Oikeastaan vaikuttaa siltä, että Béatrix Beck on tietoisesti luonut peilikuvan tai kuvanegatiivin romaanista Léon Morin, prêtre. Myös tässä romaanissa on naispuolinen minäkertoja, joka dialogin avulla luo elävän henkilökuvan ihmisestä, johon on tutustunut. Varhaisemman romaanin keskustelukumppani on kuitenkin vaihtunut miespapista naisprostituoiduksi.
Romaanin minäkertoja, kirjailija Bathilde Demeuse, saa pariisilaisessa kerrostalossa uudeksi naapurikseen Josée Ferrandin, levottoman ja eloisan 25-vuotiaan naisen. Vähitellen käy ilmi, että Josée työskentelee turkisliikkeessä mutta harjoittaa satunnaisesti myös prostituutiota nimellä Nancy. Hän on ollut naimisissa mutta eronnut. Hänellä on nykyisin vakituinen miesystävä, korsikalainen poliisi Ange, joka työskentelee toisella paikkakunnalla. Suhteella ei vaikuta olevan hyvää ennustetta, sillä Ange ei halua esitellä äidilleen eronnutta naista eikä Josée ilmeisesti aio luopua toisista miehistä.
Bathilden ja Joséen tutustuminen alkaa siitä, että Josée tulee lainaamaan naapuriltaan ruokaöljyä. Bathilden kerronnassa Raamattu on usein läsnä eräänlaisena taustatekstinä, joten nytkin hän heti ajattelee huvittuneena, kumpi mahtoi olla viisas ja kumpi tyhmä neitsyt – no, ainakin he molemmat olivat vähemmän itsekkäitä kuin Raamatun neitsyet. Josée nimittäin saa öljynsä, jonka hän myöhemmin tunnollisesti palauttaa.
Haastatteluissa Béatrix Beck on kuvannut omaa suhdettaan kirkkoon samanlaiseksi kuin keskiajan kirkkojen gargoileilla: hän katsoi ulospäin, kohti maailmaa, mutta oli tiukasti kiinni kirkossa.
Josée on nopea tutustumaan ihmisiin; hän on puolihuolimattomalla tavallaan jo selvittänyt lähikahviloissa uuden asuinalueensa salaisuudet. Hän alkaa myös vierailla ahkerasti Bathilden luona ja kertoilla tälle avoimesti elämästään. Bathilde toteaa halunneensa aina tutustua prostituoituun. Joséeta puolestaan kiehtoo kieli ja kirjailijan ammatti. Hän haluaisi, että Bathilde kirjoittaisi kirjan hänestä. Bathilde yrittää rohkaista Joséeta kirjoittamaan itse.
Kahden päivän päästä ensitapaamisesta Josée jo ilmoittaa, että haluaisi rakastella Bathilden kanssa. Bathildesta ehdotus on yhtä aikaa hämmentävä ja huvittava – hän on huomattavasti Joséeta vanhempi, suunnilleen Joséen äidin ikäluokkaa. Hänestä tuntuu, että Josée haluaa jonkinlaisen kannibalismin kautta ottaa haltuunsa Bathilden hallitseman elämänpiirin, ranskan kielen ja kirjallisuuden. "Hänen ahneutensa on samanlaista kuin imeväisen, joka työntää suuhunsa jokaisen ulottuvillaan olevan esineen", Bathilde toteaa.
Romaanissa kaksi maailmaa kohtaavat. Erityisen selväksi tämä tulee puhekielen alueella. Bathilde ei aina pysy ihan kärryillä Joséen ilmaisuista – saati sitten suomalainen lukija. Romaanissa, joka etenee suurilta osin vuoropuheluna, Joséen repliikit tuottivat usein minulle tulkintaongelmia. Sanakirjoistakaan ei ole sanottavasti apua slangi-ilmausten selvittelyssä: sanojen käyttötarkoitus on usein aivan toinen kuin sanakirjamerkitys. Joséen sanat ovat usein myös vain sinne päin: best seller on bête-seller, myrtistä, jonka hän lahjoittaa Bathildelle, hän käyttää nimitystä myytti.
A la maison je m'aperçois que les petites corolles rouges sont artificielles, astucieusement piquées dans l'arbuste vivant. C'est bien un mythe, comme l'amitié entre Josée et moi, mélange de vraies feuilles et de fausses fleurs.
Kotona huomaan, että pienet punaiset kukat ovat keinotekoisia, ne on taitavasti kiinnitetty elävään pensaaseen. Se on todellakin myytti, aivan kuten minun ja Joséen välinen ystävyys, sekoitus aitoja lehtiä ja tekokukkia.
Josée tuo Bathildelle useita muitakin lahjoja, nahkaesineitä jotka hän on taidokkaasti valmistanut turkisliikkeen jäännöspaloista. Bathilden Joséelle vastalahjaksi antaman muistikirjan Josée kertoo vieneensä kaniin. Hän ei aio kirjoittaa vaan keskittyy niihin töihin jotka osaa. Josée on Bathilden mukaan aavistanut, että kirjailija yrittää muuttaa häntä mieleisekseen, toimia siis kuin tarun Pygmalion.
Joséen ajatuksissa katuviisaus, taikausko ja rasismi elävät sulassa sovussa. Hänellä on usein hätkähdyttäviä kommentteja. Kerran hän toteaa Jumalan sanoneen hänelle unessa: "Kerrotaan, että olen kuollut, mutta en ole kuollut." Hän arvelee myös, että yksi hänen rakastajistaan oli marsilainen. (Hän sai tältä opiskelijapojalta lahjaksi kirjan, jota ei luonnollisesti lukenut: "Siinä nimessä oli digestiiviliköörin ja kinkun nimi ihan kuin se olisi keittokirja." Bathilde arvaa, että kyseessä on Stendhalin romaani La chartreuse de Parme.)
Joséen ajatusmaailma vaikuttaa välillä ikävällä tavalla tutulta. Samaa on tarjolla somekommenteissa nykyäänkin. Tämän "äärioikeistolaisen anarkistin" periaate kuului: "En koskaan maksa veroja enkä koskaan äänestä." Kommunistit ja ammattiliitot olivat hänen mielestään aina vaatimassa jotain; Joséen mielestä "jokaisen on pärjättävä omillaan". Hän kieltäytyi hyväksymästä kehitysapua: "Miksei heidän vain annettaisi kuolla. Hyväntekeväisyys alkaa kotoa." Kun Bathilde esittää eriäviä näkemyksiä, Josée toteaa, että lehtien lukeminen on sekoittanut Bathilden pollan. Niinpä niin – valemedia!
Joséella on kaksi lasta, joista vanhempi, 7-vuotias Damien-poika, asuu Joséen äidin luona, 3-vuotias Cristel-tytär on isällään. Myöhemmin kirjassa, jonka aikajana on noin viiden vuoden mittainen, kuvaan tulee kolmaskin lapsi. Äidistään Josée ei pidä ja yrittää ilmeisesti saada Bathildenkin suhtautumaan tähän kielteisesti kertomalla, että äiti toisen maailmansodan loppuvaiheessa menetti hiuksensa, koska oli syyllistynyt "horisontaaliseen yhteistoimintaan" (collaboration horizontale) saksalaisten kanssa. Josée väittää olevansa jonkun tuntemattoman saksalaissotilaan lapsi. Likimainkaan aina Joséen puheista ei voi tietää, onko niillä totuuspohjaa.
Vaikka Joséesta ei synny mielikuvaa lapsilleen omistautuvasta äidistä, hän kuitenkin haluaisi lapset itselleen. Bathilde auttaakin Joséeta valmentautumaan huoltajuusoikeudenkäyntiin. Lasten hoitovastuisiin liittyvien epäselvyyksien takia poliisi haastattelee myös Bathildea. Ongelmana on Joséen vakiintumaton perhetilanne. Poikaystävä Ange pahoinpitelee Joséen ja häipyy saatuaan todisteita tämän uskottomuudesta. Joséen mukaan ongelmat syntyivät siitä, että Ange oli "liian mustasukkainen, entinen aviomies puolestaan liian vähän".
Romaanin loppua kohti Joséen vauhti kiihtyy. Hän käyttää runsaasti alkoholia. Hän vaihtaa rakastajia ja asuinpaikkaa, menee uusiin naimisiin (koska 29-vuotiaana täytyy vakiintua). Pian hän kuitenkin jättää uuden miehensä. Välillä hän toimii lastenhoitajana Luxemburgissa (lapset olivat mustia ja Josée pelkäsi, että heitä luullaan hänen omikseen – ikään kuin hän pystyisi makaamaan mustan miehen kanssa!) Sitten hän työskentelee siivoojana ja tiskaajana. Hän harjoittaa edelleen myös prostituutiota.
Tapaamiset Bathilden kanssa muuttuvat satunnaisiksi. Joskus Josée soittaa. Hänen puheensa on hyppelehtivää, maanista "sanaripulia". Hän arvelee kuolevansa pian. Jo romaanin alussa Josée on todennut: "Minun kanssani ei käy aika pitkäksi." Bathilde joutuu myöntämään tämän todeksi. Välillä Joséen puhe hajoaa täysin käsittämättömäksi:
– ...berz... bien fait pute mute pute muche pute moche pute miche pute mite... c'était le paradis quelle heure est-il ?... Boucan boucan-can... Magne-toi le train mon vieux teuf-teuf... Bise cracre bise caca... Vous avez une tête comme une noisette, appelez le 17.
Josée näyttää kuitenkin saavan jälleen elämänsä kasaan. Hän työskentelee taas turkisliikkeessä. Hänen uusi pomonsa kirjoittaa hänelle eroottisia rakkausrunoja. Josée toteaa:
"Hänen iässään! Pomo, vastuullinen mies, joka käyttäytyy kuin lapsi. Hän ansaitsee mennä konkurssiin. Kuten hänen vaimonsa sanoi: 'Makaa sen tytön kanssa, jos se häiritsee sinua liikaa, mutta älä tee itsestäsi typerää kirjoituksillasi.' Herra Samuel ja minä emme selvästikään ole samalta planeetalta."
Josée katoaa kertojan elämästä yhtä äkkiä kuin oli siihen ilmaantunutkin. Eräänä iltana Josée soittaa. Bathilde pyytää odottamaan hetken, hän on pian lähdössä ulos, joten hän noutaa vain kellonsa. Kun Bathilde palaa puhelimeen, linja on edelleen auki mutta puhelimesta ei kuulu enää mitään. "Tällä tavoin kultasilmäinen viiriäinen, muuttolintu, lensi pois elämästäni." Hän muistelee Joséeta hellyydellä: "Hän oli minulle kuin leikkikentän lapsi, joka estää sinua lukemasta mutta osoittautuu kiinnostavammaksi kuin kirjasi." Tapaako hän vielä joskus Joséen? Keitä ovat hänen ystävänsä, rakastajansa, asiakkaansa? Kuoleeko hän nuorena, alkoholin runtelemana... Mitä tulee hänen lapsistaan?
Kerran rautatieasemalla Bathilde näkee kohtauksen, joka tuo Joséen hänen mieleensä. Nuori nainen suuttuu jostain lipunmyyjälle, huutaa tälle uhkauksia ja rikkoo lipunmyyntikojun lasin pienellä nyrkillään. Nuori mies, joka on hänen mukanaan, kietoo käsivartensa hellästi seuralaisensa hartioiden ympärille ja johdattaa tämän pois. "He kävelivät pois hitaasti, häiriintymättä. Raivottaria ei rangaista."
Olipa taas kirja minun makuuni! On varmaan turha toivoa, että kymmenien vuosien takaisia romaaneja suomennettaisiin. Kustannustoiminta ei ole hyväntekeväisyyttä. Toivoisin kuitenkin, että suomeksi saataisiin jotain Béatrix Beckiltä, ainakin Goncourt-voittaja Léon Morin, prêtre. Sitä voi mielestäni pitää modernina klassikkona.
Béatrix Beck, Josée dite Nancy. Grasset 1998. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1981. 137 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!