André Malraux: Sielujen kapina

André Malraux (1901–1976) on asettanut riman korkealle romaanissaan Sielujen kapina. Se yhdistää historiallis-yhteiskunnallisen ajankuvan romaanihenkilöiden tarkkaan yksilöpsykologiseen tarkasteluun. Siinä sivussa se tarjoaa toimintajännärin, jonka kerronta nopeine leikkauksineen ja yksityiskohtaisine miljöökuvauksineen synnyttää vahvan elokuvallisen vaikutelman. Romaanille antaa merkitystä myös se, että se on aikalaisdokumentti Kiinan historian yhdestä dramaattisesta vaiheesta. Ranskassa arvostettiin Malraux'n pyrkimyksiä: romaani sai Goncourt-palkinnon vuonna 1933.

Heti perään on sanottava, että Sielujen kapina on aikansa tuote. Epäilemättä se kuvaa uskollisesti käsittelemäänsä tapahtumaketjua, mutta sen painotukset ovat raskaita. Koomisia kevennyksiä on turha odottaa. Mielivalta ja tuhovoimat ovat valloillaan sen maailmassa. Romaanin kerronnassa se näkyy hajanaisuutena. Luvut on nimetty ajanmäärein: Kello puoli yksitoista, Kello viisi aamulla.... Tarkat ajankohdat ovat kuitenkin yhdentekeviä: kyseessä ei ole yhden päivän romaani, vaan lukujen välillä kuluu toisinaan viikkojakin. 

Yksilöiden ajatusmaailmaa hallitsee yksinäisyys ja valintojen sitovuus. Eksistentialismin tartunnalta ei monikaan viime vuosisadan ranskalainen romaani säästynyt. Vapaus toistuu monien ihanteena, mutta sen hinta on kova: siitä joutuu maksamaan hengellään. Vanha pulma siis: onko parempi olla elävä koira vai kuollut leijona? 

Romaanin tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1927 ja sijoittuvat enimmäkseen Šanghaihin. Kommunistit olivat tehneet yhteistyötä Kiinan kansallisen puolueen Kuomintangin kanssa. Nyt osa Šanghain kommunisteista halusi irrottautua Kuomintangista ja tavoitella sosialistista vallankumousta, vaikka Kuomintangia tukenut kommunistinen internationaali, Komintern, piti ajankohtaa ennenaikaisena. Kuomintangin johtaja Tšan-Kai-Šek puolestaan halusi syrjäyttää kommunistit puolueesta ja järjesti yllättäen verilöylyn, jossa vallankumousta yrittäneet kommunistit kukistettiin julmasti.  

Romaani siis kuvaa tapahtumia – yleislakkoa ja vallankumousyritystä – jotka koskettavat massoja ja jotka perustuvat yhteistoimintaan ja solidaarisuuteen. Siksi on yllättävää, miten yksinäisiksi kirjan henkilöt itsensä tuntevat. Yksinäisyys on lähes jokaisen hallitseva tunnetila. Kirjan alkuperäinen, ranskalainen nimi La Condition Humaine – 'ihmisen tila' tai 'ihmisen osa'  – viittaa selvästi tähän ihmisen perustavanlaatuiseen yksinäisyyteen. 

Suurin osa romaanin henkilöistä on kommunisteja tai ihmisiä, jotka ovat heidän kanssaan tekemisissä liiketoimien takia tai perhesyistä. Tässä muutamia heistä:

Romaani alkaa dramaattisesti Tšienin tekemästä salamurhasta. Hänen tekonsa on lähtölaukaus vallankumoukselle, sillä sen avulla kommunistit saavat haltuunsa laivalastillisen aseita. Teko eristää Tšienin samalla muista vallankumouksellisista ja saa hänet siirtymään kohti poliittista terrorismia. Hän alkaa suunnitella Tšan-Kai-Šekin murhaamista. Tšienissä tiivistyy romaanin teema ihmisen yksinäisyydestä. Kun muut romaanin henkilöt sentään yrittävät luoda yhteyden toisiin ihmisiin, Tšienille yksinäisyys on suorastaan velvollisuus: “Terrorismi oli muunnettava mystiikaksi. Sen ensimmäinen käsky olisi yksinäisyys. Terroristin tuli uskaltaa suunnitella tekonsa yksin ja kuolla yksin.”

Kio on vallankumouksen strategi. Hänen puolisonsa Mai on lääkäri. Vallankumouksellisen pariskunnan henkilökohtainen pulma jättää usein varjoonsa heidän poliittiset toimensa. Yönä, josta romaani alkaa, Mai tunnustaa Kiolle menneensä vuoteeseen toisen miehen kanssa. He ovat luvanneet toisilleen täyden seksuaalisen vapauden, mutta paljastus vaivaa silti kovasti Kion mieltä. Mai puolustautuu sillä, että hän ei ole ottanut rakastajaa vaan "antautunut" vain kerran toverilleen, ja Kio voi halutessaan "ottaa" itselleen kenet haluaa. Kio vastaa: “Vapaus ei ole mitään vaihtotavaraa. Se on vapautta.”

Vielä romaanin loppuvaiheessa, kun Kio on määrätty pidätettäväksi, pariskunta palaa vapauden luonteeseen. Kio haluaa toteuttaa vapauttaan ja lähteä kaupungille tapaamaan tovereitaan, vaikka se merkitsisi pidätystä ja teloitusta. Hän kieltää Maita lähtemästä mukaansa. Mai tuo ilmi ristiriidan: myös hänen on saatava toteuttaa vapauttaan. Kio myöntyy. Hän toteaa: – Joka tunnustaa toisen ihmisen vapauden, hän pitää sitä kaikkea muuta tärkeämpänä silloinkin, kun se tuottaa kärsimystä, tiedän sen kokemuksestani.

Kain isä, ukko Gisors, on marxilainen opettaja, joka tyynnyttää mieltään oopiumilla. Monet romaanin henkilöistä uskoutuvat hänelle ja käyvät hänen kanssaan keskusteluja. Ukko Gisorsin erityinen lahja piilee siinä, että hän löytää palan itseään kaikista keskustelukumppaneistaan – myös terroristi Tšienistä.

Venäläinen Katov on Venäjän vallankumouksessa saanut kuolemantuomion. Hänet on ruumiskasasta virvoitettu henkiin vakavasti haavoittuneena ja hän on omistanut elämänsä kommunistiselle vallankumoukselle. Hänellä, kuten Kiollakin, on koko ajan mukanaan vyön solkeen piilotettuna syankaliumikapseli, josta riittää tappava annos kahdelle ihmiselle.

Romaanin loppupuolella on kohtaus, jossa henkilöiden yksinäisyys hetkeksi väistyy. Kyseessä on vangittujen vallankumouksellisten selli, jossa Kio ja Katov odottavat teloitusta. Kuoleman odotushuoneessa Kio ymmärtää ilmestyksenomaisesti, että Main kohtaaminen oli tehnyt lopun hänen yksinäisyydestään. Katov puolestaan luovuttaa syanidikapselinsa niille, jotka pelkäävät enemmän kuin hän.

Levykaupanpitäjä Hemmelrich tuntee koko elämänsä olleen kärsimystä. Hänellä on kiinalainen vaimo ja vakavasti sairas lapsi. Hemmelrich antaa vallankumouksellisten kokoontua kaupassaan,  mutta kun Tšien saapuu kauppaan pommien kanssa, Hemmelrich ajaa hänet matkoihinsa. Tästä hän tuntee huonoa omaatuntoa. Hän kadehtii Tšieniä, joka on vapaa ja jonka elämällä on merkitys. Myös Hemmelrich löytää lopulta “kauhistuttavan vapauden”, mutta vasta sitten, kun hänen vaimonsa ja lapsensa on murhattu.

Paroni Clappique on kauppias ja taiteen kerääjä, jolla on monta rautaa tulessa. Hänen kohdallaan Malraux pyrkii hieman koomisempaan henkilökuvaukseen, mutta aika väkinäistä on hymy tämän opportunistin kustannuksella. Clappique välittää tietoja kommunistivallankumouksellisille palkkiota vastaan. Hänen omatuntonsa herää, kun hän saa tiedon Kioa uhkaavasta pidätyksestä. Hän tuntee velvollisuudekseen lähteä varoittamaan Kioa, mutta pelihimo ja bordellin houkutukset vievät voiton. Hänen syyllisyydentunteensa ja itsemurhasuunnitelmansakin vaikuttavat esitykseltä. Ilveilijä ja kameleontti pelastaa viime hetkellä oman nahkansa ja poistuu Šanghaista.

Main ja Kion suhteen kuvauksessa on pyrkimystä uudenlaiseen naiskuvaan. Tunkkaisesta naiskuvasta pitää puolestaan huolen Ferral, ranskalainen poliitikko ja liikemies, kauppaseuran presidentti, kumin tuottaja. Ferral joutuu vaikeuksiin kumin hinnan romahdettua. Ranskan hallitus voisi tulla apuun mutta vain sillä edellytyksellä, että kommunistit eivät pääse valtaan ja taloudellinen toimintaympäristö säilyy vakaana.

Ferralin lyhytkestoinen suhde Valérieen on kiusaannuttavaa "omistamisen" ja "antautumisen" peliä, jota Valérie ei haluaisi pelata. Pelistä kieltäytyminen ei ole mahdollista Ferralin maailmassa, jossa miehen on kostettava kokemansa nöyryytykset – todelliset ja kuvitellut – moninkertaisesti. Ferralin naiskuvan vihamielisyys tulee esiin myös siinä, miten hän nöyryyttää kiinalaista geishaa kohtelemalla tätä tietoisesti kuin halpaa prostituoitua.

Kirjan lopussa osa edellä mainituista henkilöistä on menettänyt henkensä. On myös selviytyjiä. Viimeisessä luvussa vanha Gisors ja Mai tapaavat Japanissa. Gisors on palannut opettamaan itämaisen taiteen historiaa. Hänelle on tarjottu poliittista professuuria Moskovassa, mutta hän toteaa, että marxismi on kuollut hänessä. Mai puolestaan on lähdössä Moskovaan, mutta ei vielä tiedä, mihin tehtäviin. Lääkärinä hän ei enää voi toimia: hän ei kestä kuolevia. 

Main lähtö Moskovaan on romaanin todellisuudessa tulkittavissa pieneksi toivon pilkahdukseksi tai ainakin jonkin uuden aluksi. Poliittinen todellisuus kirjan ulkopuolella sammutti tämän tuikahduksen. Monet ulkomailta Neuvostoliittoon sosialismia rakentamaan saapuneet katosivat Stalinin puhdistuksissa.

Juha Mannerkorven suomennos on säilyttänyt hyvin luettavuutensa. Romaani on julkaistu myös Tammen Keltaisessa Kirjastossa.

André Malraux, Sielujen kapina. Tammi 1947. Ranskankielisestä alkuteoksesta La Condition Humaine (1933) suomentanut Juha Mannerkorpi. 374 s.