Anatole France: Teatteritarina

Äskettäin lukemassani Georges Bernanosin romaanissa esiintyi henkilö, jonka mallina kirjailija oli käyttänyt Anatole Francea. France oli saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1921 ja kuollut vuonna 1924, kaksi vuotta ennen Bernanosin romaanin julkaisua. Bernanos ei muistanut vanhempaa kollegaa hyvällä: Anatole Francen ironinen elämänasenne ja vakavuuden puute olivat selvästi ärsyttäneet Bernanosia.

Luin nuorena useita Anatole Francen kirjoja ja pidin erityisesti Ranskan historiaa parodian keinoin käsittelevästä romaanista Pingviinien saari. Siinä likinäköinen pyhä mies tulee vahingossa kastaneeksi joukon pingviinejä. Tästä syntyneen teologisen ongelman Jumala ratkaisee muuttamalla pingviinit ihmisiksi. Romaani kertoo sitten pingviinien historian muinaisista ajoista nykypäivään. Onpa mukana myös ennustus tulevasta.

Georges Bernanos ei varmaan halunnut houkutella lukijoita Anatole Francen teosten pariin, mutta niin tässä nyt kävi. Omasta hyllystäni löysin tämän pikkuisen Teatteritarinan, jonka France julkaisi romaanina vuonna 1903 alun perin aikakauslehdissä ilmestyneiden kertomusten pohjalta. Suomennos ilmestyi vuonna 1926.

Teatteriväkeä ja heidän lähipiiriään kuvaava tapakomedia pilailee ennen kaikkea sukupuolimoraalin kustannuksella. Teatteriväki kuvataan juoruilevaksi ja iloluontoiseksi porukaksi, joka mieluusti pistää dramaattisen valheen totuuden edelle. Teoksessa viitataan kunnioittavasti Ranskan teatteritaiteen suuriin nimiin, Racineen ja ennen kaikkea Molièreen, jonka näytelmästä Naisten koulu romaanin päähenkilö, näyttelijätär Félicie Nanteuil, lausuu pitkät pätkät rakastetulleen. Suomennettuun teokseen nämä otteet on jostain syystä jätetty ranskaksi.

Juonipaljastuksia on taas luvassa.

Félicie Nanteuil, Odéon-teatterin nouseva tähti, on aloittanut suhteen ulkoministeriön nuoren diplomaatin, Robert de Lignyn, kanssa. Nuoren rakkauden nousut ja laskut muodostavat suuren osan romaanin juonesta. 

Molemmilla on ollut aikaisempiakin rakkaussuhteita. Félicie toteaa kuin itsestäänselvyyden, että hänen teatteritaiteen opettajansa on perinyt korvauksen opetuksestaan. Toimeentulon takia hänellä on myös ollut vanhempi tukija. Ongelmaksi muodostuu ainoastaan saman teatterin näyttelijä Chevalier, joka ei halua luopua Féliciestä. 

Chevalier jäljittää Félicietä ja Robertia ja ampuu itsensä heidän lemmenpesänsä ovelle lausuttuaan kohtalokkaat sanat: "Minä kiellän teidät kuulumasta toisillenne. Se on viimeinen tahtoni. Hyvästi, Félicie!"

Järkyttynyt Félicie alkaa nähdä unia ja näkyjä, joissa Chevalier esiintyy. Chevalier myös ilmestyy hänelle aina, kun hän yrittää intiimiä kanssakäymistä Robertin kanssa. Ei auta, vaikka hän vainajaa lepyttääkseen vie ruusuja Chevalierin haudalle. Hän toteaakin, että Chevalier on kaikkialla muualla paitsi haudassaan.

Robert on aluksi kärsivällinen, mutta arvelee sitten, että Félicie ei aidosti rakastakaan häntä. Hän ottaa vastaan virkapaikan Haagista. Yllätyksekseen Robert huomaa, että hänen kiinnostuksensa toisiin naisiin on kadonnut. Silloinkin kun hän antautuu suhteisiin heidän kanssaan, hän etsii heistä vain Félicietä.

Romaanin suhtautuminen sukupuolimoraaliin on huvittunut. On syytä huomata, että Félicie ei haaveile avioliitosta Robertin kanssa. Se ei kertaakaan käy edes hänen mielessään. Hän asuu yhdessä leskiäitinsä kanssa ja noudattaa tämän antamaa mallia. Äidin rakastajat, jotka myös huolehtivat äidin toimeentulosta, vaihtuvat useaan otteeseen romaanin mittaan. Äiti hehkuu ja nuorentuu suhteistaan samaan aikaan, kun kieltäymyksessä elävä Félicie riutuu.

Mustasukkaisuus on romaanissa selvä pahe. Lievänä se voi ryydittää suhdetta, mutta sille ei saa antaa valtaa. Chevalierin kohtalo on tästä selvä varoitus. Esimerkiksi Robert ei oikeastaan tunne mustasukkaisuutta Félicien aiemmista rakastajista. Hän on närkästynyt näiden kehnosta tasosta, joka heijastuu ikävästi häneen itseensä.

Félicien ja Robertin suhteen rinnalla kuvataan myös teatterilaisten elämää: näytelmien harjoituksia ja niiden ohessa kerrottuja anekdootteja. Teatteriväki haluaa järjestää Chevalierille kunnon hautajaiset, vaikka kollega ei olekaan ollut erityisen pidetty tai lahjakas. Kirkko ei kuitenkaan halua antaa itsemurhaajalle sielunmessua eikä hautapaikkaa.

Avuksi värvätään teatterin lääkäri, tohtori Trublet, josta teatterilaiset käyttävät nimitystä Sokrates. Sokrates suostuu kirjoittamaan lausunnon, jonka mukaan Chevalier on tehnyt tekonsa mielenhäiriössä. Varsinainen synti on nimittäin epätoivo. Jos itsemurhan syynä on mielenhäiriö tai kuume, kirkolliset menot voivat tapahtua esteettä.

Tohtori Sokrates tosin on sitä mieltä, että kaikki ihmisten toiminta on edesvastuutonta, joten kaikille voitaisiin saman tien kirjoittaa vapautus teoistaan. Kirkon mielipiteistä hän ei piittaa. "Katolilaisuus on uskonnollisen välinpitämättömyyden hyväksyttävin muoto", hän toteaa. Kun teatterin johtaja sanoo uskovansa tahtoon, moraaliseen edesvastuuseen ja hyvän ja pahan eroon, Sokrates vastaa: "Nuo ajatukset ovat typeriä, kunnioitettavia ja terveellisiä. Ihmiset ovat tunteneet, että ilman noita ajatuksia he tulisivat hulluiksi. He saattoivat valita ainoastaan joko typeryyden tai hulluuden, ja he ovat järkevästi valinneet typeryyden. Sellainen on moraalisten ideain perusta."

Sokrateen pitkähköihin ja välillä melko viihdyttäviin yksinpuheluihin kirjailija on luultavasti sijoittanut omia aatteitaan moraalin relativismista ja universaalista determinismistä. 

Chevalierille siis loppujen lopuksi järjestetään sielunmessu ja hautajaiset. Hän saa "täyden huoneen" Panthéonissa. Sielunmessun ajan teatterilaiset juoruilevat, keksivät valheita ja hakkailevat. Sama meno jatkuu ruumissaatossa Montparnassen hautausmaalle. 

Rakastavaiset Félicie ja Robert yrittävät vielä paluuta yhteen, mutta toteavat sen mahdottomaksi. Lopussa näyttää siltä, että Félicielle jää lohduksi ainoastaan teatteritaide. Hän on siirtynyt Odéonista arvostetumpaan Comédie-Françaiseen.

Minulle tuli mieleen toinenkin tulkinta tähän Félicien tarinaan. Aivan romaanin alussa Félicie mainitsee, että muuan toinen naisnäyttelijä, Jeanne Perrin, oli hakkaillut häntä lavalla. Hän toteaa sen olleen vastenmielistä. Paikalla oleileva tohtori Trublet selittää naisten kiintymyksen naisiin kertomalla antiikista tutun pallovertauksen, jonka näytelmäkirjailija Aristofanes esittää Platonin teoksessa Pidot. Sen, että ihmiset alun perin olivat pallon muotoisia ja heillä oli kaksi päätä, neljä jalkaa ja neljä kättä. Pallot muodostuivat joko kahdesta miehestä, kahdesta naisesta tai miehestä ja naisesta. Jumalat päättivät heikentää ihmisiä jakamalla heidät kahtia. Puoliskot etsivät alati toisiaan. "Miehet, jotka syntyivät noiden kaksineuvoisten jakautumisesta, lempivät naisia; naiset, jotka ovat samaa alkujuurta, rakastavat miehiä. Mutta naiset, jotka syntyivät alkuperäisten naisten jakaantuessa, eivät kiinnitä huomiotansa miehiin, vaan tuntevat vetovoimaa naisia kohtaan."

Huvittavasti Trublet kertoo "jättäneensä siitä erään osan pois". Miesten homoseksuaalisuuden mainitseminen oli siis liian arkaluontoista, toisin kuin naisten. 

Aihe jää vaivaamaan Félicietä. Hän seurailee tarkasti neiti Jeanne Perrinin seurustelua toisten naisten kanssa. Félicie kyselee usein, eikö sellainen muiden mielestä ole luonnotonta.

Romaanin lopussa, juuri ennen Félicien viimeistä tapaamista Robertin kanssa, hän pohtii mielessään ihmisen olemusta. Lukijalta, joka jo ennakoi rakastavaisten kohtaamista, tämä pieni kappale saattaa jäädä huomiotta. Ilmiselvästi Féliciellä on mielessään kahtia jakaantunut palloihminen:

 "Miksi ihminen on luotu näin: että hänellä on pää, käsivarret, jalat ja kädet? Miksi juuri näin eikä toisin. Tämä on hullunkurista."

     Sillä hetkellä ihmisen muoto tuntui hänestä mielivaltaiselta, kummalliselta ja oudolta. Mutta hänen hämmästyksensä lakkasi pian. Hän katseli itseänsä mielistyneenä. Hänessä oli elävä ja syvä rakkaus omaan ruumiiseensa. Hän paljasti rintansa, piti niitä sirosti kädessänsä, katseli niitä hellästi peilistä, ikäänkuin ne eivät olisikaan olleet hänen ruumiinsa osia, vaan hänelle kuuluvia esineitä; kuin kaksi elävää olentoa, kuin kyyhkysparvi.

     Hymyiltyään niille hän meni vuoteeseensa. Kun hän aamulla heräsi myöhään, oli hän hiukan hämmästynyt havaitessaan makaavansakin yksin. Joskus hän unessa muuttui kaksoisolennoksi, ja kun hän silloin tunsi oman lihansa, haaveili hän, että joku nainen hyväili häntä.

Ehkäpä Félicie ei vielä olekaan löytänyt omaa pallonpuoliskoaan. Se selittäisi sen, miksi rakkaustarina Robertin kanssa tuntuu lukijastakin loppujen lopuksi yhdentekevältä.

-----------   ------------  -----------  ------------   ------------

Haluan vielä tässä jakaa ranskalaisiin sukunimiin liittyvän havaintoni. Romaanissa mainitaan, että Félicien äiti on muuttanut sukunimensä muotoon Nanteuil. Alun perin se on ollut Nanteau. Tämä maininta toi mieleeni ranskalaisen tv-sarjan Dix pour cent, jota Suomessa esitettiin nimellä Agentit. Yksi sen päähenkilöistä käyttää sukunimeä Martel, vaikka myöhemmin käy ilmi, että se on alun perin ollut Marteau. 

Vasaraa tarkoittavalla marteau-sanalla on sivumerkitys 'tomppeli', mutta asiassa on muutakin. Miksi Nanteuil ja Martel kuulostavat hienommilta? No siksi, että ne ovat vanhojen sukujen nimiä. Niissä on hyvällä tavalla ajan patinaa.

Anatole France, Teatteritarina. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta 1926. Ranskankielisestä alkuteoksesta Histoire comique (1903) suomentanut T. Halme. 160 s.