Aloitan suosikkilainauksellani Moby Dickistä: "Aina kun suupielteni juonteet alkavat käydä katkeriksi, kun sielussani vallitsee kostea, tihuttava marraskuu, kun huomaan pakostakin pysähteleväni ruumisarkkuliikkeiden ikkunoiden kohdalla ja liittyväni joka ainoaan kohtaamaani hautaussaattoon, ja varsinkin aina kun luulottelu saa minussa sellaisen vallan, että vain voimakas moraalinen katsomustapa voi estää minua lähtemästä kadulle iskemään harkiten ja järjestelmällisesti jokaiselta vastaantulijalta hatun päästä – silloin katson, että minun on korkea aika lähteä merille niin pian kuin suinkin."
Minulle merille lähtö ei ole vaihtoehto, joten yritän etsiskellä hauskaa luettavaa. Tässä tarkoituksessa vilkaisin hauskoille kirjoille suunnatun Bollinger Everyman Wodehouse -kirjallisuuspalkinnon voittajien listaa. Ja kas – palkinnon ihan ensimmäinen voittaja, Howard Jacobsonin The Mighty Walzer, löytyi omasta kirjahyllystä.
The Mighty Walzer oli kyllä hauska mutta ei erityisen iloinen kirja. Se kertoo manchesterilaisen juutalaispojan ja -miehen kehitystarinan 1950-luvulta 1990-luvulle. Vuonna 1942 syntynyt kirjailija Howard Jacobson on kertonut teoksen olevan osittain omaelämäkerrallinen.
Romaanin päähenkilö, Oliver Walzer, löytää noin kymmenvuotiaana puiston lammikosta pöytätennispallon. Hän alkaa pelata sillä itseään vastaan lyömällä sitä seinään kirjalla, jonka on poiminut kirjahyllystään. R. L. Stevensonin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde on tarkoitukseen sopivan ohut. Lisäksi se on hänen kirjahyllynsä ainoa miehen kirjoittama kirja.
Siinäpä tuli jo pari vihjettä teoksen jatkosta: persoonan jakautuminen ja miehuuden pohtiminen ovat aivan romaanin ytimessä. Myös Oliver Walzer on kahtiajakautunut persoona. Juutalaisnuorten Akiva-urheiluseuraan liityttyään ja lopulta oikean mailan saatuaan hänestä tulee huippupelaaja, seuransa pöytätennisjoukkueen nuorin jäsen. Tässä romaanissa pöytätennis on mukana lähes jokaisella sivulla. Pieni oma kokemus tästä lajista ja sen erilaisista tekniikoista sekä mailojen ominaisuuksista on eduksi romaanin ymmärtämiseksi ja lukukiinnostuksen säilyttämiseksi.
Pöytätenniksen aivan korkein huippu jää Oliverilta saavuttamatta, sillä hän löytää jo varhain myös epäonnistumisen masokistisen nautinnon. Kuten hän itse toteaa, hänestä tulee "mahtailija joka haluaa hävitä isosti". Ominaisuus maksaa hänelle useita tappioita otteluissa, jotka hän olisi voinut voittaa; muutaman työpaikan; puolison, lasten ja rakkauden menettämisen ja johtaa hänet lopulta eräänlaiseen vapaaehtoiseen ja yksinäiseen maanpakoon.
Nyt menin kuitenkin asioiden edelle. Oliver Walzerin kaksijakoinen persoona on ennen kaikkea lähtöisin hänen kodistaan. Isän suku, Walzerit, on ulospäin suuntautuvaa, anteliasta ja suurieleistä sorttia. Aviollinen uskollisuus ei ole korkealla Walzerin miesten arvoissa. Oliver on perinyt myös Walzerin suvun vantteran ulkomuodon – he muistuttavat "tiilistä tehtyä paskahuussia".
Henkiseltä rakenteeltaan Oliver muistuttaa myös äidin puoleista sukuaan, Saffroneita. Varsinkin Saffronin naiset ovat ujoja pessimistejä, aina valmiita uusiin pettymyksiin. Oliverin kolme naimatonta tätiä ja isoäiti osallistuvat aktiivisesti pojan kasvatukseen sillä yllättävällä seurauksella, että kun Oliver tulee murrosikään, hänen seksuaaliset fantasiansa kietoutuvat näihin sukulaisnaisiin. Tunnetussa juutalaispojan kasvutarinassa, Philip Rothin Portnoyn taudissa, päähenkilö poikavuosinaan sulkeutuu tuntikausiksi vessaan. Samoin Oliver tässä romaanissa. Sen mitä Alexander Portnoy suljetun oven takana teki sukille, omenoille ja maksapihville, tekee Oliver Walzer tätiensä kasvokuville, jotka hän on huolellisesti liimannut Span-lehdestä leikattuihin vähäpukeisten naisten vartaloihin.
Sukulaisten elämänkohtalot ovat tärkeällä sijalla romaanissa. Tarinat ovat surumielisellä tavalla hauskoja mutta harvoin onnellisia. Harvat tarinat ovat, jos ne kerrotaan ihan loppuunsa asti.
Teoksen hauskuudesta pitävät huolen ennen kaikkea Akiva-urheiluseuran pojat ja nuoret miehet, joista varsinkin Aishky, Twinky ja Sheeny tulevat Oliverille ihailluiksi esikuviksi ja opettajiksi eri elämänalueilla. Nuorukaisten jiddišinkielisiä ilmauksia tulviva naljailu – chipping – jossa kysymykseen vastataan vastakysymyksellä on hervotonta revittelyä, jossa verbaalinen leikki on tärkeämpää kuin totuudessa pysyminen.
Nykynuorten musiikkimieltymysten valossa oli yllättävää, että Twinky ja Aishky avaavat Oliverille oopperamusiikin maailman ja sitä kautta rakkauden italian kieleen. Kyllä siellä Bill Haleykin mainitaan, mutta selvästi Giuseppe di Stefanoa, Mario Lanzaa ja Jussi Björlingiä köykäisempänä laulutaiteen edustajana. Sheeny puolestaan opastaa sairaalloisen ujon nuoren miehen tyttöjen pariin.
Pöytätennismenestys avaa Oliverille myös tien Cambridgen yliopistoon – sukujensa ensimmäisenä. Jo opiskeluaikanaan hän solmii avioliiton teiniaikaisen tyttöystävänsä, Sabine Weinbergerin, kanssa. Avioliitto hajoaa muutaman vuoden ja kahden lapsen jälkeen. Oliver muuttaa pysyvästi Venetsiaan. Kaukaa ja pettyneenä tämä maallistunut Venetsian "synkkyyden kauppias" seuraa lastensa kääntymistä ankaraan juutalaisuuden muotoon.
Romaani päättyy elegiseen loppujaksoon, jossa vanha Oliver palaa käymään kotimaassaan ja tapaa entiset pelikaverinsa vielä kerran. Elämä on kuljettanut toverit yllättäviin suuntiin. Vanha ystävyys kuitenkin herää hetkeksi henkiin. Lähes autiossa pubissa he laulavat valomerkkiin asti heille rakkaimpia ooppera-aarioita – tunteella.
Tuossa edellä "vanha Oliver" pitäisi oikeastaan olla lainausmerkeissä. Itse asiassa hän on vasta vähän yli 50-vuotias. Hän on kuitenkin jollain tapaa tyyntynyt ja rauhoittunut. Tämän elämää kokeneen Oliverin kertojanääni minäkertojana antaa koko romaanille sen hyväntahtoisesti hymyilevän sävyn.
Olen blogissa kirjoittanut aiemmin parista muusta Howard Jacobsonin romaanista. Tässä niitä varhaisemmassa romaanissa oli useita yhtymäkohtia myöhempiin. Rakkaus oopperaan ja miesten välinen ystävyys ovat keskiössä myös Booker-palkinnon voittaneessa romaanissa The Finkler Question.
Miesten ystävyys on mukana myös romaanissa Shylock, ikuinen, jossa käsitellään niin ikään "häviämisen arvokkuutta". Kyseessä ei ehkä siis ole pelkästään Oliver Walzerille tyypillinen suhtautumistapa. Ehkä se on jollain tavalla laajemminkin osa holokaustin jälkeistä juutalaista ajattelua. Ja turha kai sitä on rajata pelkästään juutalaisuuteen. Kyllä kai jonkinlainen kunniallinen tappio – A Fairly Honourable Defeat, kuten Iris Murdoch yhden romaaninsa nimesi – kuuluu ihmisenä olemiseen yleensäkin.
Ei tainnut tästä romaanista olla hälventämään hetkellistä pessimismiäni. Lähdenkö merille vai iskemään hatun vastaantulijoiden päästä?
Howard Jacobson, The Mighty Walzer. Jonathan Cape 1999. 388 s. [Romaanin kansikuvassa on Hymie Lurie (1918–1982), manchesterilainen kansainvälisen tason saavuttanut pöytätenniksen pelaaja.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!