Ranskalainen Jacques-Pierre Amette (s. 1943) voitti vuonna 2003 Goncourt-kirjallisuuspalkinnon romaanillaan La Maîtresse de Brecht. Luin teoksen Andrew Brownin englanninkielisenä käännöksenä, joka on julkaistu sekä nimellä Brecht's Lover ja että nimellä Brecht's Mistress.
Romaani noudattelee pääpiirteittäin kirjailija Bertolt Brechtin henkilöhistoriaa mutta ottaa vapauksia tarkkojen tapahtuma-aikojen kustannuksella. Muutamat romaanin keskeisistä henkilöistä – esimerkiksi nimen teokselle antanut Brechtin rakastajatar – ovat täysin fiktiivisiä. Tällainen menettely on mielestäni täysin sallittua: jos kirja on nimetty romaaniksi, lukijan ei pidä odottaa täsmällistä elämäkertaa. Tällainen biofiktio antaa kirjailijalle vapauden tehdä tulkintoja henkilöistään ja sepittää esimerkiksi keskusteluja, joista ei ole olemassa lähdeaineistoa.
Fiktiivisyys tulee esille myös romaanin kielessä ja rakenteessa. Siinä ei ole yhtä kiinteää kerronnan näkökulmaa, vaan havaintojen näkökulma liukuu luontevasti henkilöstä toiseen. Sama tilanne kerrotaan joskus useamman henkilön näkökulmasta. Romaani koostuu episodeista, joiden väliin jäävät aukot jäävät lukijan täytettäviksi. Tästä romaaniin syntyy joskus harsomainen vaikutelma. Tätä vaikutelmaa korostavat henkilöiden muistojen ja unien kuvailut. Myöskään henkilöiden motiiveja ei täysin avata lukijalle. Tästä huolimatta romaani välittää yllättävän paljon myös aitoa elämäkertatietoa Bertolt Brechtistä, hänen työstään ja lähipiiristään ilman tunnetta, että sitä yritetään varsinaisesti syöttää lukijalle.
Viidentoista vuoden maanpaon jälkeen näytelmäkirjailija Bertolt Brecht palaa vuonna 1948 Berliiniin – tarkemmin sanoen sen itäiselle puolelle, josta tuli osa seuraavana vuonna perustettua Saksan demokraattista tasavaltaa – Itä-Saksaa, kuten sitä tuttavallisesti kutsuttiin. Sodan jäljet näkyvät kaikkialla niin vaurioituneissa rakennuksissa kuin harmaissa ilottomissa ihmisissäkin. Osa entisistä ystävistä ja tuttavista ottaa Brechtin vastaan lämpimästi, osa varautuneemmin. Brecht miettii, ketkä heistä ovat säilyttäneet asemansa kulttuurieliitissä mukautumalla vallanpitäjien vaatimuksiin. Hän itse on radikaali vasemmistolainen, hän uskoo Marxiin joka solullaan – onhan Marx tarjonnut materiaalia hänen näytelmiinsä – mutta hän on myös oman tiensä kulkija. Ja jos totta puhutaan, hän ei oikeastaan ole ehtinyt perehtyä Marxin tuotantoon kovin syvällisesti.
Brecht on heti Berliiniin saavuttuaan alkanut toteuttaa teatteriesityksiä kokoamansa Berliner Ensemble -ryhmän kanssa. Yhteistyö Deutsches Theaterin kanssa on tiivistä, varsinkin kun Brechtin puolisosta Helene Weigelista tulee Deutsches Theaterin taiteellinen johtaja.
Itä-Saksan tiedustelupalvelussa, pahamaineisessa Stasissa, Brechtiin suhtaudutaan epäillen, varsinkin koska juuri ennen paluutaan Saksaan Brecht oli viettänyt aikaa Yhdysvalloissa. Stasi värvää nuoren wieniläissyntyisen näyttelijättären, Maria Eichin, ottamaan selvää Brechtin todellisista ajatuksista ja yhteyksistä.
Maria kiristetään tehtävään. Hänelle tehdään selväksi, että tiedustelupalvelu on tietoinen siitä, että Marian isä ja aviomies olivat natseja ja paenneet maasta. Tämän tiedon julkistaminen tekisi Marian elämästä hankalaa. He tietävät myös, että Marian tytär on isoäitinsä hoidossa Länsi-Berliinissä, koska tarvitsee amerikkalaisten hallitsemalla vyöhykkeellä saatavina olevia lääkkeitä. Mikäli Maria haluaa säilyttää passin, jolla voi kulkea vyöhykkeeltä toiselle, hänen on toimittava yhteistyössä tiedustelupalvelun kanssa.
Ne kaksi tiedustelupalvelun virkailijaa, joiden kanssa Maria työskentelee, Hans Trow ja Theo Pilla, toimivat romaanissa jonkinlaisena koomisena kevennyksenä. Hans Trow on romantikko, joka heti rakastuu Mariaan mutta ei pysty ilmaisemaan rakkauttaan, vaikka saakin Marialta vastakaikua tunteisiinsa. Theo Pilla on maanläheinen kyynikko, joka ei voi käsittää, miksei Hans mene vain yksinkertaisesti sänkyyn Marian kanssa. Romantikon ja kyynikon saattaminen yhteen on kirjallisuudessa tuttu tapa luoda koomisia tilanteita.
Brecht on tunnetusti perso syömään kuormasta: hänellä on ollut useita seksisuhteita kanssaan työskentelevien näyttelijättärien kanssa. Marialle ei tuota vaikeuksia päästä mukaan Brechtin teatteriryhmään ja saman tien hänen vuoteeseensa. Maria saa pääroolin Antigone-näytelmässä. Brechtin Sofokleen näytelmästä muokkaama Antigone on näytelmäkirjailijan henkilökohtainen yritys käsitellä hävittyä sotaa: Brechtin Antigone haluaa vastoin vallanpitäjien määräyksiä haudata kuolleen saksalaisen sotilaskarkurin.
Helpoin osuus Marian tehtävässä oli Brechtin rakastajattareksi pääseminen. Romaanin nimi on kuitenkin harhaanjohtava. Kumpikin osapuoli tietää, että kyse ei ole rakkaudesta. Maria toteaa pian, ettei voi rakastaa Brechtiä, joka vaikuttaa pitävän näyttelijättären seksipalveluja ammattinsa tuomana etuna. Hän kuitenkin säilyttää kunnioituksensa Brechtin työtä kohtaan. Brecht tekeekin työtä oikeastaan koko ajan. Hän haluaa pitää omissa käsissään ohjaamiensa näytelmien pienimmätkin yksityiskohdat.
Lukiessaan Marian raportteja Hans Trow pelkää, että Mariasta on tullut Brechtin ihailija: kirjailijan älyllinen karisma on onnistunut siinä, missä viettely jätti Marian kylmäksi.
Keväällä 1952 Brecht ja Helene Weigel hankkivat kauniin järvenrantatalon Buckovista noin tunnin ajomatkan päästä Berliinistä. Sinne kutsutaan vieraita koko kesän ajan. Weigel asuu isossa päätalossa, Brecht ja Maria pienessä tiilitalossa järven rannalla. Helene Weigel on luonnollisesti koko ajan ollut tietoinen miehensä sivusuhteesta mutta katsonut sitä sormiensa lävitse. Muutamissa kohdissa pilkahtaa esiin Helenen katkeruus ja hänen kateutensa Marian nuoruutta kohtaan.
Maria lukee Brechtin tekstejä jatkuvasti: näytelmien kohtauksia, kirjeitä, runoja, piirroksia lavastusratkaisuista. Hän kaivaa niitä jopa roskakorista. Kiinnostavimmat hän kuvaa pienellä Kodak-kamerallaan. Kaksi kertaa viikossa hän lähettää tiedustelupalvelulle perusteellisen raportin. Tiedustelupalvelun kaksikko Hans Trow ja Theo Pilla lukevat raportteja löytämättä niistä mitään varsinaisesti raskauttavaa. (Theo Pilla tosin pitää vakavana Brechtin huomautusta, että Berliinistä on tullut noitasapatti, jossa on pula jopa luudanvarsista.)
Brecht on muun muassa suunnitellut uuden valtion juhlapäiväkalenterin. Yksi uusista juhlista olisi "karnevaali": naamiaisten ja pilailun sävyttämä juhlapäivä – "surun päivä pyhimmille asioille ja päivä jolloin pilaillaan korkeimpien henkilöiden kustannuksella". Tiedustelupalvelun Hans Trow alleviivaa sanat "pilaillaan korkeimpien henkilöiden kustannuksella". Sitten hän pysähtyy miettimään. Pilaileeko Brecht tässä? Pilaileeko Maria? Onko Brecht tullut hulluksi? Hans Trow repii muistiinpanot.
Välillä Trow ja Pilla ajavat autolla Buckoviin ja vakoilevat Brechtiä ja Mariaa kiikareilla. Pilla kuvailee näkemiään kohtauksia yksityiskohtaisesti, ja Trow kärsii kuin mustasukkainen ja masokistinen rakastaja.
Vakavasti sairas mutta sairautensa salaava Brecht tietää, että hänen toimiaan seurataan tarkasti. Stasi laajenee, ilmiantajia on kaikkialla. Uuden valtion tiukka ote kulttuuriväestä on käynyt Brechtille selväksi. Hän lukee sanomalehtiä saadakseen selville, kenen kimppuun seuraavaksi käydään. Onko jo kohta hänen vuoronsa?
Brecht on pettynyt Itä-Saksan "provinsiaalisuuteen". Tämä tulee ilmi kitkerinä huomautuksina, jotka Maria tunnollisesti kirjoittaa muistiin, kun Brecht kääntää selkänsä. Marian raportit muuttuvat kielteisemmiksi, kun Brecht aloittaa suhteen uuden naisystävän, Käthe Rülicken, kanssa, joka – toisin kuin Maria – vastaa myös kirjailijan älyllisiin toiveisiin.
Hän painotti Brechtin lähipiirin välisiä ristiriitoja, kerskailua ja opportunismia. Hän nautti salaisuuksien paljastamisen ja maineen tahrimisen synkästä hurmiosta.[--]Hänen terävät ja täsmälliset muistiinpanonsa pelkistivät Brechtin – hänen työnsä ja keskustelunsa – pikkuporvarillisen nautiskelijan hourailuiksi; miehen, joka käytti dialektiikkaa hankkiakseen itselleen etuoikeuksia.
Kun Brecht saa varmuuden siitä, että Maria vakoilee häntä, hän ei häädä tätä pois luotaan, vaan suhtautuu tähän vielä entistäkin kylmemmin. Maria ymmärtää, että hänen on päästävä pois. Hans Trow on jo varhaisessa vaiheessa sanonut Theo Pillalle: "Rakastan sitä naista. Ainoa mitä hänen hyväkseen voi tehdä on auttaa häntä pääsemään Länteen."
Länteen Maria myös päätyy. Se, onko Hans Trow auttanut häntä, jää epäselväksi. Myös amerikkalaiset ovat kiinnostuneita Brechtistä ja kutsuvat Marian kuulusteluihin useaan otteeseen. Marian vaiheita Lännessä seurataan vielä useiden vuosien ajan. Hänestä tulee saksanopettaja. Hän muuttaa pois Berliinistä. Hän ikään kuin tietoisesti muuttuu näkymättömäksi. Hän on helpottunut, kun esillä olemisen paine häviää.
Romaanista jäi vähän ristiriitainen olo. Itä-Saksan kulttuuriväen ilmapiiri sodan jälkeen oli tuotu esiin onnistuneesti. Kukaan ei vaikuta uskovan aatteisiin, joita on edistävinään. Neuvostoliiton uhka ja paine tuntuvat kaikkialla. Tässä on varmaan osittain kirjailijan tulkintaa. Ainakin jälkikäteen monet entisen Itä-Saksan asukkaat ovat muistelleet aikaa myös myönteisesti – puhutaan jopa "ostalgiasta": valtio tarjosi perusturvan, kaikilla oli työtä ja asunto, koettiin yhteisöllisyyttä.
Biofiktiossa olisi hyvä päästä sisälle henkilöiden ajatuksiin ja tunteisiin. Jostain syystä romaanin henkilöiden kohtalot eivät erityisemmin liikuttaneet minua. Ehkä sellainen vaikutelma syntyy vääjäämättä ihmisistä, jotka valehtelevat myös itselleen. Joka tapauksessa he jäivät ainakin tälle lukijalle etäisiksi.
Suomalaista lukijaa viehättivät useat yhteydet Suomeen. Hella Wuolijoki esiintyy romaanissa pienessä roolissa. Brechtin ja Wuolijoen yhdessä kirjoittama näytelmä Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti nousee esiin useita kertoja. Minulle uutta tietoa oli, että Chaplinin Kaupungin valot -elokuva vaikutti eräisiin näytelmän ratkaisuihin.
Brechtin muistoissa hänen elämänsä onnellisinta aikaa oli kesä Suomessa Ruth Berlaun kanssa.
Jacques-Pierre Amette, Brecht's Lover. Hesperus Press 2005. Ranskankielisestä alkuteoksesta La Maîtresse de Brecht (2003) englanniksi kääntänyt Andrew Brown. Kannen suunnittelu: Fraser Muggeridge. Kannen valokuva: Francesco Survara. 228 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!