15 poimintaa kirjahyllystä

Blogini mottona on Prosperon lause William Shakespearen Myrsky-näytelmästä: "Minulle, miesparalle, kirjastossa oli riittävästi valtakuntaa". Tämän takia Kirjojen pyörteissä -blogin Jennyn idea oman kirjahyllyn esittelystä 15 poiminnan avulla tuntui niin sanotusti syötöltä lapaan. Kun etsiskelin luettavaa edessä olevalle parin viikon matkalle, katselin samalla hyllyjä myös tästä näkökulmasta.

1. Kirja jonka sait lahjaksi

Susanna Clarke: Piranesi. Kirja jonka maine näyttää koko ajan kasvavan.

2. Klassikko josta pidit

Näitä on paljon. En millään malta pysyttäytyä vain yhdessä.

Tristan ja Isolde. Joseph Bédierin sovitus muinaiskelttiläisestä tarinasta alkaa näin jyhkeästi L. Onervan suomennoksena:

Arvon herrat, suvaitsetteko kuulla kauniin tarinan rakkaudesta ja kuolemasta? Se on Tristanista ja Isolde-kuningattaresta. Kuulkaa siis, kuinka he suuressa riemussa ja suuressa surussa rakastivat toinen toistaan ja kuolivat samana päivänä toinen toisensa vuoksi.

Poltetun Njállin saaga. Islantilainen saaga 1200-luvulta Antti Tuurin loistavana suomennoksena. Tätä lukiessa mietityttää, oppiko Tuuri proosatyylinsä muinaisilta islantilaisilta vai tekikö hän käännöksessään islantilaisurhoista ihan pikkuisen eteläpohjalaisia.

Kalevala. Tästä löytää aina uutta. Viimeksi luin tätä selkäkipuisena: olin saanut noidannuolen sukkaa jalkaan vetäessäni. Ymmärsin oikein hyvin, mitä Aino-parka tarkoitti, kun ilmoitti ettei halunnut vaimoksi vanhalle miehelle:

Parempi meressä olla,

alla aaltojen asua

sisarena siikasilla,

veikkona ve'en kaloilla,

kuin on vanhalla varana,

turvana tutisijalla,

sukkahansa suistujalla,

karahkahan kaatujalla. 

3. Kirja jonka lukeminen on takkuillut

Yleensä jätän kesken takkuilevan kirjan. Joskus saatan yrittää myöhemmin uudelleen. Toisinaan se kannattaa. Gontšarovin Oblomov, kertomus hyvää tarkoittavasta mutta muutoksiin kykenemättömästä aatelismiehestä, lähti vetämään vasta kolmannella tai neljännellä yrityksellä. Nyt se on yksi suosikeistani.

4. Kirja jota olet lukenut eniten

Janosch: Hiiri punasukissaan. Lapseni eivät pieninä ollessaan saaneet ikinä tarpeekseen tästä melko anarkistisesta lastenkirjasta. Opin lokeroimaan ajatukseni sillä tavalla, että lukiessani näitä runoja ja kertomuksia ääneen itse asiassa samalla suunnittelin seuraavan päivän töitä.

Kunnon ihmisiä lapsistani on tullut, joten uskallan suositella tätä muillekin. Siis kirjaa, en tapaani ajatella töitä ja muita joutavuuksia, kun pitäisi olla läsnä ja keskittyä lukemiseen. 

Ihmeellinen palo lapsissani on kuitenkin esittäviin taiteisiin, mikä varoituksena mainittakoon.

Joka kerran kun istun junassa täältä Oulusta Helsinkiin tai takaisin ja ohitan Lapuan aseman, minun on ihan pakko mutista puoliääneen: "Hiiri kiitää kohteena Lapua, polkemisesta on pohkeille apua." Teoksen suomennoksesta vastaavat Kaija Löytty ja Riitta Mäyrälä.

5. Kirja joka on laina

Kirjan ikä on pitempi kuin ihmisen. Siinä mielessä suhtaudun kaikkiin kirjoihini lainoina. Mutta tätä ei varmaan tässä kohdassa haettu. Lainakirjoja ei tällä hetkellä kotoa löydy, joten sovellan hieman. Olen ostanut melko paljon kirjastojen poistokirjoja; siispä valintani on ollut laina.

Väinö Kirstinä: Puutarhassa. Suositeltava kirja kaikille, joiden tekisi jo mieli työntää viherpeukalonsa multaan.

6. Kirja jonka näkeminen hyllyssäsi tuo sinulle erityistä iloa

John Cowper Powys: Enjoyment of Literature. Nimellään tämä kirja muistuttaa minua siitä, miksi luen. Kyse on loppujen lopuksi syvästä nautinnosta.

In books dwell all the demons and the angels of the human mind. It is for this reason that a bookshop – especially a second-hand bookshop – is an arsenal of explosives, an armoury of revelations, an opium den of reactions.

7. Kirja joka käsittelee kiehtovaa aihetta 

Marina Warner: No Go the Bogeyman. Kirja kertoo peloista ja niistä tavoista, joilla peloista on yritetty selviytyä. Se kuvaa sitä, miten pelot on elollistettu tarinoissa ja kuvissa kautta aikojen. Teos pohtii myös kauhun suosiota viihteenä.

8. Kirja joka on kuvitettu

Photographs of the North American Indian by Edward S. Curtis. Klassisia valokuvia Pohjois-Amerikan intiaaneista 1800-luvun lopulta. Alkuperäiskansojen arvokkuus ja elämäntavan merkityksellisyys huokuu jokaisesta kuvasta.

9. Kirja jonka kansi puhuttelee sinua

Herman Melville: Moby Dick. Ihmisen ymmärrys itsestään osana luontoa on puutteellinen. Siitä(kin) tämä romaani kertoo.

10. Kirja jonka hahmolla on kiinnostava kehityskaari

Thornton Wilder: Kahdeksas päivä. Tässä romaanissa on useita yllättäviä kehityskaaria.

11. Kirjailija jonka kirjoja sinulla on useampi

Näitä on useita. Sanotaan nyt vaikka Iris Murdoch ja William Shakespeare. Hyllyissäni on myös useiden eri kirjailijoiden valittujen tai koottujen teosten sarjoja. Näistä massiivisin on 27-osainen Tout Simenon. Jokaisessa osassa on noin tuhat sivua.

12. Kirja joka on kaukana mukavuusalueeltasi

Ángel Gonzáles: 101 + 19 = 120 poemas. Espanjalainen ystäväni Antonio halusi lahjoittaa kirjahyllyyni tämän teoksen käydessään meillä kylässä ja nähtyään kirjakokoelmani. Ongelma on vain se, että kirjan runot ovat espanjaksi, jota en osaa. Hyvästä sydämestä annetusta lahjasta en toisaalta halua luopuakaan.

13. Kirja jonka olit jo unohtanut omistavasi

The Poetical Works of John Keats. Runohyllyssä tuli vastaan tämä tuskin kämmeneni kokoinen pieni kirja. Nuorena kuolleen runoilijan tuotanto mahtuu pieneen tilaan. Kirja aukesi To a Nightingale -runon kohdalta. Sen on kääntänyt suomeksi Aale Tynni kokoelmaan Tuhat laulujen vuotta. Runon minä on siinä apeissa tunnelmissa, ja kuoleman ajatukset pyrkivät väkisin mieleen. Hän saa kuitenkin lohtua satakielen laulusta, jota ihmiset ovat samanlaisena kuunnelleet vuosituhannesta toiseen. 

Ajatus on hieman sama kuin Lauri Viidan sikermässä Onni, joka päättyy sanoihin:

Kun olen kuollut, kun olen kuollut.

Kesä jatkuu. Kesä.

14. Kirja jonka nimestä pidät paljon

Diane Williams: Vicky Swanky Is a Beauty. Tätä novellikokoelmaa en ole vielä käsitellyt blogissani, mutta sen kerronta on hyvin samanlaista kuin kokoelmassa Fine, Fine, Fine, Fine, Fine, josta olen tänne kirjoittanut. Siitäkin nimestä pidän.

15. Kirja jonka haluat nostaa esiin muuten vain

David Lodge: Maailma on pieni. David Lodgen kirjoja minulla on niin ikään melkoinen rivi. Muutamaan vuoteen uusia kirjoja ei enää ole 88-vuotiaalta kirjailijalta ilmestynyt. Tämä Maailma on pieni -romaani sekoittelee hauskasti yliopistomaailman ihmissuhdekuvioita, kirjallisuudentutkimusta ja romanssia kirjallisuudenlajina.

Tähän kohtaan lisään vielä kirjat, jotka valikoituivat mukaani matkalukemisiksi Villefrancheen – seudulle, jossa voisi jo hyvällä onnella kuulla satakielen:

+ Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (hauska, toivottavasti),

+ Gilles Leroy: Alabama Song (elämäkerrallinen romaani Zelda Fitzgeraldista),

+ Pages from the Goncourt Journal (1800-luvun ranskalaisia kulttuurijuoruja Edmond ja Jules Goncourtin päiväkirjoista).

Ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, kirjahyllyistä on matkan jälkeen löydettävä tilaa parille uudellekin kirjatulokkaalle.

Denis Johnson: Tree of Smoke

Denis Johnsonin (1949–2017) tuhti romaani Tree of Smoke väistää määrittelyjä. Onko se sotakirja? Vai ehkä sittenkin vakoiluromaani? Onko se yhteiskunnallinen teos vai psykologinen romaani? Realistinen kertomus vai myyttinen maailmanselitys? Uskonnollinen romaani? Voisiko se olla rakkausromaani? Jokainen yritys kirjan tarinan pelkistämiseksi tuntuu väärältä.

Johdatteluksi kirjan maailmaan ja sen tapaan yhdistää yleistä ja yksityistä kerron sen ensimmäisten sivujen alkutilanteen. Ollaan vuodessa 1963 Filippiineillä. Vietnamin sotaan matkalla olevat sotilaat ovat juuri kuulleet, että presidentti Kennedy on murhattu. Merialokas William Houston lähtee yksin kävelemään sotilasleiriä ympäröivään viidakkoon. Hän näkee puussa pienen apinan. Mitään ajattelematta hän tähtää sitä kiväärillään ja painaa liipaisinta. Apina putoaa. Houston katuu tekoaan saman tien. Hän nostaa apinan syliinsä ja tajuaa, että sen silmät ovat täynnä kyyneleitä.

As he held the animal in his hands, its heart stopped beating. He gave it a shake, but he knew it was useless. He felt as if everything was all his fault, and with no one around to know about it, he let himself cry like a child. He was eighteen years old.

Suurin osa kirjasta sijoittuu ajallisesti vuosiin 1963–1970. Lopussa on vielä vuoteen 1983 sijoittuva jälkinäytös, jossa kerrotaan muutaman keskeisen henkilön vaiheet sodan päätyttyä. Kirjan tärkeimpänä näyttämönä on Kaakkois-Aasia – Filippiinit, Vietnam ja Malesia – Vietnamin sodan aikana. Muutamien henkilöiden kotitausta ja sotaanlähtö Yhdysvalloissa kuvataan perusteellisesti.

Henkilökaarti on runsas: amerikkalaisia ja vietnamilaisia sotilaita, CIA:n agentteja ja muita vakoilutehtävissä toimivia, avustusjärjestöjen työntekijöitä, vietnamilaisia siviilejä, ilotyttöjä, pappeja ja muita hengenmiehiä...  Jotkut henkilöistä ovat huomion kohteena vain lyhyen aikaa, muutamiin palataan useaan otteeseen. Varsinaisia päähenkilöitä ei ole, tai oikeastaan heitä on poikkeuksellisen monta, ainakin tusina. Lukija voi valita heistä päähenkilöiksi ne, jotka tuntuvat hänelle itselleen läheisimmiltä.

Minulle tärkeimmäksi tuli William "Skip" Sands, CIA:n agentti, jonka lojaalius kohdistuu yksittäisiin ihmisiin ja joka päätyy toimimaan työnantajiaan vastaan. Romaanin sota näyttäytyy muutenkin yksittäisten toimijoiden sekavana ja sattumanvaraisena toimintana. Sen pahimmat julmuudetkin ovat tavoitteettomia, pikaistuksissa tehtyjä.

Romaanin kerronnan rauhallisuus ja psykologinen tarkkuus ovat lukijan turvana koko ajan kaoottistenkin tilanteiden kuvauksissa.

Skip Sandsin rakkaus Kathyyn, lähetyskentällä kuolleen adventistipastorin leskeen, voisi oikeuttaa romaanin määrittelemisen rakkauskertomukseksi. Kathy toimii järjestössä, joka hoitaa vietnamilaisten orpojen adoptiota Yhdysvaltoihin. Hän tapaa rooliaan ja nimeään vaihtavaa Skipiä vain satunnaisesti. Kathyn on vaikea täysin luottaa Skipiin, joka selvästi saa tyydytystä valehtelusta. 

Romaanin loppuluvussa aseiden salakuljetukseen syyllistynyt Skip odottaa hirttotuomionsa täytäntöönpanoa malesialaisessa vankilassa. Hänen viimeinen kirjeensä tavoittaa Kathyn Yhdysvalloista. Kathy osallistuu siellä juhlaan, jossa esiintyy muutamia hänen Vietnamista pelastamiaan orpotyttöjä nyt jo teini-ikäisinä. Kathy katsoo tyttöjä vahvoissa meikeissään ja piikkikoroissaan. He näyttävät hänestä ilotytöiltä. Romaani päättyy Kathyn ajatuksiin, joissa hän yrittää muuttaa toiveensa vakaumukseksi. All will be saved – kaikki pelastuvat – toistuu romaanin viimeisinä sanoina kolmeen kertaan.

Skip Sandsin setä, eversti Francis Xavier Sands, toi mieleeni toisen kuvitteellisen everstin, Joseph Conradin Kurtzin. Eversti Sands käy Vietnamissa omaa yksityistä sotaansa kommunismia vastaan. Hän tuntuu ehtivän joka paikkaan – aina vahvasti juovuksissa – juuri, kun tilanne on kuumimmillaan. Omaa sodankäynnin filosofiaansa Sands kuvaa näin:

"War is ninety percent myth anyway, isn't it? In order to prosecute our own wars we raise them to the level of human sacrifice, don't we, and we constantly invoke our God. It's got to be about something bigger than dying, or we'd all turn deserter. I think we need to be much more conscious of that. I think we need to be invoking the other fellow's gods too. And his devils, his aswang. He's more scared of his gods and his devils and his aswang than he'll ever be of us."

Eversti Sands johtaa psykologista vakoiluoperaatiota, jolle hän on antanut raamatullisen nimen Tree of smoke – savu- tai tulipatsas. Operaation tarkoituksena on kylvää vihollisille virheellistä informaatiota, jolla vastustajan harkintakykyä horjutetaan. Useimmiten operaatio on eversti Sandsille kuitenkin vain tekosyy olla piittaamatta komentoketjusta. 

Everstin operaatioissa käytetään kaksoisagentteja. Loppujen lopuksi kukaan ei enää voi luottaa kehenkään. Eversti Sandsin taipumus ajatella todellisuutta myyttien kautta saa hänet uskomaan, että hänet on lopulta pettänyt hänelle läheisin ihminen, veljenpoika Skip Sands.

Everstin seurassa liikkuvaa Jimmy Stormia kuvataan romaanissa kuninkaan hovinarriksi. Narrin tehtäväksi jää romaanin lopussa selvittää, onko eversti kuollut, niin kuin väitetään, vai onko hän vetäytynyt lepoon uuden roolin suojissa. Syvällä viidakossa Jimmy Storm päätyy osaksi taikauskoista rituaalia. Entisestä narrista kuoriutuu ihmisuhri ja pelastaja. Hänen aiemmin lausumansa sanat tulevat todeksi: "We're on the cutting edge of reality itself. Right where it turns into a dream."

Tavallisen rivisotilaan näkökulmaa avataan romaanissa ennen kaikkea Houstonin veljesten, Williamin ja Jamesin, kautta. Heidän sotakokemuksensa tekevät sopeutumisen rauhanajan elämään kotona Yhdysvalloissa lähes mahdottomaksi.

Kuten alussa mainitsin, tälle romaanille on vaikea tehdä oikeutta lyhyessä tai edes pitkässä blogitekstissä. Se yrittää kattaa kaiken inhimillisen toiminnan sodan luomissa poikkeusoloissa – ja onnistuu siinä hyvin. Romaani palkittiin National Book Awardin fiktiosarjassa vuonna 2007 ja seuraavana vuonna se oli Pulitzer-palkinnon finalistina.

Denis Johnson, Tree of Smoke. Picador 2007. 617 s.

Penelope Lively: Kuutiikeri

Valokuva vuodelta 1868. Kyläkatu Thetfordissa. Sekatavarakauppa, sepänpaja, kärryt, puu. Ei ihmisiä. Tosiasiassa kuvaa otettaessa joku – tai useita ihmisiä, koiria, hanhia, mies hevosen selässä – kulki puun ali tai meni puotiin. Valotusaika oli tunnin pituinen, joten kulkijoista ei ole kuvaan jäänyt jälkeäkään.

Minä pidän siitä. Pidän siitä hyvin paljon. Siisti kuva ihmisen suhteesta fyysiseen maailmaan. Meni, kulki ohi, poissa.

Edellisen lainauksen minä on Claudia Hampton, 76-vuotias journalisti ja historioitsija, joka makaa hoitokodissa valmistautumassa kuolemaansa. Päässään hän kirjoittaa maailmanhistoriaa, joka yhdistää kaiken: eri ihmisten yksityiset kokemukset – ennen kaikkea Claudian omat – tarinat, myytit. Claudian sanoin historia on epäjärjestystä – "kuolemaa ja sotkua ja tuhlausta". 

Euroopan katedraalien jähmettyneessä kivessä elävät rinnan apostolit, Kristus ja Maria, karitsat, kalat, gryfonit, lohikäärmeet, merikäärmeet ja sellaisten ihmisten kasvot joilla on lehtiä hiuksina. Sellaisen henkisen vapaamielisyyden minä hyväksyn.

Claudia on nyt kuolemaa lähestyessään samanlainen kuin on ollut koko elämänsä: vahva, rohkea, suorapuheinen, huumorintajuinen, sovinnaisuudesta piittaamaton, mielipiteissään ehdoton – kiehtova romaanihenkilö, jonka matkassa lukijan aika ei käy pitkäksi.

Romaanin kerronta vaihtelee tavalla, joka pitää lukijan mielenkiinnon vireillä ja joka havainnollistaa romaanin näkemystä siitä, miten historia seuloutuu ristiriitaisesta todistusaineistosta. Suuri osa romaanista on kerrottu minämuodossa Claudian näkökulmasta. Välillä näkökulma vaihtuu hän-muotoon. Tällöinkin pitäydytään useimmiten Claudian havainnoissa ja ajatuksissa. Ei kuitenkaan aina: joskus sama tapaus on esitetty kahteen kertaan peräkkäin eri kokijoiden ajatuksien kautta. Lukijan tulkinta henkilöistä ja heidän motiiveistaan rakentuu vähitellen kokemusten kaleidoskoopista.

Yksityiselämä ja maailmanhistoria ovat sekoittuneet Claudia Hamptonin elämässä lapsesta lähtien. Hänen isänsä kuoli ensimmäisessä maailmansodassa. Toinen maailmansota kuljettaa 30-vuotiaan Claudian sotakirjeenvaihtajaksi Egyptiin aavikkosodan kiihkeimmässä vaiheessa. Myös Unkarin tapahtumiin vuonna 1956 Claudialla on henkilökohtainen yhteys.

Egyptissä Claudia kokee elämänsä suuren rakkauden Tomin, panssarijoukkojen kapteenin, kanssa. Kerronnassa tapahtuu hienovarainen muutos, joka valmistaa meitä tulevaan: hetkeksi rinnakkaiset näkökulmat vaimenevat ja kuulemme vain Claudian äänen. Tomin ääni on poissa. 

Vasta juuri ennen romaanin loppua Tomin ääni kuuluu kuin kaikuna menneisyydestä aavikolta löytyneissä päiväkirjamerkinnöissä. No niin, taas paljastin juonesta liikaa. Tarina on kaunis ja traaginen, mutta romaanin ulkopuolelta haluan sanoa, että arki ei ehdi koskaan koetella Tomin ja Claudian suhdetta. Onko edes mahdollista kirjoittaa mieleenpainuvasti suuresta rakkaudesta, joka kestää yhteisen arjen ja yhdessä vanhenemisen?

Claudiasta tulee äiti 38-vuotiaana. Lisa-tyttären isä, Jasper, on venäläisen isän ja devonilaisen äidin poika. Jasper on kosmopoliittinen poliitikko, lehtimies ja myöhemmin tv-tuottaja, sulava opportunisti ja playboy. Missään vaiheessa Claudia ei vakavasti harkitse avioliittoa Jasperin kanssa. 

Lisa jää enimmäkseen isoäitiensä kasvatettavaksi. Äiti ja tytär vaikuttavat olevan luonteeltaan lähes toistensa vastakohdat. Lukijoina pääsemme näkemään, että he kuitenkin muistuttavat toisiaan enemmän kuin koskaan itse ymmärtävät.

Jasperista on edes hiukan vastusta Claudialle, joka nauttii väittelyistä ja riidoista. Tärkein ja rakkain vastustaja hänelle on kuitenkin vuotta vanhempi veli, Gordon, Claudian alter ego. Heillä on oma kahdenkeskinen huumorinsa ja nuoruuden salaisuudet, jotka ehkä selittävät, miksi Claudia suhtautuu ymmärtäväisesti muinaisten faaraoiden avioliittojärjestelyihin. Gordonin kuoleman jälkeen myös Claudian ote elämään alkaa herpautua.

Romaani pohtii historian luonnetta useiden vertausten avulla. Alussa mainitsin vanhan valokuvan, josta ihminen on haihtunut näkymättömiin. Toinen kuva katoavaisuudesta liittyy romaanin nimeen. Kuutiikeri – Moon Tiger – on hyttyssavukierukka. Kun vihreä kierukka on palanut loppuun, sen alle on syntynyt toinen kierukka harmaasta tuhkasta. Egyptissä Claudia ja Tom polttivat hyttyssavuja lemmen täyttäminä öinään. Heidän koodinimensä toisilleen olivat Moon Tiger ja Camel.

Minun mielessäni hyttyssavun spiraali yhdistyy myös ammoniitteihin, joita Claudia lapsena keräsi veljensä Tomin kanssa Lyme Regisin kallioilta. Hiekasta syntynyt jälki jostain, mikä joskus eli. Historian todiste.

Kuutiikeri voitti Booker-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1987. Eikä syyttä. Nautin joka rivistä.

Kirjaluotsi-blogissa on perusteellinen bloggaus romaanista.

Penelope Lively, Kuutiikeri. WSOY 1988. Englanninkielisestä alkuteoksesta Moon Tiger (1987) suomentanut Harry Forsblom. Päällys: Urpo Huhtanen. 278 s.

Howard Jacobson: The Mighty Walzer

Aloitan suosikkilainauksellani Moby Dickistä: "Aina kun suupielteni juonteet alkavat käydä katkeriksi, kun sielussani vallitsee kostea, tihuttava marraskuu, kun huomaan pakostakin pysähteleväni ruumisarkkuliikkeiden ikkunoiden kohdalla ja liittyväni joka ainoaan kohtaamaani hautaussaattoon, ja varsinkin aina kun luulottelu saa minussa sellaisen vallan, että vain voimakas moraalinen katsomustapa voi estää minua lähtemästä kadulle iskemään harkiten ja järjestelmällisesti jokaiselta vastaantulijalta hatun päästä – silloin katson, että minun on korkea aika lähteä merille niin pian kuin suinkin."

Minulle merille lähtö ei ole vaihtoehto, joten yritän etsiskellä hauskaa luettavaa. Tässä tarkoituksessa vilkaisin hauskoille kirjoille suunnatun Bollinger Everyman Wodehouse -kirjallisuuspalkinnon voittajien listaa. Ja kas – palkinnon ihan ensimmäinen voittaja, Howard Jacobsonin The Mighty Walzer, löytyi omasta kirjahyllystä.

The Mighty Walzer oli kyllä hauska mutta ei erityisen iloinen kirja. Se kertoo manchesterilaisen juutalaispojan ja -miehen kehitystarinan 1950-luvulta 1990-luvulle. Vuonna 1942 syntynyt kirjailija Howard Jacobson on kertonut teoksen olevan osittain omaelämäkerrallinen.

Romaanin päähenkilö, Oliver Walzer, löytää noin kymmenvuotiaana puiston lammikosta pöytätennispallon. Hän alkaa pelata sillä itseään vastaan lyömällä sitä seinään kirjalla, jonka on poiminut kirjahyllystään. R. L. Stevensonin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde on tarkoitukseen sopivan ohut. Lisäksi se on hänen kirjahyllynsä ainoa miehen kirjoittama kirja.

Siinäpä tuli jo pari vihjettä teoksen jatkosta: persoonan jakautuminen ja miehuuden pohtiminen ovat aivan romaanin ytimessä. Myös Oliver Walzer on kahtiajakautunut persoona. Juutalaisnuorten Akiva-urheiluseuraan liityttyään ja lopulta oikean mailan saatuaan hänestä tulee huippupelaaja, seuransa pöytätennisjoukkueen nuorin jäsen. Tässä romaanissa pöytätennis on mukana lähes jokaisella sivulla. Pieni oma kokemus tästä lajista ja sen erilaisista tekniikoista sekä mailojen ominaisuuksista on eduksi romaanin ymmärtämiseksi ja lukukiinnostuksen säilyttämiseksi.

Pöytätenniksen aivan korkein huippu jää Oliverilta saavuttamatta, sillä hän löytää jo varhain myös epäonnistumisen masokistisen nautinnon. Kuten hän itse toteaa, hänestä tulee "mahtailija joka haluaa hävitä isosti". Ominaisuus maksaa hänelle useita tappioita otteluissa, jotka hän olisi voinut voittaa; muutaman työpaikan; puolison, lasten ja rakkauden menettämisen ja johtaa hänet lopulta eräänlaiseen vapaaehtoiseen ja yksinäiseen maanpakoon.

Nyt menin kuitenkin asioiden edelle. Oliver Walzerin kaksijakoinen persoona on ennen kaikkea lähtöisin hänen kodistaan. Isän suku, Walzerit, on ulospäin suuntautuvaa, anteliasta ja suurieleistä sorttia. Aviollinen uskollisuus ei ole korkealla Walzerin miesten arvoissa. Oliver on perinyt myös Walzerin suvun vantteran ulkomuodon – he muistuttavat "tiilistä tehtyä paskahuussia".

Henkiseltä rakenteeltaan Oliver muistuttaa myös äidin puoleista sukuaan, Saffroneita. Varsinkin Saffronin naiset ovat ujoja pessimistejä, aina valmiita uusiin pettymyksiin. Oliverin kolme naimatonta tätiä ja isoäiti osallistuvat aktiivisesti pojan kasvatukseen sillä yllättävällä seurauksella, että kun Oliver tulee murrosikään, hänen seksuaaliset fantasiansa kietoutuvat näihin sukulaisnaisiin. Tunnetussa juutalaispojan kasvutarinassa, Philip Rothin Portnoyn taudissa, päähenkilö poikavuosinaan sulkeutuu tuntikausiksi vessaan. Samoin Oliver tässä romaanissa. Sen mitä Alexander Portnoy suljetun oven takana teki sukille, omenoille ja maksapihville, tekee Oliver Walzer tätiensä kasvokuville, jotka hän on huolellisesti liimannut Span-lehdestä leikattuihin vähäpukeisten naisten vartaloihin.

Sukulaisten elämänkohtalot ovat tärkeällä sijalla romaanissa. Tarinat ovat surumielisellä tavalla hauskoja mutta harvoin onnellisia. Harvat tarinat ovat, jos ne kerrotaan ihan loppuunsa asti.

Teoksen hauskuudesta pitävät huolen ennen kaikkea Akiva-urheiluseuran pojat ja nuoret miehet, joista varsinkin Aishky, Twinky ja Sheeny tulevat Oliverille ihailluiksi esikuviksi ja opettajiksi eri elämänalueilla. Nuorukaisten jiddišinkielisiä ilmauksia tulviva naljailu – chipping – jossa kysymykseen vastataan vastakysymyksellä on hervotonta revittelyä, jossa verbaalinen leikki on tärkeämpää kuin totuudessa pysyminen. 

Nykynuorten musiikkimieltymysten valossa oli yllättävää, että Twinky ja Aishky avaavat Oliverille oopperamusiikin maailman ja sitä kautta rakkauden italian kieleen. Kyllä siellä Bill Haleykin mainitaan, mutta selvästi Giuseppe di Stefanoa, Mario Lanzaa ja Jussi Björlingiä köykäisempänä laulutaiteen edustajana. Sheeny puolestaan opastaa sairaalloisen ujon nuoren miehen tyttöjen pariin.

Pöytätennismenestys avaa Oliverille myös tien Cambridgen yliopistoon – sukujensa ensimmäisenä. Jo opiskeluaikanaan hän solmii avioliiton teiniaikaisen tyttöystävänsä, Sabine Weinbergerin, kanssa. Avioliitto hajoaa muutaman vuoden ja kahden lapsen jälkeen. Oliver muuttaa pysyvästi Venetsiaan. Kaukaa ja pettyneenä tämä maallistunut Venetsian "synkkyyden kauppias" seuraa lastensa kääntymistä ankaraan juutalaisuuden muotoon. 

Romaani päättyy elegiseen loppujaksoon, jossa vanha Oliver palaa käymään kotimaassaan ja tapaa entiset pelikaverinsa vielä kerran. Elämä on kuljettanut toverit yllättäviin suuntiin. Vanha ystävyys kuitenkin herää hetkeksi henkiin. Lähes autiossa pubissa he laulavat valomerkkiin asti heille rakkaimpia ooppera-aarioita – tunteella.

Tuossa edellä "vanha Oliver" pitäisi oikeastaan olla lainausmerkeissä. Itse asiassa hän on vasta vähän yli 50-vuotias. Hän on kuitenkin jollain tapaa tyyntynyt ja rauhoittunut. Tämän elämää kokeneen Oliverin kertojanääni minäkertojana antaa koko romaanille sen hyväntahtoisesti hymyilevän sävyn.

Olen blogissa kirjoittanut aiemmin parista muusta Howard Jacobsonin romaanista. Tässä niitä varhaisemmassa romaanissa oli useita yhtymäkohtia myöhempiin. Rakkaus oopperaan ja miesten välinen ystävyys ovat keskiössä myös Booker-palkinnon voittaneessa romaanissa The Finkler Question.

Miesten ystävyys on mukana myös romaanissa Shylock, ikuinen, jossa käsitellään niin ikään "häviämisen arvokkuutta". Kyseessä ei ehkä siis ole pelkästään Oliver Walzerille tyypillinen suhtautumistapa. Ehkä se on jollain tavalla laajemminkin osa holokaustin jälkeistä juutalaista ajattelua. Ja turha kai sitä on rajata pelkästään juutalaisuuteen. Kyllä kai jonkinlainen kunniallinen tappio – A Fairly Honourable Defeat, kuten Iris Murdoch yhden romaaninsa nimesi – kuuluu ihmisenä olemiseen yleensäkin.

Ei tainnut tästä romaanista olla hälventämään hetkellistä pessimismiäni. Lähdenkö merille vai iskemään hatun vastaantulijoiden päästä?

Howard Jacobson, The Mighty Walzer. Jonathan Cape 1999. 388 s. [Romaanin kansikuvassa on Hymie Lurie (1918–1982), manchesterilainen kansainvälisen tason saavuttanut pöytätenniksen pelaaja.]

Pajtim Statovci: Bolla

Pajtim Statovcin Bolla-romaani voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2019. Muistan nähneeni niihin aikoihin siitä useita kiittäviä blogikirjoituksia, mutta varsinaisesti vasta Helsingin kaupunginteatterin versio romaanista syksyllä 2021 synnytti halun perehtyä myös kirjaan. 

Romaani kertoo kahden miehen, Arsimin ja Milošin, albaanin ja serbin, rakkaustarinan sotaan valmistautuvassa ja sittemmin sodan runtelemassa Pristinassa. Suhdetta rasittaa etnisten taustojen erilaisuuden lisäksi myös se, että Arsimilla on vaimo ja perhe. Milošin lapsuus taas on hirveällä tavalla rikki.

Romaanin kerronta sijoittuu useaan aikatasoon. Pääosin on äänessä Arsim. Milošin version voimme lukea hänen mielisairaalassa kirjoittamistaan totta ja fantasiaa sekoittavista muistiinpanoista. Tällainen rakenne, jossa menneisyys ja nykyhetki kietoutuvat toisiinsa, teki tarinasta jännittävän ja houkutteli lukemaan nopeasti eteenpäin. 

En ryhdy nyt yksityiskohtaisesti selostamaan romaanin juonta tai pohdi sen käärmesymboliikkaa vaan keskityn viiteen havaintoon, jotka olivat minulle merkityksellisiä.

1. Kiitos ja anteeksi

Lukiessani en voinut välttyä huomaamasta, miten usein sanat kiitos ja anteeksi (tai olen pahoillani) tässä romaanissa toistuivat. Ne ovat ilman muuta romaanin avainsanoja. Arsim ei romaanin alkupuolella ole mikään mukava tyyppi. Suoraan sanottuna hän on väkivaltainen ja painostava paskiainen. Hän saa vaikutuspiiriinsä joutuneet ihmiset pyytämään anteeksi, kun on itse ollut oikein inhottava, ja kiittämään Arsimia, kun tämä on nöyryyttänyt heitä.

On eri asia ymmärtää kuin hyväksyä. Kyllä minä Arsimia ymmärrän. Hänet on kasvatettu pelolla ja väkivallalla. Kun vitsoja kylvetään, niitä myös niitetään.

Romaanin suuri kehityskertomus tapahtuu Arsimin sielussa. Jean Genet kirjoitti Querelle-romaanissaan, että nöyryys voi syntyä vain nöyryytyksestä. Täydellinen nöyryytys ja vankilatuomio opettaa Arsimin pyytämään anteeksi ja kiittämään, olemaan lopulta kiitollinen myös nöyryytyksestään.

Viimeisessä päiväkirjamerkinnässään Miloš muistelee sitä, miten päästi Arsimin palaamaan perheensä luo. Myös hän on ymmärtänyt kiitollisuuden parantavan voiman.

 – – onneksi pääsit pois täältä, sanoin vielä ja laskin irti, lähetin lentoon kuin ikkunaan törmänneet linnut heitin virtaukseen kaksi sileää kiveä

     enkä sanonut anteeksi sanoin kiitos

2. Sota 

Kosovon sota romaanissa johtaa nyt tässä hetkessä lukiessa ajatukset pakostakin toiseen Euroopassa käytävään sotaan, Venäjän sotaan Ukrainassa. Se, että sota tekee ihmisistä jotain muuta – ei enää ihmisiä mutta ei eläimiäkään – ei ole yllätys. Kauheaa on se, että ihminen tottuu kaikkeen. Harvoin se ilmaistaan näin kirkkaasti:

Elämästä on tullut julmaa, ja ihmiset ovat tottuneet siihen, kuolleen ihmisen ruumis ei ole enää kuolleen ihmisen ruumis vaan kuolleen ihmisen ruumiin kuva. Raiskatut naiset ja murhatut miehet ja pahoinpidellyt lapset eivät ole enää raiskattuja naisia ja murhattuja miehiä, eivät pahoinpideltyjä lapsiakaan, vaan tarinoita kaikista edellä mainituista, ja valtaukset ja yhteenotot tuntuvat äityvän yhä epäinhimillisemmiksi sitä mukaa kuin ihmiset oppivat sietämään veren valumista.

Meidätkin, muka sivustakatsojat, sota muuttaa. Väkivalta alkaa vaikuttaa luonnolliselta tavalta vastata ongelmiin. Pessimismi valtaa mielen. Joutaisiko tämä tyhmä ja väkivaltainen apinalaji jo pois tätä kaunista planeettaa raiskaamasta?

3. Koulu

Arsim muuttaa romaanissa perheineen johonkin kovasti Suomelta vaikuttavaan pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon. Jos suomalaisen koulun heikkoudet maahanmuuttajien kotouttamisessa kiinnostavat, lue tämä romaani. Näennäisen empaattisella otteellaan koulu erottaa maahanmuuttajalapset koulutovereistaan. Arsimin vaimo Ajshe on paras kotoutuskriitikko, johon olen törmännyt. Lukekaa!

4. Oheiskärsijät

Minussa on sellainen vika, että aina kun luen kertomuksia suuresta, kaikennielevästä rakkaudesta, huomioni kiinnittyy sen oheiskärsijöihin. Tässä romaanissa niitä ovat selvimmin Arsimin vaimo Ajshe ja heidän kolme lastaan. Romaanin suurin selviytyjä on Ajshe. Kirja myös kertoo, millaisia ponnistuksia ja jopa sydämen kovettamista selviytyminen vaatii. Ajshen sydän särkyy, mutta se on ehkä pieni hinta siitä, että lapset saavat mahdollisuuden edes jollain tavalla normaaliksi nimitettävään elämään.

5. Romeo ja Julia 

Aina kun on kyse rakastavaisista, joita suku – tai tässä tapauksessa etninen tausta – yrittää pitää erillään, nousee esiin Shakespearen Romeo ja Julia. Kyllä tässä Bollassa sama tarina on ja tarkkaan lukien sama sanoma rakkaudestakin. Yleensä se tosin ymmärretään miten sattuu. En ymmärrä, miksi jotkut rakastavat sitä tarinaa. Sehän on kauhea, makaaberi. Shakespearen näytelmistä se on ainoa, jota en lue uudestaan mielelläni. Siinä rakkaus ja kuolema lyövät koko ajan ylävitosia toisilleen.

Jotkut tuntuvat ajattelevan, että Romeo ja Julia kertoo meille, millaista on todellinen rakkaus, että katsokaa, tämä se vasta on rakkautta. Höpön löpön! Parin kokemattoman teinin haihattelua. Minulle Romeo ja Julia sanoo: "Jos rakkaus on tällaista, se ei eroa kuolemasta."

Pajtim Statovci, Bolla. Otava 2019. Kansi: Mirella Mäkilä. 240 s.

Didier van Cauwelaert: Un aller simple

Un aller simple (Menolippu) on ajankohtainen romaani, joka kertoo maahanmuuttajan palauttamisesta lähtömaahansa. Olisihan tästä aiheesta varmaan saanut tragediankin, mutta Didier van Cauwelaert on halunnut kyseenalaistaa aika pinnallisiin seikkoihin pohjautuvat käsityksemme siitä, mihin ihmiset "kuuluvat". Hänen pienoisromaaninsa on aivan loppua lukuun ottamatta riemastuttava farssi.

Romaanin kertoja, Aziz, kasvaa Marseillen pohjoisosien mustalaisyhteisössä tietäen olevansa ulkopuolinen. Hänelle on kerrottu, että hänet on epähuomiossa vauvana varastettu Citroën Ami 6 -henkilöauton mukana. Siitä siis hänen nimensä: Ami 6 on vähitellen vääntynyt muotoon Aziz. Myöhemmin hänelle hankitaan väärennetyt henkilöllisyyspaperit, joihin keksitään etunimeen sopiva sukunimi Kemal. Hänen kotimaakseen merkitään papereihin Marokko, koska se tulee halvemmaksi kuin ranskalaisen passin väärentäminen. 

Azizin toiveet oikeiden vanhempiensa – tietenkin rikkaiden ja kuuluisien – löytämisestä romahtavat hänen täytettyään 18 vuotta. Mustalaiset paljastavat, että vanha Vasile ei suinkaan ollut varastanut hänen vanhempiensa autoa vaan törmännyt siihen yrittäessään ohittaa sitä pakettiautollaan mutkassa, jossa ohittaminen oli kiellettyä. Vasile oli kiskonut Azizin ulos palavasta autosta, jossa hänen vanhempansa paloivat kuoliaaksi.

Kuvatessaan Marseillen mustalaisyhteisön omintakeisia moraalinormeja Azizin näkökulmasta romaani välittää piut paut siitä, mitä saa sanoa tai mikä on korrektia. Azizin läheiset elävät vankasti lain ulkopuolella, mutta ei se tarkoita, että kaikki olisi sallittua. Normit ovat jopa tiukat: rakastellessaan Aziz ei saa nähdä tyttöystävänsä Lilan kasvoja, koska he eivät ole naimisissa eikä se olisi kunniallista. Kihlasormusta ei sovi varastaa, muuten kyllä lähes mitä vaan ja pienestä pitäen.

Pitääkö tämä romaani yllä ennakkoluuloja? No ei se niitä ainakaan tarmokkaasti hälvennä. Eikä tämä siitä huolimatta tuntunut yhtään ilkeätä tai tunkkaiselta. Tämä on romaani, herranen aika, ei oppikirja. Jos joku haluaa opiskella rasistiksi tämän kirjan avulla, niin siitä vaan, luultavasti hän ei siihen kirjallista oppimateriaalia edes tarvitse. Raikkaalla otteellaan kirja nimenomaan kertoo, että meissä kuitenkin on enemmän yhteistä kuin erilaista.

Aziz rakastaa koulunkäyntiä, mutta jättää sen kesken 11-vuotiaana yhteisön paineessa ja voidakseen erikoistua autoradiovarkauksiin. Azizin viimeisenä koulupäivänä hänen maantiedon opettajansa lahjoittaa lupaavalle oppilaalleen kirjan Légendes du monde, jossa kerrotaan eri kansojen satuja ja taruja. Kiitokseksi Aziz lähettää opettajalleen ensimmäisen varastamansa autoradion ja lupaa itselleen, että varastaa myöhemmin tälle myös auton. Opettaja kun liikkuu aina bussilla.

Tarujen kirjasta tulee Azizin tärkein esine. Hän yrittää kertoa kirjan tarinoita myös Lilalle ja kaverilleen Pignolille, mutta heitä ne eivät kiinnosta.

De ce jour-là, jusqu'à l'aventure qui m'est arrivée, je n'ai plus jamais raconté de légends à personne. Je les gardais pour moi, c'était ma réalité personnelle où n'entraient ni Lila ni Pignol. Et peu à peu, je crois, le vieux livre rouge et or, tout corné, tout effiloché d'avoir été si lu, devenait mon vrai pays, mon pays d'origine. (Siitä päivästä lähtien aina siihen seikkailuun asti, johon jouduin, en enää koskaan kertonut tarinoita kenellekään. Pidin ne itselläni, ne olivat henkilökohtainen todellisuuteni, jonne eivät Lila ja Pignol päässeet sisään. Ja vähitellen, niin uskon, vanhasta puna-kultaisesta kovettuneesta kirjasta, joka oli lukemisesta aivan rispaantunut, tuli oikea maani, kotimaani.) 

Kesken kihlajaistensa Aziz pidätetään. OMI – Ranskan Migri – haluaa esimerkin vuoksi palauttaa muutaman "luvattoman" lähtömaahansa. Azizilla käy huono tuuri. Palautuspäätöstä perustellaan sillä, että se on osa taistelua rasismia vastaan. Aziz näkee selvästi tämän uuskielen läpi: hän toteaa, että on outoa taistella jotain aatetta vastaan panemalla se käytäntöön. Enemmän kuin Lilan ja Ranskan menettäminen Azizia kuitenkin painaa hänen rakkaan kirjansa katoaminen. Azizin asunto – Renault Estafette – on nimittäin ryöstetty putipuhtaaksi heti hänen pidätyksensä jälkeen.

Azizin mukaan matkalle Marokkoon lähtee hänelle määrätty henkilökohtainen avustaja, attaché humanitaire. Jean-Pierre Schneider on Lorrainesta Pariisiin muuttanut virkamies, joka on nuorempana haaveillut kirjailijanurasta ja kirjoittanutkin romaanin isästään, valimokäsityöläisestä, jonka ammatin terästeollisuus on nielaissut. Jean-Pierre on keskellä ahdistavaa avioeroa. Hän toteaa Azizille, että heidän tilanteensa on oikeastaan samanlainen: kumpikin on vasten tahtoaan joutunut lähtemään kotoaan. Osa kirjasta muodostuu Jean-Pierren muistiinpanoista.

Azizin henkilöpapereihin on merkitty hänen synnyinkaupungikseen Irghiz. Ongelma on vain se, ettei sellaista kaupunkia löydy koko Marokosta. Aziz tökkää sormensa kartalle jonnekin Atlasvuorten paikkeille ja sepittää valvojalleen tarinan onnellisten laaksosta, vehreästä shangri-lasta, josta hän on joutunut lähtemään, koska uusi tie uhkaa romahduttaa laakson. Yllätyksekseen Aziz huomaa löytäneensä näin identiteettinsä marokkalaisena sadunkertojana.

Oppaaksi ja tulkiksi automatkalle kohti kadonnutta kaupunkia pestataan seuramatkalaisten hyysäämisestä kyllikseen saanut Valérie D'Armerey, seksuaalisuuteen välinpitämättömästi mutta anteliaasti suhtautuva nuori marokkolaisnainen, jolla on isäsuhteessaan käsittelemättömiä ongelmia. Kolmikon autovaelluksesta tulee todellinen initiaatiomatka, kuten Jean-Pierre toteaa. Valérie on joukon inhorealisti, Jean-Pierre idealisti ja romantikko. Aziz on kameleontti, joka on mitä vain tarvittaessa.

Romaani saa loppua kohti traagisia sävyjä, kun Jean-Pierre sairastuu vakavasti. Kuumehoureissaan tämä elämälle allerginen lopulta tavoittaa haaveensa. Kaikki kolme matkalaista löytävät jotakin tärkeää. Löytävätkö he Azizin unelmista rakennetun kotikylän, sen jätän tässä kertomatta.

Pidin kovasti varsinkin romaanin farssimaisesta alkuosasta. Myöhempi vakavoituminenkin oli paikallaan. Viimeiset kymmenisen sivua, joissa Aziz päätyy Jean-Pierren kotiseudulle, olisin jättänyt pois. Niissä tuodaan romaaniin mukaan järeä teema, käsityöläisammattien katoaminen suurteollisuuden alle. Tämä teema ei oikeastaan liity Azizin tarinaan ja olisi ansainnut ihan oman teoksensa. Sillä on varmaan haluttu kuvata Azizin kykyä sopeutua tilanteeseen kuin tilanteeseen: lopussa hän ehkä toteuttaa Jean-Pierren elämän toteutumattomat unelmat. Ja luonnollisesti myös teollistuminen näyttää olevan un aller simple, yksisuuntainen matka, entiseen ei ole paluuta.

La réalité, comme de toute façon c'est elle qui cagne, il vaut mieux qu'elle arrive le plus tard possible. (Koska todellisuus joka tapauksessa voittaa, on parasta, että se tulee mahdollisimman myöhään.)

Un aller simple voitti Prix Goncourt -romaanipalkinnon vuonna 1994. 

Didier van Cauwelaert, Un aller simple. Albin Michel 1994. Kansikuva: Rozier-Gaudriault. 120 s.

Ruth Prawer Jhabvala: Kuumuus ja kiihko

Intian runsaus ja ristiriitaisuus on kaunokirjallisissa kuvauksissa johtanut melkoisiin mammutteihin: E. M. Forsterin Matka Intiaan (445 sivua), Salman Rushdien Keskiyön lapset (575 sivua), John Irvingin Sirkuksen poika (680 sivua). Paul Scott tarvitsi neljä viisisataasivuista kirjaa Intiasta kertomiseen. Eikä tämäkään riittänyt: Intia-kvartettiin hän lisäsi myöhemmin vielä 250-sivuisen jatko-osan Staying On.

Oli virkistävää saada käsiinsä kirja, joka puristi Intiasta mehun alle kahteensataan sivuun. Tässä tapauksessa pieni todellakin on kaunista. Pidän yleensä hyvänä merkkinä, jos kirja tulee uniini. Niin että terveisiä vaan Intiasta. Kahtena yönä kävin siellä.

Ruth Prawer Jhabvalan (1927–2013) Kuumuus ja kiihko imaisi minut mukaansa ihmisuhteiden ja kulttuurien törmäytykseen Intian helteessä ja tomumyrskyissä. Kun lopulta monsuuni toi mukanaan sateet ja raikkaamman sään – ja viileän harkinnan – päähenkilöiden elämä oli muuttunut peruuttamattomasti. 

Romaanin nykyhetkessä 1970-luvun alkupuolella nimettömäksi jäävä noin kolmekymmentävuotias englantilainen nainen matkustaa Intiaan selvittämään sukunsa historiaan liittyvää arvoitusta. Hänen isoisänsä ensimmäinen vaimo jätti miehensä, Intian englantilaisen siviilihallinnon virkamiehen, ja lähti intialaisen ruhtinaan, Khatmin nawabin, matkaan.

Havaintonsa Intian nykypäivästä ja löytönsä isoisänsä ja tämän Olivia-vaimon vaiheista nainen kirjaa tarkkoihin ja eläviin päiväkirjamerkintöihin. Apuna matkallaan menneisyyteen hänellä on nippu Olivian sisarelleen Pariisiin kirjoittamia kirjeitä. 

Päiväkirjamerkinnät kattavat noin puolet romaanista. Toinen puoli muodostuu kaikkitietävän kertojan kuvauksista vuoden 1923 tapahtumista. Aikatasojen vaihtelu ja menneisyyden salaisuuksien vähittäinen paljastuminen luo romaaniin jännittävän, dekkarimaisen rakenteen. Kiehtovalla tavalla nykyhetki ja menneisyys myös alkavat kietoutua toisiinsa, kun kertojan elämä nykyhetkessä alkaa jäljitellä viidenkymmenen vuoden takaisia tapahtumia.

Niin kertojan kuin Oliviankin elämään kuuluvat länsimainen ja intialainen rakastettu, vahinkoraskaus, joka mahdollisesti saa molemmissa tapauksissa alkunsa täsmälleen samassa Baba Firdausin lehdossa. Sama epätietoisuus vauvan isästä on mukana molemmissa aikatasoissa. Romaani käyttää toistoa muutenkin oivaltavasti. Draaman ratkaisuvaiheessa sekä Olivian aviomies että nawabi puhuvat hänelle täsmälleen samoin sanoin.

Omissa ratkaisuissaan nykyhetken kertoja tuntuu sovittavan Olivian virheet. Molemmat päätyvät asumaan samoille seuduille Himalajan rinteille. Katseliko Olivia alas laaksoon ja menneeseen? Vai ylös- ja eteenpäin kuten nykyhetken itsenäinen nainen?

Kuvittelen mielessäni usvan taakse huippuja, jotka ovat korkeampia kuin missään näkemäni. Niitä peittävä lumi on valkeampaa kuin missään muualla – niin valkoista, että se loistaa valoisana vasten taivasta, jonka sini on syvempää kuin missään muualla. Sellaista näkyä minä odotan.

Intialaisen ja länsimaisen kulttuurin erot tulevat esiin molemmissa aikatasoissa. Vaikuttaa siltä, että Intian sielu jää tavoittamatta niin paikallisesta väestöstä omiin kaupunginosiinsa eristyviltä siirtomaahallinnon englantilaisilta kuin likaisilta ja mahataudista kärsiviltä reissaajiltakin, vaikka nuo jälkimmäiset hindulaisuuden pintapuolisesti omaksuttuja oppeja toistelevatkin. 

Jäävätkö Intiaan länsimaalaisista loppujen lopuksi vain askeetit, seikkailijat ja lähetyssaarnaajat – sekä onnettomasti rakastuneet? Englantilaisten hallinnosta näyttävät muistuttavan enää rappeutuvat brittiläisten hautausmaat. Toisaalta myös pikkuruhtinaiden aika on ohi. Nawabin tyhjennetty ja rapistuva palatsi odottaa romaanissa myyntiä Intian hallitukselle, joka sekään ei ole enää erityisen kiinnostunut siitä.

Olivia vaikutti aluksi englantilaiselta rouva Bovarylta. Aviomiestään Olivia kyllä piti arvossa, toisin kuin Emma Bovary, mutta miehen virka vaati pitkiä työpäiviä ilman lomia, ja Olivia jäi vaille kaipaamaansa huomiota. 

Romaanin alussa Olivia on turhamainen, pinnallinen ja helposti ikävystyvä. Englantilaiset virkamiehet ja heidän vaimonsa, joiden kanssa hän enimmäkseen joutuu seurustelemaan, ovat hänen mielestään tylsiä. Niinpä hän ei kuumana kautena suostu lähtemään muiden vaimojen mukana rannikolle pois Satipurin tasankokaupungin kaikkialle tunkeutuvasta tomusta. Päätös osoittautuu kohtalokkaaksi. Lukijalle on alusta asti selvää, että Olivia ennemmin tai myöhemmin kaipaa jotain enemmän.

Jo ensitapaamisella nawabin kanssa merkit ovat ilmassa:

Miehen silmät olivat alkaneet loistaa, ja vaikka hän oli hillinnyt itsensä välittömästi, Olivia oli nähnyt sen ja käsittänyt, että tässä oli vihdoin edes yksi ihminen Intiassa, joka oli kiinnostunut hänestä tavalla, johon hän oli tottunut.

Enempää en juonesta paljasta. Onhan tässäkin jo yhtä ja toista tullut esiin. Ainoastaan sen verran, että nykyhetken kertoja uskoo, että kokemustensa myötä Olivia myös oppi jotakin:

Mutta tehtyään sen, mitä hän teki – ja jäätyään sen jälkeen loppuiäkseen Intiaan – hän ei voinut enää olla sama ihminen kuin alussa.

Kohtalokas rakkaustarina on tietenkin romaanin keskiössä, mutta eloisasti kuvatut sivuhenkilöt toivat virkistävästi mukaan sekä paikallisväriä että huvittavia kuvauksia eurooppalaisten yrityksistä sopeutua outoon kulttuuriin.

Klaus Karttusen suomennosta pidin erinomaisena. Tietysti kirjailijan asiantuntemus oli kaiken pohjana, mutta myös kääntäjä solahti intialaiseen kulttuuriin täysin vakuuttavasti. Kääntäjän nimi ei soittanut kelloja ja googlailu osoittikin, että hän on työskennellyt enemmän Intia-tutkimuksen kuin kaunokirjallisuuden kääntämisen puolella.

Kirjailija Ruth Prawer Jhabvala oli syntyjään puolalainen. Hänen juutalainen perheensä muutti Englantiin pakoon natsien vainoja, kun Ruth oli 12-vuotias. Avioiduttuaan intialaisen kanssa Ruth asui Intiassa yli 20 vuotta. Loppuelämänsä hän vietti New Yorkissa. Useiden kaunokirjallisten teosten lisäksi hän kirjoitti lukuisia elokuvakäsikirjoituksia Merchant Ivory Productions -tuotantoyhtiölle. Hänen E. M. Forsterin romaaneista sovittamansa elokuvakäsikirjoitukset toivat hänelle kaksi Oscaria (elokuvista Hotelli Firenzessä ja Talo jalavan varjossa).

Romaanista Kuumuus ja kiihko hän sai Booker-palkinnon vuonna 1975.

Ruth Prawer Jhabvala, Kuumuus ja kiihko. Otava 1983. Englanninkielisestä alkuteoksesta Heat and Dust (1975) suomentanut Klaus Karttunen. 196 s.