Aivan liian vähän on kirjallisuudessa mielestäni hyödynnetty vanhainkotien kiehtovaa miljöötä. Komiikkaan kallellaan olevalle kirjailijalle vanhuus tarjoaa helppoja kohteita: vanhetessaan moni menettää joustavuuttaan, kiinnittyy omituisuuksiinsa, muuttuu eksentrisemmäksi – joskus oman entisen itsensä parodiaksi. Vanhoilla ihmisillä on kuitenkin nuorempiin verrattuna myös etuja puolellaan: he tuntevat omakohtaisesti elämän eri vaiheet. Jokainen vanhus on ollut lapsi, nuori, aikuinen ja keski-ikäinen. Hänen ei ymmärtääkseen tarvitse kuvitella, riittää kun muistaa. Vanha ihminen elää yhtä aikaa useassa eri ajassa.
Alan Islerin (1934–2010) esikoisromaani Vanhainkodin Hamlet sijoittuu newyorkilaiseen Emma Lazarus -vanhainkotiin, jonka asukaskunta koostuu varakkaista juutalaisista. Romaani hyödyntää miljöön koomiset mahdollisuudet, mutta se kuvaa myös vanhoja ihmisiä, jotka ovat säilyttäneet täyden henkisen toimintakykynsä.
Vuonna 1978 yksi vanhainkodin asukkaista, 83-vuotias Otto Korner (entinen Körner), alkaa kirjoittaa muistelmiaan. Hän toteaa, ettei aio julkaista niitä. Romaani koostuu näistä Otto Kornerin salaisiksi tarkoitetuista muistiinpanoista. Ne liikkuvat vapaasti ajassa: hän kertoo nuoruusvuosistaan Saksassa ja Sveitsissä, saapumisestaan Yhdysvaltoihin toisen maailmansodan jälkeen, kahdesta avioliitostaan, rakkauksistaan ja vanhainkodin tuoreista tapahtumista. Vanhainkodin vanhukset, varsinkin hyväkuntoiset "vapaakävelijät", tulevat lukijalle perin pohjin tutuiksi. Osa henkilöistä vertautuu luontevasti Shakespearen Hamlet-näytelmän henkilöihin. Esimerkiksi Oton ystävä Hamburg on ilmiselvästi uskollinen Horatio.
Otto Körner oli juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa julkaissut Saksassa runokokoelman, joka jäi vähälle huomiolle päivänpolitiikan dramatiikan takia. Kuuluisa runoilija Rainer Maria Rilke oli kuitenkin lukenut kokoelman ja lähetti Otolle kannustavan kirjeen, jota Otto on säilyttänyt aarteenaan nykypäiviin asti.
Rilken kirje tarjoaa romaaniin yhden juonikuvion. Kirje nimittäin katoaa. Pian käy ilmi, että se on varastettu. Joku lähettää Otolle runomuotoisia arvoituksia, jotka viittaavat varkaaseen. Otto ystävineen onnistuu selvittämään varkauden, ja Otto saa Rilken kirjeen takaisin kehystettynä tauluksi. Syyllinen on Oton tarkoittamattaan rakkaudessa loukkaama vanha nainen.
Toinen juonikuvio syntyy vanhainkodin draamakerhon Hamlet-esityksestä. Näytelmällä on useita vastoinkäymisiä. Sen ensimmäinen ohjaaja kuolee. Toinen ohjaaja haluaisi muuttaa tekstiä ja poistaa siitä viitteet kristinuskoon. Tämä synnyttää vastustusta Shakespearen tekstille uskollisten näyttelijöiden keskuudessa. Toinenkin ohjaaja kuolee selvittyään juuri ja juuri portaissa putoamisestaan – ehkä tönäistynä. Tässä vaiheessa Otto, jonka piti alun perin näytellä Hamletin isän haamua ja sitten haudankaivajaa, päätyy produktion ohjaajaksi ja pääosan esittäjäksi. Selviääkö hän hengissä huono-onnisesta tehtävästä?
Vanhainkodin uusi hoitajatar Mandy Dattner tuo Oton mieleen elävästi hänen nuoruudenrakkautensa, unkarilaisen Magda Damroschin – niin elävästi, että Oton mielessä he aluksi sekoittuvat täysin. Rationaalinen ajattelu kuitenkin voittaa. Oton sympaattinen asennoituminen Clevelandista kotoisin olevaa Mandya kohtaan jatkuu kuitenkin myöhemminkin. Hän auttaa Mandya, kun tämä tulee vahingossa raskaaksi. Isäkandidaatteja on kaksi: sairaalan lääkäri, tohtori Comyns, tai Freddy Blom, Oton ystävä ja ikätoveri vanhainkodissa. Rakkaus – edes sen fyysinen puoli – ei jätä rauhaan vanhojakaan. Oton Mandylle kertoman – ja tuulesta temmatun – perustelun mukaan Freddy Blom on hedelmätön – mikä helpottaa Mandyn valintaa.
Magda Damroschia muistellessaan Otto kertoo ajasta, jonka hän nuorena miehenä vietti Zürichissä. Isä oli lähettänyt hänet sinne opiskelemaan kansantaloustiedettä. Junamatkalla Otto oli kohdannut Magdan ja rakastunut saman tien. Magda katosi näkyvistä rautatieasemalla. Zürichissa kokematon mutta rakkaudesta juopunut Otto viettää yhden illan sattumalta tapaamansa Leninin kanssa. Kuunneltuaan nuorta miestä illan ajan, Lenin kehottaa Ottoa menemään kabareehen ja etsimään sieltä itselleen sievän tytön. Sen jälkeen hän voisi ehkä suunnata energiansa johonkin yhteiskunnallisesti merkittävään.
Otto tekee työtä käskettyä. Hän päätyy Cabaret Voltaireen, jossa tapaa ensimmäisen kerran tarjoilija Minnien, jolle sitten jonkin ajan päästä menettää poikuutensa. Cabaret Voltaire on Tristan Tzaran ympärille kerääntyneiden radikaalien taiteilijoiden kokoontumispaikka. Siellä Otto myös tapaa uudelleen Magdan, jolla on lämpimät välit muutamiin taiteilijoihin. Oton opinnot unohtuvat yhtäältä rakkauselämän ja toisaalta taiteellisten harrastusten takia. Hän osallistuu yhteen taideperformanssiin ja tulee antaneeksi nimen taidesuunnalle: dadaismille – uskokoon nimen taustan ken haluaa: dada ei koskaan ollut tarkoitettu loogikoille.
On myös asioita, joita Otto ei halua muistella. Hänellä on keskitysleirin vankinumero tatuoituna käteensä. Hän tuli Yhdysvaltoihin ilman vaimoaan ja lastaan. Loputtomiin hän ei voi väistellä kipeitä muistoja. Hänen on tunnustettava, että ihminen ei pyrkimyksestään huolimatta voi elää vain tätä päivää.
Romaanin lopussa Hamlet-näytelmä pääsee ensi-iltaan. Samalla tulee päätökseen Oton kertomus. Traagisten tapahtumien hyväksyminen ja oman syyllisyyden kokeminen ovat edellytys eheytymiselle. Tilit ovat selvät. Hamletia mukaillen Otto päättää muistelmansa sanoihin: "VALMIINA OLEMINEN on pääasia."
Alan Isler, Vanhainkodin Hamlet. Tammi 1996. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Prince of West End Avenue (1994) suomentanut Helene Bützov. Kannen kuva: Max Ernst, Quiétude (1929). 288 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!