Laurie Lee: Siideriä Rosien kanssa

Laurie Leen (1914–1997) muistelmatrilogian ensimmäinen osa, Siideriä Rosien kanssa, on englanninkielisellä alueella pienen klassikon maineessa. Se kuvaa nostalgisesti Cotswoldin alueen kyläyhteisöä 1920-luvulla. Olen täällä blogissa aiemminkin maininnut brittien mieltymyksen nostalgiaan ja arvellut sen kumpuavan siitä, että kansakunta, jonka suuruuden vuodet ovat takanapäin, mielellään kääntää katseensa menneisyyteen.

Laurie Lee saapui Cotswoldiin kolmevuotiaana. Sieltä löytyi edulliseen hintaan iso vuokratalo, johon koko suuri uusioperhe mahtui. Perheeseen kuului Laurien äidin lisäksi kolme tyttöä ja yksi poika isän ensimmäisestä avioliitosta ja kolme poikaa isän toisesta avioliitosta. Laurie oli tämän toisen lapsisarjan keskimmäinen. Jäätyään leskeksi ensimmäisestä liitostaan isä oli mennyt naimisiin taloudenhoitajansa, Laurien äidin, kanssa.

Isä tuki perhettään taloudellisesti, mutta ei muuten pitänyt siihen yhteyttä. Hän jätti molemmat lapsikatraansa Laurien äidin kasvatettaviksi. Isä ei näin ollen esiinny tässä kirjassa. Emme saa myöskään tietää, mikä ajoi puolisot eroon toisistaan. Laurie vihjaa, että äidin räiskähtelevä persoonallisuus ei sopinut isän säntilliseen elämäntapaan. Laurien kuvauksessa lapsuuskodistaan käy ilmi, että rakkautta ja suvaitsevaisuutta siellä oli yllin kyllin, mutta arkisessa elämänhallinnassa äidillä oli haasteita:

Muistelmani vuodet kietoutuvat hänen sekasortoisuutensa kuvioihin. Hänen kukkansa ja laulunsa, hänen järkkymätön uskollisuutensa, hänen yrityksensä pitää yllä järjestystä, hänen toistuvat sortumisensa rähjäisyyteen, hänen hulluutta lähentelevät tilansa, hänen kiihkeä valon ja tiedon kaipuunsa, hänen lähes päivittäiset itkunsa kuolleen pikkutyttönsä takia, hänen ilonpitonsa ja hilpeytensä, hänen kiljuntakohtauksensa, hänen ihmisrakkautensa, hänen hysteeriset raivonpuuskansa, hänen oikeudenmukainen suhtautumisensa kuhunkin meistä lapsista – kaikki nämä vallitsivat äitiä ja istuivat hänen harteillaan kuin orrellinen korppeja ja kyyhkysiä.

Laurie kertoo, että kolmekymmentäviisi vuotta äiti odotti, että aviomies vielä palaisi hänen luokseen. Miehen kuolema Lontoossa murskasi lopulta tämän haaveen. Tämän jälkeen Laurien äiti menetti mielenterveytensä ja kuoli melko pian. Hänet haudattiin kylään, pyökkimetsän reunaan, lähelle nelivuotiaana kuollutta esikoistytärtään.

Tässä lapsuuskuvauksessa äiti on vielä vahvasti läsnä ja hänen boheemisuutensa antaa pikantin lisän perheen elämään. Äiti oli nuorena työskennellyt palvelijana useissa herraskartanoissa. Hän oli niissä omaksunut käyttäytymisen ja sivistyksen ihanteet, jotka sittemmin siirsi myös lapsiinsa. Äidin kautta avautuva näkymä kartanoiden elämään tuo vahvasti mieleen brittiläiset tv-tuotannot Kahden kerroksen väkeä -sarjasta Downton Abbeyyn.

Cotswoldilainen kylä heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen eli vielä jonkinlaisessa "jälkifeodaalisessa" unessa. Kartanonherra oli ehdoton auktoriteetti, vaikka hän ei tässä kirjassa lainatuissa puheissaan pysty muodostamaan ainuttakaan selkeää ja loppuun vietyä virkettä. Kylä oli lähes täysin omavarainen ja ikään kuin irrallaan muusta maailmasta. Ihmiset kuuluivat kiinteästi yhteisöönsä. Siihen kuuluivat myös eksentriset tyypit, lähes kylähullut, joista tässä kirjassa on useita hauskoja kuvauksia. Yhteiset illanvietot, juhlat ja retket katkaisivat arkisen aherruksen.

Jumalanpalvelus oli tärkeä osa yhteisön elämää, erityisesti Laurien kaltaisille kuoripojille.

Mutta tiuhaan ahtautuneen seurakunnan keskuudessa vallitsi juhlallinen tunnelma. Oli voimaa, valitusta, laulua täysin rinnoin, ankaraa rukoilua ja yhteistä katumusta. Kukaan ei jäänyt pois ilman syytä, eikä ketään edes haluttanut niin tehdä. Olimme tulleet kirkkoon, koska oli sunnuntai; ihan niin kuin maanantaisin pesimme pyykkimme.

Laurie Leen nostalgia ei muutu siirapiksi. Hän näkee myös sulkeutuneen yhteisön ikävät puolet. Esimerkiksi sen, että yhteisö suojelee murhamiehiä, jotka ovat pahoinpidelleet ja jättäneet pakkaseen kuolemaan miehen, jonka ainoa synti oli rahoillaan rehentely paikallisessa kapakassa. Kylä myös hyväksyy olankohautuksella insestin: kauniilla sisaruksilla on keskenään kauniita lapsia. Kivalta ei kuulosta sekään, että kyläkoulu on tavoitteeton lasten säilytyspaikka. Koulun kunnianhimoton tehtävä on tuottaa hädin tuskin luku- ja laskutaitoista työvoimaa maatyöhön ja alueen tehtaisiin.

Laurie Leen kaksoisvalotus tulee hyvin ilmi hänen kuvauksissaan seksuaalisuudesta. Kun kirja viimein pitkän odottelun jälkeen tutustuttaa lukijan teoksen nimessä mainittuun Rosieen, käy ilmi – kuten saattoi arvatakin – että Rosiella on murrosikäiselle kertojalle tarjota muutakin kuin siideriä. Kertojan ja Rosien ensiaskeleet erotiikan poluilla on kuvattu herttaisesti.

Aivan heti tämän jälkeen Lee kääntää katseensa seksuaalisuuden pimeään puoleen. Hän kertoo suunnitelmasta, jonka poikajoukko – Laurie yhtenä mukana – laatii uskontoon hurahtaneen, "pöpin" tytön raiskaamiseksi. Sattuma pelastaa tytön ja samalla oman käytöksensä hämmentämät pojat. Ironisesti Laurie Lee toteaa tovereistaan: "Myös muut menivät naimisiin ja kasvattivat isot lapsikatraat ja päätyivät seurakunnan kirkkovaltuuston jäseniksi."

Kirjan lopussa yksi aikakausi päättyy. Hevoskyydin ja jalkapatikan aika väistyy. Kaksikymmenluvun lopussa kylään ilmaantuu linja-autoja ja moottoripyöriä, vähitellen myös henkilöautoja. Kaupungit tuntuvat siirtyvän lähemmäs. Kartanonherra kuolee ja kartanon maat pilkotaan. Laurien vanhemmille sisarpuolille ilmaantuu kosijoita. 

Myös yhteisöllisyys alkaa hajota. Laurie Lee toteaa, että aikaisemmin aamujumalanpalveluksesta "haimme lämpöä toisistamme ja tiesimme olevamme samaa luomakuntaa". "Se oli meidän paluumme arkkiin." Nykyään "olemme vapautuneet tuosta tarpeesta; ja kun vedenpaisumus sitten tulee, me epäilemättä hukumme ylpeinä ja yksin".

Kirjan lopussa Laurie Lee löytää runoilijankutsumuksensa. Muistelmien toinen osa, Niin minä lähdin maailmalle keskikesän aamuna, on näemmä ilmestynyt myös suomeksi (Kersti Juvan suomentamana).

Lyhyissä alkusanoissaan kirjailija Laurie Lee toteaa, että "aika on saattanut vääristellä muutamia tosiasioita" tässä varhaisten poikavuosien muistelmateoksessa. Kaunokirjallinen ote näkyy myös teoksen kielessä, jossa on samankaltaista runollista sävyä kuin esimerkiksi John MacGahernin Memoir-teoksessa. Olen melko varma, että yksi Leen kappale, jossa hän kuvaa äitinsä vanhuutta: "nuo viimeiset vuodet, vapaat ristiriidoista, epäilyistä ja peloista hänen hiljalleen palautuessa talonpoikaisen yksinkertaiseksi niin kuin tarharuusu villiruusuksi" on jonkinlaisena muistumana soinut McGahernin mielessä, kun hän kuvaa sitä vanhuutta, jonka olisi toivonut omalle melko nuorena kuolleelle äidilleen. 

Siideriä Rosien kanssa pisti minut miettimään yhteisöllisyyden etuja ja haittoja. En tunne kaipaavani sellaista tiivistä yhteisöä, jota kirja kuvaa. Kokisin sen varmaan ahdistavana. On kuitenkin ironista, että juuri viestintävälineiden kehitys eristi ihmiset omiin koteihinsa. Sosiaalinen media on sitten jatkanut siitä vähentämällä fyysistä kohtaamista entisestään ja – siltä ainakin näyttää – vääristämällä myös henkisen yhteyden riitelyksi tai oman kuplan ummehtuneisuudeksi.

Kirjassa on John Wardin luonnosmainen piirroskuvitus.

Laurie Lee, Siideriä Rosien kanssa. Otava 1978. Englanninkielisestä alkuteoksesta Cider with Rosie (1959) suomentanut Markku Lahtela. Päällys: Kosti Antikainen. Kuvitus: John Ward. 256 s.