Juha Ruusuvuoren (s. 1957) parin vuoden takainen autofiktiolla leikittelevä romaani vaikuttaa lähteneen liikkeelle henkilökohtaisen elämän järkytyksistä:
Vaimoni yllättävä kuolema oli saanut mieleni kiertymään vainajien maailmaan. Suruaikana olin yrittänyt jatkaa tavallista arkielämääni, kävin usein uimahallissa pysyäkseni järjissäni. Viestejä haudan takaa oli kuitenkin saapunut vain yhden kerran. Muutama viikko vaimoni kuoleman jälkeen, kun kauhoin jälleen altaassa, näin hänet okranvärisessä afrikkalaisessa maisemassa, hevosten ympäröimänä, jonkin suuren eläimen selässä. Muita viestejä kuolleiden valtakunnasta en saanut. En kuvia, en ääniä, vaikka niitä lukemattomina unettomina öinä odotin.
Kahden vuoden odottelun jälkeen kirjailijan mieli alkaa tuottaa viestejä tuonpuoleisesta. "Kaikki tietysti mielikuvituksen tuotetta, päätin." Kuolleiden kanssa jutustelemalla kirjailija voisi ehkä käsitellä perheensä, sukunsa ja kotimaansa historian.
Tuttuja ja vähemmän tuttuja vainajia alkaa ilmaantua keskustelemaan kirjailijan kanssa. Kirjailija myös matkustelee Suomea ristiin rastiin houkutellakseen esiin juttukavereita. Joitakuita hän houkuttelee ruoalla tai juomalla; näille nautinnoille vähemmän persot tuppautuvat mukaan tarjoiluittakin. Kaiken takana on loppujen lopuksi itsetuntemuksen etsiminen. Kuten romaanin Juha Ruusuvuori toteaa isoisälleen Ensiolle:
"Kuule isoisä, minä haluaisin kernaasti puhua muusta kuin sodasta. Minua kiinnostavat sukumme ihmiset, heidän luonteenpiirteensä ja ominaisuutensa, koko heidän elämänkulkunsa, kaikki se mikä selittää sen, miksi minusta tuli juuri tällainen kuin olen. Kuinka minun ominaisuuteni kumpuvat teidän elämänne juoksusta, teidän kokemistanne asioista, niin hyvässä kuin pahassa. Sen minä haluan ottaa selville."
Isoisä Ensio on yksi sukutarinan avainhenkilöistä, ammattisotilas, jonka venäläinen tarkka-ampuja tappoi laukauksella vatsaan Syvärillä. Isän varhainen kuolema jätti hänen poikansa, Juha Ruusuvuoren isän, puoliorvoksi. Isän sankarikuolema synnytti paitsi ryssävihan, myös menestymispaineita, joista kärsittiin vielä kirjailijan lapsuusperheessä. Koskettavat lapsuuskokemukset avautuvat vähitellen: välimatka vanhempiin, rahapula, juurettomuus, isän juopottelu. Vasta omien lasten myötä suhde korjaantui. Isän alkoholismi ja etäisyys ovat traumoja, jotka tässä sukutarinassa muodostavat pitkän linjan kohti romaanin lopun liikuttavaa sovitusta.
Mutta nyt riensin asioiden edelle. Pitkä matka on ensin kierrettävä pitkin Suomenmaata.
Kevennykseksi makaaberille retkelleen kirjailija saa koiransa Reinon, joka hallitsee myös ihmisten kielen. Reino on – koirien tapaan – kiinnittynyt elämään ja aistinautintoihin ja yrittää pienellä piruilulla kiskoa isäntänsäkin ylös tuonpuoleisista ajatuksista. Reino vinoilee muun muassa kirjailijan latinankielisistä viisauksista, kuolleesta kielestä, sekä name droppailusta (jota tosin ei mielestäni romaanissa ollut häiritsevässä määrin – sukulaisiaan kun ei voi valita).
Ensin kirjailija selvittelee isänsä sukua, sitten äidin. Isän sukua pitkin mennään ajassa taaksepäin, äidin sukua pitkin tullaan takaisin kohti nykyhetkeä. Suvun salaisuuksiakin tulee esiin. Miksi yhdestä suvun jäsenestä ei koskaan puhuta? Kaikki ihmiset ovat kiehtovia, kun heidän elämäänsä hieman pöyhitään.
Isän suvusta löytyy jääräpäisyyttä, jonka kirjailija tunnistaa hyvin myös itsestään. Pasifistiksi tunnustautuva kirjailija löytää suvustaan myös kiusallisen paljon sotaisuutta. Kirjallisuus on jo lapsena tarjonnut hänelle pakopaikan kodin riidoista, mutta sotakirjoja hän ei lukenut – koska isä ei juuri muuta lukenutkaan.
Tarpeeksi kaukaa toivon löytäväni sodattoman ajan, maailman ilman vatsaontelosta ulos valuvia suolia, elämän ilman naapurivihaa. Sukuni vainajat ovat antaneet minulle rautaisannoksen pelkoa, epäluuloa, vihaa, päättäväisyyttä, puolustustahtoa ja vapaudenkaipuuta. Kaikkea sitä, mitä minusta itsestäni löytyy.
Niinpä niin, meidät on koottu niin monenlaisista aineksista, ettei koskaan voi tietää, mikä ominaisuus kenelläkin nousee pintaan. Sekarotuisia olemme – Reinon tavoin – kaikki.
Miten kaunis voikaan olla koira, jossa yhdistyvät niin monen rodun hienot ominaisuudet. Koskaan ei tiedä, aikooko se paimentaa, vahtia, puolustautua vai tulla syliin, eikä se tunnu sitä itsekään tietävän. Tässä eri sukuhaarojen ominaisuuksista kumpuavassa sekamelskassa se muistuttaa miellyttävästi ihmistä.
Autofiktion ongelma on joskus se, että siinä on liian vähän fiktiota: kaunokirjallisuuden keinoja ei käytetä monipuolisesti. Sen ansan Juha Ruusuvuori väistää oivaltavasti tässä fantasiaa hyödyntävässä sukutarinassaan.
Juha Ruusuvuori, Keskusteluja vainajien kanssa. WSOY 2024. Päällys: Martti Ruokonen. 236 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!