisiin. Ehkä nuori kirjailija on pyrkinyt näyttämään osaamistaan. Joskus vähemmän on kuitenkin enemmän, kuten on latteasti tapana sanoa. Nuoruuden piikkiin pistän senkin, että 53-vuotiasta kuvaillaan vanhukseksi. Minkähän piikkiin menisi se, että korpilla on keltainen nokka?
Peter Beagle, A Fine and Private Place. Unwin Paperbacks 1982. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1960. Kansikuva: Chris Collingwood. 213 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!