Martti Anhava: Siperia opettaa

Kuten Martti Anhavan (s. 1955) vuonna 2018 ilmestyneen esseekokoelman nimi ilmoittaa, se kertoo kirjailijoiden kokemuksista Siperiassa ja siitä, mitä Siperia on heille opettanut venäläisestä sielunmaisemasta. 

Siperian ankara luonto on tarjonnut kulloisillekin Venäjän ja Neuvostoliiton hallitsijoille Iivana Julmasta lähtien oivan välineen hankalien ihmisten rankaisemiseen. 

Koska Venäjä ryhtyi käyttämään Siperiaa kuten englantilaiset Australiaa ja ranskalaiset Pirunsaarta, inhimillisen hylkytavaran kaatopaikkana, Siperian asuttamisen historia on paljolti karkottamisen historiaa.

Siperiassa on ollut tarjolla yllin kyllin tarpeellista tai turhauttavan tarpeetonta tekemistä pakkotyöhön määrätyille. Pitkät, enimmäkseen tiettömät välimatkat vähensivät tarvetta sinne karkotettujen valvontaan. 

Kaukana uteliaiden silmiltä vankien kohtelu oli usein mielivaltaista. Siperiassa oli Siperian lait. Kirjailijoille Siperia oli eräänlainen ihmisyyden laboratorio. Ei ehkä juuri silloin, kun he siellä itse rangaistustaan suorittivat – kärsimys ei liene kenellekään paras ajattelun kannustin – vaan myöhemmin kokemuksiaan muistellessaan. Siperiassa useimmilla ei edes ollut kirjoitustarpeita, harvalla kirjojakaan. 

Martti Anhavan esseekokoelman neljästä osasta ensimmäinen ja laajin keskittyy Siperian kuvauksiin kirjallisuudessa. Käsiteltyjen kirjailijoiden luettelo on näyttävä. Joukossa oli useita sellaisia, joista en muista aiemmin kuulleeni, esimerkiksi Aleksandr Tšudakov, Aleksandr Radištšev, Ivan Jakuškin, Andrei Rosen, Vladimir Korolenko, Roman Sentšin. Tutumpia minulle olivat venäläisen anarkismin isä Pjotr Kropotkin sekä pakkotyöleirin arkea novelleissaan kuvannut Varlam Šalamov. 

Dostojevski oli luonnollisesti myös mukana. Muistelmia kuolleesta talosta -teoksesta Anhava lainaa muun muassa kuvauksen parinsadan vangin joulusaunasta, jonka infernaalisuus toi kirjailijakollega Turgeneville mieleen Danten. Siperia-kokemuksistaan Dostojevski sai tukea käsitykselleen ihmisten toiminnan irrationaalisuudesta sekä ihmisen sammumattomasta vapaudenhalusta. Dostojevskin henkilöhahmot tosin toteuttavat vapauttaan kyseenalaisin tavoin, kuten vaikkapa Raskolnikov murhatessaan koronkiskurin tai Stavrogin vietellessään pikkutytön. Anhava pohtii, olisiko Dostojevski Karamazovin veljesten kirjoittamatta jääneessä jatko-osassa antanut Aljošan "löytää vapauden joka vihdoin olisi tuntunut tavoittelemisen arvoiselta". 

Aleksandr Solženitsyn on se kirjailija, joka täräytti minun tietoisuuteeni pakkotyöleirit ja muutti pysyvästi käsitykseni Neuvostoliitosta. Luin Solženitsynin Vankileirien saariston kolmiosaisena englanninkielisenä pokkarisarjana (Gulag Archipelago) 1970-luvun lopulla. Solženitsynin ristiriitaista persoonaa Anhava jäljittää ansiokkaasti.

Kaikki Siperiasta kirjoittaneet eivät olleet siellä karkotettuina. Osa oli siellä tutkimusmatkalla kuten George Kennan ja Anton Tšehov. Omaa kokemusta leireiltä ei ollut myöskään Vasili Grossmanilla eikä Roman Sentšinillä. Sentšin kylläkin syntyi ja vietti varhaiset vuotensa Siperiassa.

Kirjailijoiden lista on miehinen. Naisiakin Siperiassa luonnollisesti oli, osa rangaistujen joukossa, osa seurasi sinne puolisoitaan. 

Sitä ei kielletty, mutta ei tehty helpoksi liioin. Lähtöpäätöksen tehtyään he joutuivat vahvistamaan allekirjoituksellaan paperin jossa todettiin heidän luopuvan aatelisarvostaan ja siihen liittyvistä oikeuksista, luopuvan kiinteästä [ja] irtaimesta omaisuudestaan sekä oikeudestaan mahdollisiin perintöihin. Tuhansien kilometrien taipaleen pääkaupungista Baikalin taakse nämä kamaripalvelijoihin ja monenlaisiin elämän mukavuuksiin tottuneet naiset joutuivat kulkemaan vankisaattueiden mukana, syömään ja majoittumaan heidän parissaan. Ja kun he vaivojen ja vastusten jälkeen selviytyivät määränpäähänsä, heille kerrottiin että he saivat tavata puolisoaan kaksi kertaa viikossa tunnin ajan ja valvonnan alaisina.

Kun miehen pakkotyöaika päättyi – ja se kesti poikkeuksetta vuosia – puolisot saivat muuttaa asumaan yhteen. Lapsia naiset eivät saaneet ottaa mukaansa. Tämä määräys esti monen vaimon lähdön miehensä tueksi, ja moni mies tämän säännön vuoksi kielsi vaimoaan lähtemästä.

Gulag, pakkotyöleirien verkosto, lakkautettiin virallisesti vuonna 1960. Siis virallisesti. Kuten Anhava toteaa: "Ja mistäpä tiedämme mitä taigassa tai Eurooppaa lähempänäkin sijaitsevilla tiettömillä metsäalueilla tapahtuu?" 

Lainaan tähän Anhavaa, joka puolestaan lainaa Sergei Kovaljovia:

"Gulag ei ole loppuunkirjoitettu historian luku", toteaa Sergei Kovaljov, aikoinaan neljä vuotta leirivankina elänyt biofyysikko ja ihmisoikeusaktivisti Suzanne Sternhalin haastattelussa tammikuulla 2012. "Gulag elää edelleen venäläisten mielenlaadussa, heidän orjailevissa tavoissaan, siinä miten halukkaasti he mukautuvat propagandaan ja valheisiin ja miten piittaamattomasti he suhtautuvat oman kansansa kohtaloon ja vallanpitäjien rikoksiin."

Siperia opettaa -kokoelman toinen osa käsittelee Juri Trifonovia, joka ei kirjoittanut pakkotyöleireistä vaan moskovalaisesta elämänmenosta. Laajassa esseessä Anhava esittelee ja analysoi perusteellisesti Trifonovin tuotannon. Varsinkin pienoisromaanien esittely herätti halun lähteä kaivelemaan antikvariaatteja. 

Esseekokoelman kolmannessa osassa on neljä elokuvia käsittelevää esseetä. Ne ovat alun perin ilmestyneet Filmihullu-lehdessä. Eric Rohmerin Yöni Maudin luona (1969) vaikuttaa tutustumisen arvoiselta. Olen saattanut sen joskus 1970-luvulla nähdä elokuvakerhossa, mutta monet hyvät leffat jäivät silloin ymmärtämättä, koska katsojan vireys suuntautui muihin asioihin. 

Barry Levinsonin Wag the Dog – Häntä heiluttaa koiraa (1997) on jäänyt katsomatta, vaikka muistan veljeni sitä kovasti suositelleen. Martti Anhava aloittaa elokuvan esittelyn Oscar Wilden lausahduksesta: "Elämä jäljittelee taidetta paljon enemmän kuin taide jäljittelee elämää." Wilden lause on ollut mielessäni viime aikoina, kun julkisuudessa on pohdittu juonen oikeutusta kaunokirjallisuudessa. Niin kauan kuin olen kirjallisuuskeskustelua seurannut – siis ainakin viisikymmentä vuotta – aika ajoin joku kirjailija on arvellut keksineensä, että "elämässä" ei ole juonta, joten sitä ei pidä olla kirjoissakaan. Tällä kertaa tämän oivalluksen oli tehnyt Rachel Cusk. Minä nyt kuitenkin täällä itsepintaisesti piipitän, että ihminen on "homo narrans", tarinoita kertova ihminen. Nämä tarinat vaikuttavat meihin ja muovaavat toimintaamme, uskoimme niihin tai emme. 

Kummisetä-elokuvan kömmähdyksiä käsittelevä essee oli hauska. En ole näitä mokia huomannutkaan, mikä vahvistaa Anhavan loppupäätelmää. Elokuvassa on kantava "elokuvallinen ajatus", joka saa meidät sokeiksi pikkuvirheille. Luulen, että kyse on samasta asiasta, kun kirjaa lukiessamme jätämme huomiotta epäloogisuudet. Runoilija Coleridge antoi tälle ilmiölle nimen "willing suspension of disbelief". 

Sideways-elokuvan (2004) näin melko tuoreeltaan. Ilmeisesti monen muun tapaan hakeuduin sen jälkeen Alkossa usein Pinot Noir -hyllylle.

Kirjan viimeinen jakso käsittelee kolmella esseellä Paavo Haavikkoa, hänen näytelmiään, suhdettaan yritysmaailmaan sekä rahaan. Esseet ovat ilmeisesti olleet valmistelevia harjoituksia Martti Anhavan vuonna 2021 ilmestynyttä Haavikko-elämäkertaa varten. Haavikon näytelmien paluuta teattereiden ohjelmistoon olen toivonut jo pitemmän aikaa, mutta olen valmistautunut myös pettymään tässä asiassa.

Pidin Martti Anhavan tyylistä tässä kokoelmassa kuten olen pitänyt hänen aiemmissakin esseissään. Melko kirjallinen lauseenvastikkeita kaihtamaton sävy rikastuu toisinaan harvinaisemmilla murreilmauksilla, esimerkiksi sellaisilla kuin huonosaattoinen, häätyy ja elonkeraisuus. Mämmikouraisuista en aiemmin ole kuullut mutta heti ymmärsin kyllä. Spin doctorin suomennoksena puliveivari oli osuva.

Martti Anhava, Siperia opettaa: Kirjoituksia. Otava 2018. Kansi: Anna Lehtonen. 335 s.