Tasa-arvoviikon jokeri - Esa Sariola: Ratkaisu kaikkeen

Esa Sariola, Ratkaisu kaikkeen: Keskusteluja. Otava 2008.

Luen mielelläni novelleja ja olisi mukava kirjoitella novellikokoelmista useamminkin tänne blogiin, mutta en ole löytänyt itseäni tyydyttävää lähestymistapaa. Pitäisikö kirjoittaa yhdestä tai kahdesta vaikutuksen tehneestä novellista? Vai kokoelman jokaisesta novellista vähäsen? Vai pelkästään kokoelman kantavasta teemasta?

Ehkä on parasta edetä niin kuin kulloinkin parhaalta tuntuu. Tässä kirjoituksessa kirjoitan hieman kokoelman jokaisesta novellista, kerron ainakin novellin lähtötilanteen.

Tässä seitsemän novellin kokoelmassa rakenteellisena ideana on se, että novellit muodostuvat pääosin miehen ja naisen käymistä keskusteluista; kahdessa novellissa keskustelijat ovat molemmat miehiä, mutta näissäkin on nainen hetken mukana. Varsin luontevasti keskustelut koskevat miehen ja naisen suhdetta. Tasa-arvostakin on kyse, vaikkakaan ei korulausein eikä ihanteiden kautta. Näissä novelleissa tasa-arvo syntyy oikeudesta omiin mielipiteisiin ja oikeudesta tulla kuulluksi.

Ratkaisu kaikkeen

Matti ja Risto tapaavat sattumalta ravintolassa. He ovat tutustuneet opiskeluaikana aikidoharrastuksen parissa mutta eivät ole pitäneet yhteyttä sen koommin. Aluksi kumpikin antaa omasta urakehityksestään ruusuisen kuvan, mutta pian osoittautuu, että Matin ”kouluttaminen ja artikkeleiden kirjoittaminen” merkitsee perhetyötä sosiaalityöntekijänä. Riston ”turva-alalla toimiminen” paljastuu portsarin hommiksi. Ravintolassa miehet nopeasti siirtyvät konjakin ja sikareiden pariin ja puhe kääntyy siihen, mitä nainen haluaa. Varsinkin Ristolla on tästä selvä teoria, ”ratkaisu kaikkeen”. Matti, ehkä jo ammattinsa vuoksi, on hyvä kuuntelija.

Riston mielestä mies ja nainen menevät naimisiin päinvastaisista syistä. Mies menee naimisiin saadakseen asiat pysyvästi järjestykseen. Kun avioliitto on solmittu, miehen projekti on päättynyt. Naisen projekti puolestaan vasta alkaa avioliiton solmimisesta. Kaikkea pitää kehittää paremmaksi, varsinkin aviomiestä. Miehen tehtävänä on ihailla vaimoaan ja antaa tälle syytä pieneen tyytymättömyyteen, niin että naisella on mitä kehittää.

Kun mä yritin ensin alussa kertoa sille mitä oikeasti ajattelin, se piti sitä teeskentelynä. Kun minä kannatin sukupuolten tasa-arvoa ja kotitöiden jakamista ja talousjätteiden kierrätystä ja lajittelua ja sitä, että vanhempainlomat pitäisi rahoittaa tasapuolisesti kaikilta työnantajilta, se väitti mua teeskentelijäksi. Minä muka yritin vain tehdä siihen vaikutuksen. En minä sen mielestä niistä asioista oikeasti mitään ymmärtänyt.

Nainen on tyytyväinen sitten, kun hän voi ihailla miestään, kuten omien kätten työtä ihaillaan. ”Niin kuin puutarhaa tai lapsia, tai nättiä sisustusta.”

Novellin lopussa Riston vaimo, joka kaikesta päätellen on Ristoa koulutetumpi ja paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa, tulee etsiskelemään miestään. Riston vanhalle ystävälle vaimo ei sano sanaakaan. Tämä kohteliaisuuden puute viittaa siihen, että Ristoa ei ensimmäistä kertaa haeta kotiin ryyppyseurasta.Voi hyvin kuvitella, että Riston puheet kehitysprojektista ovat koettua elämää.

Esa Sariolan kirjojen henkilöille on ominaista, että heillä on voimakkaita ja poliittisen korrektisuuden vastaisia mielipiteitä, jotka he myös osaavat perustella selkeästi. Joskus voi tuntua, että ideat tai teesit ohjaavat hänen henkilöitään ja heistä tulee pelkästään aatteidensa äänitorvia. Minua se ei sanottavasti haittaa. Olen ennenkin sanonut, että en pidä pahana, jos minua valistetaan. On vain mukavaa, että joskus teoksen henkilöiden ajatusmaailmaa ei tarvitse arvailla. Osaan kyllä olla vakuuttumatta, jos en usko ääneen ajattelijaa.

Sariolan teosten lukija muuten tekee virheen, jos kuvittelee kirjailijan jakavan henkilöidensä aatteet. Hänen teostensa kertojat ovat usein epäluotettavia, joskus suoraan sanottuna harhaisia.

Puheenvuoro

Toimittaja Kirsti ja dokumentaristi Veikko heräävät hotellihuoneessa yhdessä vietetyn yön jälkeen. Siinä sitten pohditaan, olisiko suhteella jatkomahdollisuuksia.

Veikko on asunut kymmenen vuotta Ruotsissa. Hänellä on myös ruotsalainen vaimo. Liitto natisee, minkä voi tietenkin päätellä jo siitäkin, että Veikko ei herää vaimonsa vieressä. Veikko tuntee, ettei vaimoa ole riittävästi kiinnostanut hänen suomalainen taustansa. Vaimo ei ole edes suostunut opettelemaan sanaakaan suomen kieltä.

Suomeen Veikon on nyt ajanut eräänlainen koti-ikävä. Ruotsissa hän aina on tuntenut itsensä ulkopuoliseksi, vieraaksi.

Kun ihminen on syntynyt ja kasvanut siinä maassa missä asuu, sillä on miljoona vihjettä enemmän kielessä ja kulttuurissa ja käytöstavoissa kuin muukalaisella. Kun ihminen puhuu tässä ja nyt, se puhuu samalla kaiken sen läpi, mitä on elämässään kokenut.

Kirstin mielestä se vieraus, jota Veikko on kokenut Ruotsissa, on kaikkien naisten osa, asuivatpa he missä hyvänsä. Novellin lopussa selväjärkinen ja reilu Kirsti lähettää Veikon selvittämään asiansa vaimon kanssa.

Veikon dokumenttielokuvia on moitittu kyynisiksi, mutta hän itse katsoo kuvanneensa maailmaa sellaisena kuin se on. Kyynisyys on ollut kriitikkojen keksimä leimasin.

Tämän tai tuon kriitikon pitää saada kirjoittaa näyttävä juttu. Ja se näyttävä juttu tehdään niin, että korostetaan yhtä ainoata ulottuvuutta siitä teoksesta ja nostatetaan siitä kohu. Jos ei ne sitä korostusta löydä, ei ne tykkää koko jutusta.

Minulle tuli tätä lukiessani mieleen, että Esa Sariola on luultavasti kokenut itse jotain tämänkaltaista. Heti ensimmäisen romaaninsa (Rakas ystävä, 1985) jälkeen hänet liitettiin ”pahuuden koulukuntaan”, johon kriitikkojen mielestä kuului myös mm. Annika Idström. Tätä luonnehdintaa toisteltiin tunnollisesti myöhempienkin Sariolan romaanien yhteydessä. Kirjailijalle, joka kuvasi yhteiskunnan moraalista tilaa melko laajasti, saattoi olla tuskastuttavaa tulla leimatuksi aina vain ”pahuuden” kuvaajaksi.

Pahuus on toki läsnä Sariolan romaaneissa. Olen joskus suositellut hänen romaanejaan tuttaville vertaamalla niitä suosittuihin nordic noir -dekkareihin. Ihmettelen, miksi hänen trillerimäisesti rakennetut romaaninsa eivät ole suositumpia. Minä luen niitä aika lailla samaan tarkemmin määrittelemättömään henkisen epämukavuuden tarpeeseen, johon monet nauttivat dekkareita.

Kaikki kunnolliset vaimot

Mies ja nainen kohtaavat hotellin aulabaarissa. Kumpikin kertoo odottavansa puolisoaan. Keskustelu syvenee nopeasti käsittelemään uskottomuutta. Mikä ajaa pettämään puolisoa?

Kummallakin on ollut seikkailunsa, naisella enemmän kuin miehellä. Nainen esittää yllättävän teorian: kunnolliset vaimot käyvät vieraissa välttääkseen burn outin, joka heitä uhkaa, koska he joutuvat uhrautumaan niin paljon. He tekevät omat työnsä ja vielä kotityötkin. Kunnollinen vaimo valitsee rakastajakseen Don Juanin, koska tämä ei yritä omistaa naista. Nainen on vapaa lähtemään milloin tahtoo. Miehelle syrjähypyt ovat sallittuja vasta, kun he hoitavat oman osansa perheen kotitöistä.

Tämän tasa-arvopläjäyksen loppu on aika hauska ja yllättävä, joten jätän sen kertomatta.

Puhtaalta pöydältä

Tässä novellissa Tuula ja Timo, joilla on kummallakin takanaan kariutunut avioliitto ja useita lyhyempiä suhteita, valmistavat yhdessä lampaankyljyksiä ja nautiskelevat viiniä. Keskustellaan existä ja todetaan, että mennyt on mennyttä – nyt aloitetaan puhtaalta pöydältä.

Se osoittautuu helpommin sanotuksi kuin tehdyksi. Ihminen on pohjimmiltaan melkoisen irrationaalinen olento, vaikka hän järkeilyyn pystyykin. Tässäkin novellissa Esa Sariola muuten osoittaa, että hän ymmärtää oikein hyvin myös näitä irrationaalisia impulsseja, jotka saattavat olla julkilausutuille ideoille ja aatteille täysin vastakkaisia.

Mainittakoon tässä niille, jotka eivät ehkä asiaa vielä tiedä, että Esa Sariola on koulutukseltaan psykologi ja kirjoittanut myös tietoteoksia omalta alaltaan.

Kokonaan pinnallinen

Entinen aviopari Timo ja Kaisa ovat sopineet tapaamisen Akateemisen kahvilaan. Näyttää siltä, että edellytykset uudelle yritykselle ovat olemassa, kunhan vältetään liian syvää analysointia, ollaan vain kokonaaan pinnallisia ja viedään mukaan vain hyvät ja onnistuneet asiat. Ei hullumpi ohje.

Tiedekin sen todistaa

Suuryrityksen miesjohtaja ja hänen naisalaisensa kohtaavat ravintolassa. Heillä on takanaan suhde. Firmassa on tulossa fuusio, josta nainen yrittää urkkia tietoja. Taas puhutaan uskottomuudesta, tällä kertaa mies perustelee sen luonnontieteellä ja simpanssien, gorilloiden ja ihmisten kivesten koolla. Kumpikaan novellin henkilöistä ei saa sympatiapisteitä.

Keskustelu saa melko aggressiivisen sävyn, niin kuin voi käydä, kun ihmistä on loukattu herkimmillä alueillaan – rakkaudessa ja luottamuksessa.

Paras miekka

Tässä kolmiodraamassa Veeran firma järjestää kesäjuhlat Pertin ja Veeran kesähuvilalla. Juhlaa valmistelemaan lähtee Pertin ja Veeran lisäksi Matti, joka on Veeran salainen nuorempi rakastaja. Miehet - aviomies ja rakastaja - jäävät maalle kahdestaan.

Tässä novellissa leikitellään hauskasti sillä, että miesten keskustelu ei missään vaiheessa puutu suoraan heidän väliseensä jännitteeseen. Taidokkaasti rakennettu Hemingway-tyylinen novelli, kuitenkin ilman Papan machoilua.

Pertti siteeraa Kurosawan samuraielokuvan viisautta: ”Paras miekka on sellainen, jota ei koskaan paljasteta.” Tämä ohje muuten soveltunee myös novellin kirjoittamiseen.

Miekkaansa paljastamatta Pertti saa Matin näkemään ihmissuhteiden merkityksen uudella tavalla. Siinä sivussa pelastuu parikin vaarassa ollutta parisuhdetta.

Anita Brookner: The Bay of Angels

Anita Brookner, The Bay of Angels. Viking 2001.

Vaikka olin liian järkevä, jo lapsena, uskoakseni haltiakummiin, hyväksyin osana luonnon suunnitelmaa, että menisin tanssiaisiin, että kenkä sopisi ja että menisin naimisiin prinssin kanssa.

Miten sadut ja muut fiktiot valmistavat meitä kohtaamaan ”todellisen” elämän?

Zoë Cunninghamin isä kuoli, kun Zoë oli pieni, ja siitä asti hän on elänyt yhdessä äitinsä kanssa hiljaista, syrjäänvetäytyvää elämää Lontoossa. Tytär ja äiti ovat uppoutuneet kirjoihin. Ja odottaneet...

Anita Brooknerin romaaneille ominaiset juonikuviot ja teemat toistuvat tässäkin romaanissa. Tytär, joka elää yhdessä äitinsä kanssa ja tuntee olevansa vastuussa tästä. Epätyydyttävät miessuhteet. Passiivinen elämänasenne. (Ei ihme, että Brookner on maininnut Oblomovin yhdeksi suosikkiromaaneistaan.)

Sadut tuntuvat käyvän toteen, kun Anne-äiti tutustuu varakkaaseen Simoniin. Lyhyen seurustelun jälkeen Anne ja Simon avioituvat ja muuttavat Simonin Nizzan huvilaan. Zoë jää Lontooseen opiskelemaan ja asumaan Simonin ostamaan uuteen asuntoon. Lomillaan hän käy Nizzassa ja nauttii auringosta Musée Massénan puutarhassa, jossa tutustuu Pohjoismaista tulleisiin au paireihin, joiden vapaa ja mutkaton elämänasenne tekee häneen vaikutuksen.

Lontoossa Zoë ajautuu suhteeseen, joka ei ole ollenkaan tasapuolinen. Mies on menestyvä, komea, röyhkeän huonotapainen ja itsekäs. Hänen nimensä on tietenkin Adam, niin kuin on asian laita usein silloin, kun romaanin henkilö pistetään tekemään ylitöitä jonkin yleispätevän miehisyyden esimerkkinä. Adam ei halua sitoutua eikä luopua toisista naisista. Zoë puolestaan ei uskalla olla hyväksymättä miesystävänsä syrjähyppyjä hylätyksi tulemisen pelossa. Suhde hiipuu omaan mahdottomuuteensa.

Zoën käsitys omasta itsestään on myös muuttumassa. Hän ei enää löydä itseään satujen sankarittarista vaan Tsehovin naishahmoista.

Tämän vuoksi kertomukset ovat niin tärkeitä: ne paljastavat ihmisen itselleen tuomalla tietoisuuden etualalle oivalluksia, jotka tähän asti ovat olleet unessa, tutkimattomia.

Zoën ja hänen äitinsä elämä kokee suuren mullistuksen, joka tekee Annesta nizzalaisen hoitokodin hauraan asukin. Vastuun rampauttama Zoë elää matkalaukkuelämää Lontoon ja Nizzan välillä. Loistohuvila vaihtuu vuokrahuoneeseen Nizzan nukkavierulla Rue de France -kadulla. Iltakävelyillä Enkelten lahden kivisellä rannalla Zoë joskus miettii mahdollisuutta, että kävelisi mereen ja vain jatkaisi kävelemistä...

Iltakävelyillä hän kohtaa toisinaan myös toisen yksinäisen, Antoine Balbin, lääkärin, joka on hoitanut hänen äitiään. Vähitellen Zoë alkaa nähdä toisenlaisen tarinan edessään, sellaisen johon kuuluvat Lontoo ja Nizza ja tohtori Balbi. Ei olekaan vielä aika sulkea kirjaa. Tarinoissa tärkeintä eivät olekaan loput.

Tässä melankolisessa romaanissa on se hauskuus, että se pintatasolla näyttää kertovan, etteivät tarinat tarjoa luotettavaa käsikirjoitusta elämälle. Zoë ymmärtää, että keskeisistä henkilöistä ainoastaan hän itse on pitänyt fiktiota totena. Samaan aikaan romaani kuitenkin pursuaa vain hieman piilotettuja sadunomaisia elementtejä: äidin rikas kosija, antelias isäpuoli, huvila joka katoaa yhdessä yössä, hirviömäiset puolisukulaiset – ja lopuksi vielä prinssi Rohkea hyväsydämisen lääkärin hahmossa.

Kertomataide – tai mielikuvituksemme – ei pääse eroon tarinoiden rakenteista. Ne ovat niitä tulkintamalleja, joilla jäsennämme ”todellisuutta” haluamme tai emme.

Anita Brooknerin romaaneissa on toisinaan vain yksi pieni vika. Se on se, että ne ovat täydellisiä. Kaikki on paikallaan: juoni, henkilöt, kerronnan sävyt. Kaikki on tarkkaa ja hienovaraista. Ei kerta kaikkiaan mitään moitittavaa. Silti tuntuu, että romaanit kärsivät jonkinlaisesta hapenpuutteesta. Täydellisyyteen alkaa kaivata repeämää, josta elämä virtaisi sisään. Esimerkiksi romaanissa Fraud näitä repeämiä on, tässä Enkelten lahdessa niukemmin. Erinomainen romaani kuitenkin.

Per Olov Enquist: Kapteeni Nemon kirjasto

Per Olov Enquist, Kapteeni Nemon kirjasto. Gummerus 1992. Suomentanut Antero Tiusanen. Ruotsinkielinen alkuteos Kapten Nemos bibliotek ilmestyi vuonna 1991.

Ennen oli salaisena haaveenani, että kaiken saisi kootuksi yhteen, niin että kaikki tulisi valmiiksi, suljetuksi. Että lopuksi voisi sanoa: näin se oli, näin se tapahtui, tässä on koko tarina.

Tähän lapsuuden yhden dramaattisen vaiheen tulkintayritykseen tämän haastavan kirjan kertoja vetää mukaansa myös lukijan. Tämän romaanin lukeminen muistuttaa sellaisen palapelin kokoamista, josta osa palasista puuttuu ja jonka palojen joukkoon on sekoittunut paloja toisista palapeleistä. Kertoja varoittaakin heti alussa, että yritys ei välttämättä tule onnistumaan: "Jos me tietäisimme paremmin, luopuisimme."

Teoksen tekee haastavaksi se, että sen tapahtumat nähdään kertojan hajonneen mielen läpi. Asiat, joita hänen on vaikea käsitellä, muuttuvat osaksi fantasiaa, jossa Jules Vernen Kapteeni Nemo toimii hyväntekijänä ja auttajana ja osa omista kokemuksista sekoittuu Robinson Crusoen ja muiden nuortenkirjojen henkilöiden kokemuksiin. Tulkinnat jäävät pakostakin avoimiksi, vaikka tapahtumien kulku kyllä kärsivälliselle lukijalle tulee selväksi. Kannattaako nähdä vaivaa? Kannattaako yrittää? Mielestäni kannattaa: tarinan vaikutus kasvaa lukijan mielessä, kun hän itse alkaa käsittää sen, minkä kertoja kätkee.

Romaani sijoittuu lähihistoriaan Ruotsin Länsipohjaan, uskonnollisesti ahdasmieliseen kylään, jossa ihmiset ja asiat luokitellaan "nättiluontosiin" ja "toissorttisiin".

Kylässä moni asia oli turha.Turhia olivat ne mistä ei pidetty, lähes kaikki asiat. Suurin piirtein kaikki se mikä oli, miten sen sanoisi, toissorttista. Turhaa se joka tapauksessa oli.

Eräänlainen laki sanoi: ei. Se oli hyvin lyhyt laki. Mutta aika tärkeä. 

Tässä kylässä tapahtuu inhimillinen erehdys, joka tuhoaa kahden perheen elämän. Synnytyslaitoksella kaksi poikaa joutuu väärille vanhemmille. Virhe huomataan vasta kun pojat ovat jo lähes kouluiässä. Romaanin kertoja on toinen näistä pojista. Oikeudenkäynnissä lapset määrätään palautettaviksi biologisille vanhemmilleen: nättiluontonen Johannes päätyy varakkaaseen vihreään taloon kertojan tähän asti äitinään pitämälle leskelle, Josefinalle, ja toissorttinen kertoja joutuu kylän entisen häränhoitajan Sven Hedmanin ja tämän vaimon Alfildin ainoaksi pojaksi. Alfildin jo ennestään horjuva mieli ei kestä lasten vaihtoa. Hän muuttuu hevoseksi, kuten kertoja asian ilmaisee. Lopulta Alfild kuolee parantolassa.

Johanneksen ja kertojan omalaatuinen vaihdokasyhteys on yksi romaanin keskeisistä ongelmista. Kertoja kadehtii Johannesta, joka saa asua vihreässä talossa, vaikka ulkopuolelta katsoen vihreän talon ankara syyllisyyttä ruokkiva ja Raamattuun tukeutuva ilmapiiri ei tunnu erityisen houkuttelevalta verrattuna Hedmanien köyhään mutta sydämelliseen kotiin.

Minullakin oli purjekangaskengät. Täsmälleen samanlaiset. Mutta niihin ei kukaan ollut kiinnittänyt huomiota. Siinä on yhtäläisyyden ja yhtäläisyyden välinen ero.

Oman synkän juonteensa tarinaan tuo Johanneksen seuraksi vihreään taloon hankitun kasvattitytön, Eeva-Lisan, järkyttävä tarina. Eeva-Lisa, joka itsekin on vielä lähes lapsi, synnyttää salaa vauvan, joka kuolee tai surmataan. Karmea kuolema murtaa kertojan mielen lopullisesti. Hän värvää Johanneksen kaverikseen harhaiseen yritykseen, jossa vauva yritetään palauttaa elävien maailmaan. Yritys päättyy traagisesti.

Kipeää tekeviä muistoja nyt jo aikuinen kertoja käy aina uudelleen läpi mielessään, välillä fantasiamaailmaan uppoutuen, välillä todellisuudesta kiinni pidellen. Ellei pidä kiinni siitä, mikä tekee kipeää, se muuttuu tarkoituksettomaksi.

Sitten se on tehnyt vain kipeätä. Täysin vailla tarkoitusta. Ja silloin on ollut aivan tarkoitukseton ihminen.

Ehkä se mikä teki kipeätä todistaa että tulit ihmiseksi. 

Kaikesta kauheudestaan huolimatta romaani on täynnä omalaatuista huumoria, joka syntyy kertojan lapsenomaisesta tavasta nähdä asiat, kylän sananparsista, huvittavista toistoista, lakonisesta ilmaisusta. Nauru ja liikutus ovat hyvin lähellä toisiaan vaikkapa kohtauksessa, jossa uskonnollisessa kodissa kasvanut kertoja on juuri siirtynyt Hedmanien kotiin. Hämmentynyt isä ja hänen varautunut vieras poikansa etsivät yhteyttä toisiinsa siten, että Sven Hedman lukee pojalleen Raamattua. Sven Hedman ei ole ollut innokas kirkossa kävijä ja vaimonsa kuoltua lopettaa käynnit kokonaan, mutta hänen Raamatustaan löytyy ihmeellisiä uusia tarinoita. Yksi kertoo siitä, miten Nalle Puh ja Nasu päättävät ilahduttaa Aasi I-haata ja antavat tälle syntymäpäivälahjaksi hunajapurkin ja ilmapallon...

Per Olov Enquistin Kapteeni Nemon kirjasto perustuu osittain kirjailijan omiin kokemuksiin. Vaihtuneiden vauvojen tarinalla on todellisuuspohja. Toinen vauvoista oli Enquistin serkku.

Olen aiemmin lukenut muutamia Enquistin romaaneja. Henkilääkäri teki minuun niin suuren vaikutuksen, että sen jälkeen piti päästä Kööpenhaminaan tutustumaan kirjan tapahtumapaikkoihin ja katselemaan ulos niiden linnojen ikkunoista, joista kirjan päähenkilötkin katselivat. Se on edelleenkin yksi parhaista, ellei paras, lukemistani historiallisista romaaneista.

John Gardner: In the Suicide Mountains

John Gardner, In the Suicide Mountains. Houghton Mifflin Company 1980. Kuvittanut Joe Servello. Teos julkaistiin alun perin vuonna 1977.

Sillä se mitä papit sanoivat oli totta: "Elämä jäljittelee taidetta; sanat voivat kasvattaa hampaat ja syödä tiikereitä."

Tietyssä kuningaskunnassa, tietyssä maassa eli kerran kääpiö Chudu Vuohenpoika, jota kartettiin ja pelättiin ruman ulkomuotonsa ja oletettujen taikavoimiensa takia, vaikka Chudu ei koskaan ollut tehnyt kenellekään pahaa ja oli tietoisesti välttänyt taikuutta, johon hän kyllä pystyi. Oli myös kaunis sepäntytär Armida, jonka piti näytellä tyhjäpäistä ja heikkoa, koska kauniin naisen ei sallittu olevan älykäs ja vahva, niin kuin Armida todellisuudessa oli. Ja oli prinssi Christopher, joka vähät välitti urotöistä, turnajaisista ja politiikasta ja joka halusi vain soittaa viulua ja kirjoittaa ja lukea runoja.

Kolmen onnettoman tie johtaa yhtä aikaa Itsemurhavuorille, jonka kielekkeeltä kukin heistä on päättänyt syöksyä tyhjyyteen, koska maailma ja ihmiset eivät hyväksy heitä sellaisina kuin he todella ovat.

Chudu rakastuu ensisilmäyksellä Armidaan ja yrittää estää tätä toteuttamasta itsemurha-aiettaan. Armida puolestaan rakastuu Christopheriin - samalla seurauksella. Kaikki päättävät lykätä itsemurhaansa toistaiseksi, ja he hakeutuvat yöksi vuorilla sijaitsevaan luostariin.

Luostarin vanha apotti alkaa ohjata vieraita kohti elämää ja onnea kertomalla heille satuja. Ison osan romaanista muodostavat nämä apotin kertomat sadut. Kirjan nimiösivun kääntöpuolella kerrotaan, että sadut on sovitettu Aleksandr Afanasjevin keräämistä venäläisistä kansansaduista. Yksi niistä, Kaksitoista tanssivaa prinsessaa, oli minulle tuttu Grimmien versiona. Apotti on sitä mieltä, että sadut opettavat meille, kuinka ihminen muuttuu siksi, miksi hän tekeytyy. Jos vaikka murhamies piiloutuu luostariin ja tekeytyy munkiksi, hän alkaa vähitellen muuttua sielultaan. Muutos on siis mahdollinen; ei ehkä kannata heittää hukkaan arvokasta elämäänsä.

Apotin sadut myös opettavat, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Lukijan tulee siis olla valppaana.

Apotti houkuttelee prinssi Christopherin taistelemaan lohikäärme Koogia vastaan. Prinssillähän ei ole mitään menetettävää: on aika samantekevää kuoleeko murskautumalla kallioihin vai lohikäärmeen tulihenkäykseen. Lohikäärmeen tuhoaminen on myös moraalinen velvollisuus, sillä lohikäärme edustaa "sekaannusta asioiden ytimessä".

"Kaikki lohikäärmeet rakastavat elämän hienoimpia asioita - musiikkia, taidetta, aarteita - hengen tuotteita; kuitenkin henkilökohtaisilta tavoiltaan ne ovat inhottavia ja petomaisia - ne esimerkiksi polttavat kirkkoja ja syövät neitoja - eivätkä ne näe oikukkaissa toimissaan vähäisintäkään ristiriitaa!"

Ensimmäinen merkki prinssin muuttumisesta on se, että hän päättää ottaa haasteen vastaan. Uusien ystäviensä avulla tietenkin, sillä kaikkien kolmen itsemurhakandidaatin erityistaidot tarvitaan lohikäärmeen voittamiseen.

John Gardnerin ihastuttavalla saturomaanilla ei ole ikärajaa, mutta mielestäni se sopii erityisen hyvin nuorille tai nuorille aikuisille, jotka vielä etsivät omaa tapaansa elää tässä maailmassa. Tämä on voimaannuttava tarina; en varmaan paljasta juonesta liikaa, jos kerron, että kaikille käy lopulta hyvin, kuten sadussa kuuluukin. Kaikki päähenkilöt saavat jonkinlaisen ratkaisun pulmaansa. Prinssi löytää itsestään uudenlaista rohkeutta; Armida oppii elämään hillittynä linnanneitona, kunhan vain saa aina välillä karata hetkeksi toteuttamaan Peppi Pitkätossun luontoaan (hän todellakin kantaa hevosta tässä romaanissa); ja Chudu-kääpiö saa hovissa aseman, joka takaa hänelle arvostuksen.

John Gardner on löytänyt romaaniinsa oivallisen sadunkertojan äänen, sellaisen kuin kansansaduissa: romaanin kertoja seuraa tapahtumia ja henkilöiden mielenliikkeitä kauhistelematta ja liikaa selittelemättä, pieni pilke silmäkulmassa. Tarina sijoittuu jonkinlaiseen keskiaikaa muistuttavaan satujen maailmaan, johon kyllä kirjailija huolettomasti heittää höyryvetureitakin. Paikoin tarinan kevennykset ovat puhdasta Disneytä: kääpiö joka hillitsee kiukkuaan laskemalla päässään satoihintuhansiin; haaveellinen hevonen joka rakastaa runoja; hattu joka huutaa "auts" kun sen päällä hypitään.

Kuten lähes kaikki John Gardnerin romaanit In the Suicide Mountains on kuvitettu. Sadun henkeä hyvin tukeva piirroskuvitus on peräisin Joe Servellon kynästä. Gardnerille oli jollain tapaa ominaista, että hän halusi kirjoihinsa kaiken: kuvat ja sisäkkäiset kertomukset, filosofiset pohdinnat ja slapstick-komiikan. Keskiajan kirjallisuuden tutkijana hän oli myös omaksunut keskiaikaisen tavan lainata tai varastaa estottomasti toisten teoksista. Akateemisissa tutkielmissaan hän joskus joutui tästä lieviin vaikeuksiinkin.

John Gardner oli myös poleeminen kirjallisuuskeskustelija, joka teoksellaan On moral fiction (1978) onnistui suututtamaan lähes kaikki amerikkalaiset aikalaiskirjailijat. Tässä teoksessaan hän nimeltä mainiten moitti kevyiksi tai fuskaajiksi lähes kaikki suuret nimet: Updiken, Pynchonin, Bellow'n, Hellerin, Vonnegutin ja Barthin vain osan mainitakseni.

Gardnerin mielestä taiteen tuli olla uskollista omille lainalaisuuksilleen ja traditiolleen. Tämän lisäksi taiteen tuli edistää moraalia. Varsinkin tämä jälkimmäinen vaatimus ymmärrettiin yleensä väärin. Gardner ei vaatinut opettavaista taidetta tai halunnut pitää yllä sovinnaista moraalia. Hän halusi, että taide herättää uskottavia tunteita siitä mikä on oikein ja mikä väärin, mikä hyvää ja mikä huonoa. Hyvä taide ei suuntaudu tuhoon; se ei ole kyynistä eikä nihilististä.

Suomeksikin julkaistussa romaanissaan Lokakuun valo (ikävä kyllä suomalaisessa painoksessa ei ole mukana Elaine Raphaelin ja Don Bolognesen piirroskuvitusta) hän yritti kääntää oppinsa romaanin kielelle. Mielestäni yritys on onnistunut ja mielenkiintoinen; samoissa kansissa saa oikeastaan kaksi kirjaa, sillä teoksen päähenkilö, vanha Sally Abbott, lukee romaania, jossa tulevat esiin Gardnerin moittimat asiat. Gardner tietenkin kirjoitti itse tämän toisenkin romaanin ja sijoitti sen kehysromaaninsa sisälle.

John Gardner hyväksyi täysin vain muutaman aikalaisensa romaanit: armon saivat Bernard Malamud ja John Cheever - aika surullista, että nämä kirjailijat ovat tässä luettelemistani säilyttäneet arvostuksensa kehnoimmin. John Gardner piti suuressa arvossa myös ruotsalaista Pär Lagerkvistia, jonka suomennetut teokset ovat vähitellen katoamassa antikvariaateistakin - kaksikymmentä vuotta sitten niitä sai kaikista. Kenenkään en ole nähnyt niitä missään mainitsevan pitkään aikaan. Kirjallisuuden realismin vaatimus on jo ajat sitten höllentynyt, joten voisi olla aika kaivaa esiin Lagerkvistin vahvasti symbolistiset, toisinaan allegoriset, pienoisromaanit.

John Gardnerin elämä päättyi 14. syyskuuta vuonna 1982, kun hän ajoi Harley Davidson -moottoripyörällään ulos mutkasta lähellä kotiaan Pennsylvaniassa. Itsemurhaakin epäiltiin, mutta varmuutta ei ole saatu - viestiä ei kirjailija jättänyt. Uskokaamme mieluiten vahinkoon.

Viestiä ei tosin  jättänyt Chudu Vuohenpoikakaan:

Hän kirjoitti surullisen mutta asiallisen viestin ja asetti sen keittiönsä pöydälle, yksi kulma jumitettuna sokerikulhon alle, sitten päättikin, ei, hän ei jättäisi viestiä, se olisi pikkumaista ja kostonhaluista; koska kukaan ei rakastanut häntä, kukaan ei kaipaisi häntä - kaikella todennäköisyydellä kukaan kylässä ei edes tietäisi että hän on mennyt ennen kuin maja luhistuisi, ja vaikka olikin vino ja ruma, se oli vankasti rakennettu.

Asentoja (ei seksiä) - Matti Mäkelä: Ihmisen olosijat

Matti Mäkelä, Ihmisen olosijat. WSOY 2011.

Matti Mäkelän omista kokemuksistaan tarkkailuluokan opettajana kirjoittama essee oli ensimmäinen tutustumiseni tämän kirjailijan tuotantoon. Vuosi oli luultavasti 1981. Muistan olleeni hämmentynyt siitä, että kulttuurilehti Parnasso ylipäätään julkaisi jutun, joka ei liittynyt kirjallisuuteen. Toinen tilaamani lehti, Kanava, olisi mielestäni paremmin sopinut näin yhteiskunnallisen kirjoituksen julkaisualustaksi.

Pidin Mäkelän tyylistä. Sen "minä olen oikeassa, kaikki muut väärässä" -sävy tuntui itäsuomalaisesta nuoresta miehestä tuoreelta, vaikkakin jollain tapaa uskalletulta ja sopimattomalta. En ollut vielä elävässä elämässä tavannut yhtään eteläpohjalaista.

Sittemmin olen satunnaisesti lukenut Mäkelän esseekokoelmia, kun ne ovat käteen sattuneet. Hänen Rakkausromaaninsa ostamista harkitsin pitkään ja useampaan otteeseen. Loppujen lopuksi melko ohut teos tuli luetuksi seisaaltaan kirjakaupoissa. Nyt tuli tämäkin synti tunnustetuksi.

Eniten olen pitänyt hänen Sääkirjastaan. Tosin sen jääräpäinen ilmastonmuutosskeptisismi tai suorastaan -vastaisuus merkitsee luultavasti sitä, ettei tästä kirjasta tulla ottamaan uusia painoksia. Se on sääli, sillä se mitä Mäkelä kirjoittaa Suomen säästä vuoden eri kuukausina - vajaan kahdensadan sivun osuus - on Veikko Huovisen Puukansan tarinan ohella parasta mitä Suomen luonnosta on kirjoitettu. Mäkelän kirjan tämä osuus tulee säilymään dokumenttina suomalaisesta vuodenkierrosta niille jälkipolville, jotka eivät koskaan tule itse sitä samanlaisena kokemaan.

Pari viikkoa sitten luin Matti Mäkelän uuden esseen Parnassosta. Esseessä Näin kävi, minkäs teet Mäkelä pohtii, millaiset muistelmat hän kirjoittaisi. Muistelmien kirjoittaminen on tullut ajankohtaiseksi parantumattoman taudin takia. Lukekaapa itse, jutussa ei ole pisaraakaan itsesääliä, ja se on paljon hauskempi kuin voisi kuvitella.

Hyllyssäni on pitemmän aikaa odotellut sopivaa hetkeä tämä Ihmisen olosijat. Nyt oli selvästi sen vuoro.

Suomensukuisissa kielissä paikallissijoilla on erityinen asema siksi, että kielemme ilmaisee voimakkaammin staattisen kuvan osien suhteita toisiinsa kuin liikettä. Ja saa ehkä siten meidät olemaan enemmän asennoissamme kuin esimerkiksi liikettä korostavan kielen kautta ajattelevat anglosaksiset naapurimme (Sapir-Whorfin hypoteesi).

Lyhyiden esseiden väljänä aihepiirinä ovat asennot, joissa ihminen elämänsä viettää. Tosin tämä kokoelman kantava idea vaikuttaa vain syyltä antaa ajatuksen vaellella vapaasti ja viihdyttävästi.

Mäkelä kertoilee esimerkiksi, minkälaisissa asennoissa hän on poltellut savukkeita: pää kallellaan liesituulettimen alla, takan edessä kököttäen, bosnialaisella jakkaralla istuen ja hellanpesään puhallellen. Siinä sivussa tarjoillaan kansainvälistä tapakulttuuria, omaa henkilöhistoriaa ja kulttuurianekdootteja.

Istumisen variaatiot ovat Mäkelän mielestä aina huonompia vaihtoehtoja: "Ihmisen kädellinen ruumis on varsinaisesti tarkoitettu monipuoliseen ruumiilliseen työhön." Parhaiten luonteva ruumiillinen työ toteutuu nykyisin kesämökeillä.

Mäkelän selkeitä lauseita lukee mielikseen. Aioin sanoa, että hänen lauseensa ovat kirveellä veistettyjä, mutta jäin miettimään, vaikuttaisiko se liian kielteiseltä, ikään kuin niistä puuttuisi herkkyys. Sitä en tarkoita; hyvä kirvesmies vuolee vaikka hammastikun tai kehdon. Makustelepa tätä:

Kun mustat viinimarjat kiiltävät pensaissa, auringossa on kuuma, mutta varjossa jo miellyttävän viileä, voi hetkeksi heittäytyä selälleen ruohikolle, ottaa makean heinänkorren suuhun ja katsella taivaalle jossa pilvenhattarat hiljalleen ajelehtivat ja kuunnella sydänkesän hiljaisuutta, hetken, hetken vain, tässä elämässä, maailman parhaassa maassa ja miettiä syitä mökkionneen.

Matti Mäkelä on kuuluvasti puhunut kyläasumisen puolesta vaihtoehtona lisääntyvälle kaupungistumiselle. Suurimman osan työurastani kyläkoulun opettajana toimineena löydän Mäkelän ajattelusta paljon sellaista, mihin voin yhtyä.

Varsin ajankohtaista on Mäkelän pohdinta sananvapaudesta. Lehdistön taloudelliset vaikeudet ovat johtaneet journalismiin, jossa tasapuolisuus ja totuudellisuus ovat saaneet väistyä.

Jos tavalliset, nykyään toimivat poliittiset puolueet saadaan näyttämään valehtelijoilta, "kansasta" vieraantuneilta, valtaan tulevat politiikan puhdistamista vaativat uudet voimat.

Aika tarkkanäköistä vuonna 2011, eikö totta? En ole ihan yhtä kriittinen toimittajia kohtaan kuin Mäkelä, mutta minuakin ärsyttää itsetarkoituksellinen ristiriitojen kaiveleminen ja niiden muuttaminen klikkiuutisiksi. Tosin tässä kunnostautuvat myös poliitikot itse erilaisilla somekanavilla.

Kun ja jos niin sanottu sananvapaus ja demokratia asettuvat vastakkain, asetan demokratian ensimmäiseksi. Minulla on yksi ääni, jolla voin valita poliitikot käyttämään valtaa. Minä en voi valita toimittajia. Toimittajien vastuuttomuuden ja työpaikkojen vuoksi, en aio hylätä demokratiaa, toista Ranskan vallankumouksen suurista perinnöistä.

Ei tämä kokoelma aivan parasta Matti Mäkelää ollut, asento-teemaan pitäytyminen olisi tehnyt siitä nimenomaan kokoelmana ehjemmän, mutta tällaisenakin Ihmisen olosijat pistää omat ajatukset mukavasti liikkeelle. Voi käydä päänsisäisiä väittelyitä kirjailijan kanssa. Livenä en uskaltaisikaan. En pärjäisi. Ei eteläpohjalaiselle voi pärjätä, jos on kasvanut vähättelykulttuurissa. On kohtalon ivaa siinä, että Matti Mäkelä on päätynyt elelemään entisille kotiseuduilleni Pohjois-Karjalaan. Kulttuurien törmäyksistä olisi mukava lukea vaikkapa niistä tulevista muistelmista.

Niitä odotellessa.

Isän maa - Jane Smiley: Sydänmailla

Jane Smiley, Sydänmailla. Otava 1997. Suomentanut Marja Alopaeus. Englanninkielinen alkuteos A Thousand Acres ilmestyi vuonna 1991.


Kolme aikuista tytärtä ja heidän despootti-isänsä. Isä päättää jakaa valtakuntansa, tuhannen eekkerin maatilan Iowassa, tyttäriensä kesken. Nuorin tytär, isän suosikki, uskaltaa epäillä päätöksen järkevyyttä ja jää kokonaan ilman osuutta. Pian isä katuu tilansa luovuttamista ja menee päästään sekaisin.

Kuulostaa tutulta. Kyllä, Jane Smiley käyttää Kuningas Learia romaaninsa taustatekstinä oivaltavasti. Tässä romaanissa Shakespearen tragedia nähdään isosiskojen kannalta, ja yhtäkkiä tarina onkin aivan uusi.

Kirjan alussa vanhuuden kynnyksellä oleva isä, Larry Cook, vaikuttaa ihmistyyppinä tutulta: hän on niitä, jotka ovat täyttäneet koko elämänsä työnteolla ja jonka on mahdotonta hyväksyä, että joku toinen voi asettaa asiat erilaiseen arvojärjestykseen. Hän on tyytymätön kaikkeen ja kaikkiin ja pitää tyytymättömyyttään muiden syynä. Ihminen, joka ärsyyntyy helposti ja sammuttaa ilon ympäriltään. Hankala tyyppi, jonka lähellä kaikilla on epämukavaa. Onhan näitä nähty.

Vähitellen paljastuu kuitenkin ikävämpää. Romaanin kertojana on vanhin sisarista, romaanin alussa 36-vuotias Ginny, joka keskusteluissa keskimmäisen sisaren, Rosen, kanssa alkaa vähitellen muistaa lapsuudestaan asioita, jotka hän on täysin tukahduttanut. Ensin muistuu mieleen isän väkivaltaisuus lapsiaan kohtaan ja sitten Ginnyn on pakko kohdata kaikkein pahin: isä on äidin kuoleman jälkeen käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen ensin Ginnyä ja sitten Rosea. Nuorin tytär Caroline on välttynyt isompien siskojen kohtalolta, sillä Rose on suojellut pikkusiskoa tarjoutumalla isän käytettäväksi tämän asemesta. Caroline on luonut uran menestyvänä asianajajana, kun taas vanhemmat sisaret perheineen ovat jääneet viljelemään isän maita.

Pikkusisko Carolinen suhde isään on ymmärrettävästi aivan erilainen kuin vanhemmilla sisarilla. Hänelle isä on ollut oikea turvallinen isä, ei väkivaltainen raiskaaja. Hän ei pysty käsittämään vanhempien sisarten kielteistä suhtautumista isään. Shakespearen enkelimäinen Cordelia saa Jane Smileyn käsittelyssä aivan uusia ulottuvuuksia.

Smileyn romaanissa on runsaasti henkilöitä, joten teoksen keskeisiä teemoja, vanhempien ja lasten suhdetta sekä sisarusten keskinäistä suhdetta, päästään katselemaan monelta eri kantilta. Aivan auvoisia nämä suhteet eivät näytä koskaan olevan.

Laajassa romaanissa käsitellään toki useita muitakin elämän pulmia. Kirja kertoo myös lapsettomuuden tuskasta, aviopuolisoiden ongelmista, avioliiton ulkopuolisista suhteista, muuttuvan maatalouden aiheuttamista taloudellisista  ja henkisistä vaikeuksista. Maatilat elävät ja kuolevat, kasvavat ja pienenevät.

Amerikan Keskilännen asukkaista suurella osalla on skandinaavinen tausta. Luterilaisessa kirkossa tämänkin romaanin henkilöt käyvät. Romaanissa nostetaan vahvasti pintaan alueen toimintakulttuuri: julkisivu on pidettävä kunnossa, vaikka seinien sisällä riehuisi perkeleitä. Niitä asioita, joista ei puhuta, ei ole olemassa. Kertoja-Ginny pohtii sitä, kuinka perheissä on paljon tiedostamatonta tai ilmaisematonta menneisyyden taakkaa. Hänkään ei koskaan voi saada selville, millaiset kokemukset olivat muovanneet hänen isänsä luonteen. Tämän ajatuksen avulla hänelle avautuu tie selvitä, haavoittuneena tosin, omista lapsuuden traumoistaan.

Ginny on kuitenkin saanut tarpeekseen ongelmien peittelystä. Lopulta hänen on jätettävä aviomiehensä ja kotiseutunsa.

Elämästä jossa paljon jätetään sanomatta koituu yksi etu, ja sen olen menettänyt: ei tarvitse muistaa omasta itsestään asioita, jotka ovat niin eriskummallisia ettei niitä voi kuvitella. Se mitä ei milloinkaan ilmaista ääneen, muuttuu vähitellen niin utuiseksi ettei sitä voi palauttaa mieleen.

Romaanin kerrontatyyli vaikutti aluksi vuolaalta; maatilan kotiaskareiden yksityiskohtainen kuvailu sai minut jo kärsimättömänä toivomaan, että päästäisiin itse asiaan. Kun teos pääsee kunnolla vauhtiin, sen tyyli osoittautuu juuri oikeaksi. Lukija eläytyy vahvasti Ginnyn kokemusmaailmaan, eikä lukemista malttaisi lopettaa edes yöunien vuoksi.

Suomennos oli palkitun suomentajan Marja Alopaeuksen taattua sujuvaa tasoa. Suomentajalle on varmasti aiheuttanut päänvaivaa romaanin jakso, jossa Ginny ja Rose pelaavat Monopolia aviomiestensä kanssa. Mukana pelissä on myös naapurin komea Jess, johon molemmat sisaret tuntevat vahvaa vetoa. Jakso on tärkeä, sillä se paljastaa keskeisten henkilöiden erilaisen suhtautumisen omistamiseen ja riskinottoon. Minulle kuitenkin aiheutti hieman nikottelua, että amerikkalaiset emännät ja isännät päätyivät Eiraan ja ostivat taloja Esplanadilta. Hankala juttu. Eivät pelin englanninkieliset paikatkaan olisi tuntuneet kovin luontevilta.

Tässä vielä lopuksi vähän ulkokirjallista äimistelyä. Kirjojen kustantaminen on liiketoimintaa, joten on varmasti perusteltua käyttää teoksen kansikuvana kirjasta tehdyn elokuvan kuva-aihetta. Elokuva ikään kuin antaa nostetta kirjalle. Minulle tuo ylempänä näkyvä kansikuva aiheutti kuitenkin sen verran ongelmia, että otin kannet irti lukemisen ajaksi. Kuvassa olevat näyttelijättäret eivät lainkaan vastanneet mielikuvaani Keskilännen maalaisemännistä. Myönnän rajoittuneisuuteni. Mielestäni kansikuva kuitenkin myös rajaa pois lukijakuntaa. Uskon, että moni suomalainen maaseudun asukas löytäisi tästä kirjasta samastumispintaa. Samaa kuvaa on kyllä käytetty myös muissa romaanin julkaisumaissa. On kuitenkin myös toisenlaisia ratkaisuja.

Toinen äimistelyni koskee teoksen suomenkielistä nimeä. Miksi Sydänmailla? Kyllähän Keskilänttä sydänmaiksikin kutsutaan, mutta uskon silti, että jos alkuperäisessä nimessä sanaa ei mainita, sydän on atrappi, jolla halutaan suunnata romaani naislukijoille. Kymmenen minuutin nettihaeskelulla löysin helposti seuraavat esimerkit tämän houkuttimen käytöstä:

Kesytön sydän - Cry of the panther
Suoraan sydämestä - Thanks for the memories
Klikkaus suoraan sydämeen - Klick mit Kick
Sydämeni sävel - Melody
Sydämen valinta - Voices in a haunted room
Eksynyt sydän - The bored bridegroom
Varjo sydämessä - The secret life of CeeCee Wilkes
Lähellä jokainen sydän - There's no such place as far away
Sydän ja miekka - Die Lady
Sydämen paikka - Where you belong
Sydän tietää paremmin - The New Year
Viisasteleva sydän - Persuasion

Ostavatko naisihmiset todellakin mieluummin romaanin jonka nimessä on sydän, kuin romaanin jonka nimi on suunnilleen oikein käännetty? Kotona tekemäni kyselytutkimuksen perusteella eivät osta. Otos oli kyllä aika pieni, kaksi henkilöä. Tässä asiassa kustannustalot voisivat tehdä parannuksen. Toivoo nimimerkki Vilpitön sydän (Old man without balls).

Kirjoitin taannoin blogikirjoituksen Edward St Aubynin romaanista Dunbar, joka niin ikään on saanut innoituksensa Kuningas Learista. Arvelin silloin, että Shakespearen ihmistä suuremmat vallanhimoiset hahmot eivät oikein olisi nykymaailmassa uskottavia muualla kuin liike-elämässä tai suihkuseurapiireissä. Näyttävät ne kuitenkin sujuvasti siirtyvän myös amerikkalaiselle maatilalle. En kuitenkaan ehkä ollut aivan väärässä: valta-teemasta on täytynyt tinkiä. Valta omaisuuden omistamisena ja hallitsemisena jää tässä Jane Smileyn mahtavassa romaanissa ylisukupolvisen henkisen vallankäytön varjoon.

Kaikki kuolemasta - Euripides: Alcestis in a new version by Ted Hughes

Euripides, Alcestis in a new version by Ted Hughes. Faber and Faber 2000. Ensimmäinen painos julkaistu vuonna 1999.

Tämän näytelmän perusjuoni on melko nopeasti kerrottu.

Kohtalo on määrännyt Thessalian kuninkaan Admetoksen kuolemaan nuorena, ellei joku suostu menemään manalle hänen asemestaan. Admetos yrittää houkutella isäänsä ja äitiään ottamaan tämän taakan kannettavakseen, mutta korkeasta iästään huolimatta he pitävät elämäänsä kalliina eivätkä suostu.

Tällöin Admetoksen nuori vaimo Alcestis ilmoittautuu olevansa valmis kuolemaan miehensä puolesta. Admetos vastustelee vain nimeksi.

On Alcestiin kuolinpäivä. Kaikki hovissa surevat ja valmistautuvat hautajaisiin. Juuri silloin hoviin saapuu vieraaksi puolijumala Heracles, Admetoksen ystävä. Kestiystävyyden nimissä Admetos ei saa sanotuksi, että nyt ei ole oikein hyvä aika, vaan salaa vieraaltaan vaimonsa kuoleman. Heracles ryyppää, remeltää ja kerskuu urotöillään, kunnes yksi palvelijoista ei enää kestä tilannetta vaan kertoo Heracleelle, että tämän käytös ei sovi surutaloon.

Heracles nolostuu ja päättää sovittaa rikkeensä noutamalla Alcestiin pois manalasta. Tämän hän myös tekee ja palauttaa rakkaan vaimon kuningas Admetokselle. Näytelmä päättyy suureen sovitukseen ja onneen. Kuoro toteaa: "Antakoon tämä toivoa ihmiskunnalle."

Antiikin Kreikan kolmesta suuresta tragediakirjailijasta Euripides on suhteellisen vähäisen perehtymiseni perusteella tuntunut helpoimmin lähestyttävältä ja moderneimmalta. Vaikka hän ottaa aiheensa mytologiasta, hänen myyttiset sankarinsa ja jumalansa vaikuttavat inhimillisiltä ja heidän ongelmansa ovat ihmisen ongelmia. Hän oli kiinnostunut myös naisen asemasta ja kirjoitti näytelmiinsä vahvoja naisrooleja (Medeia muistuu heti mieleen). Tässä näytelmässä Alcestis jää miehensä ja Heracleen - ja Kuoleman - varjoon, vaikka näytelmä onkin nimetty hänen mukaansa.

Alcestis (tai suomalaisittain Alkestis) on Euripideen säilyneistä draamoista varhaisin. Sen arvellaan kuuluneen neljäntenä näytelmänä johonkin kadonneeseen tragediatetralogiaan. Yleensä tragediatetralogian neljäs näytelmä oli sävyltään keveämpi, niin sanottu satyyrinäytelmä. Vaikka Alcestis ei varsinainen satyyrinäytelmä olekaan, sen erikoinen sävy tragedian ja komedian välimailla selittynee sen asemasta näytelmäsarjassa. Heracleen juopunut örvellys surun hiljentämässä hovissa lähestyy vahvasti farssia. Olisikohan tämä peräti maailmankirjallisuuden ensimmäinen tragikomedia?

Ted Hughesin englanninnos on todella komea. Jokaisella sivulla on kohtia, jotka voisi ristipistoilla kirjailla huoneentauluiksi. Oikeastaan pitäisikin nimiösivun mukaisesti puhua Ted Hughesin versiosta; sen verran vapaasti Hughes käsittelee alkutekstiä. En löytänyt vertailtavaksi toista käännöstä, mutta olen melko varma, että Euripides ei vuonna 438 ennen ajanlaskun alkua kirjoittanut "elektroteknokraateista", "ydinpommista" tai "injektioruiskusta".

Tässä näytteeksi puhdasta ja kirkasta modernia runoa Apollo-jumalan alkusanoista:

The dead must die forever. / That is what the thunder said. The dead / Are dead are dead are dead are dead / Forever. / They return to the pool of atoms.

Tekisi mieli täyttää koko tietokoneen ruutu sitaateilla, mutta en tee sitä. Jätän sinulle, kunnioitettu lukijani, saman löytämisen ilon, jonka koin itse.

Jos kirjan tarkasteluun saa sekoittaa hieman kirjoittajan henkilöhistoriaa, on helppo arvata, miksi Alkestiin tarina on houkutellut runoilija Ted Hughesia. Alkestishan tekee käytännössä itsemurhan, jotta hänen aviomiehensä voi elää ja kukoistaa. Ted Hughesin ensimmäinen vaimo, Sylvia Plath, teki itsemurhan, jonka ratkaisevana syynä väitetään olleen Hughesin uskottomuus. Mutta ei tässä kyllin: Myös Assia Wevill, jonka kanssa Hughesilla oli tämä kohtalokas avioliiton ulkopuolinen suhde, teki itsemurhan samalla tavalla kuin Plathkin: työntämällä päänsä kaasu-uuniin. Admetos-kuninkaan ristiriitoja tulviva syyllisyydentunne puolison kuolemasta on varmasti koskettanut kääntäjää läheltä.

Sylvia Plathin romaanista Lasikellon alla kirjoitin blogissani pari viikkoa sitten.

Mikä oli raskasta ja mikä on keveää - Sylvia Plath: Lasikellon alla

Sylvia Plath, Lasikellon alla. Otava 1975. Suomentanut Mirja Rutanen. Englanninkielinen alkuteos The Bell Jar ilmestyi vuonna 1963.

Tartuin tähän kulttimaineen saaneeseen romaaniin hieman epäröiden, sillä tiesin jotakin kirjailijan vaiheista ennakkoon. Odotin eteeristä, runollista synkistelyä. Olin väärässä, tätä selkeämpää proosaa saa hakea. Ja sen synkistelynkin kanssa on vähän niin ja näin.

Runoilijana paremmin tunnetun Sylvia Plathin ainoaksi jäänyt romaani jakautuu melko tarkasti puoliksi kahteen sävyltään hyvin erilaiseen osaan. Ensimmäisessä puoliskossa 19-vuotias Esther Greenwood on yhdentoista muun tytön kanssa voittanut kirjoituskilpailussa kuukauden unelmapestin muotilehden toimitukseen New Yorkissa. Tytöt asuvat hotellissa ja

- - kaikki kulumme maksettiin, ja me saimme niputtain vapaalippuja balettiesityksiin ja muotinäytöksiin ja hiusmuotoiluun kuuluisassa kalliissa salongissa ja saimme mahdollisuuden tavata menestyneitä ihmisiä haluamaltamme alalta, ja meille annettiin neuvoja henkilökohtaisissa ihonhoito-ongelmissamme.

Ensimmäistä kertaa eläessään suurkaupunkiin ja Uuden Englannin ulkopuolelle päässeen nuoren pitäisi olla haltioissaan, mutta jokin on vialla. Esther yrittää pitää hauskaa toisten tyttöjen kanssa, mutta kovasta yrityksestä huolimatta hän jää jollain tavalla ulkopuoliseksi ja tuntee jonkin olevan vinossa. Suhde kotipuolen poikaystävään mietityttää. Nuorten suunnitelmat eivät käy yksiin: poika tahtoo perinteistä avioliittoa, Esther haaveilee runoilijan urasta.

Aluksi vaikuttaa, että kyse on itseään kriittisesti tarkastelevan nuoren tavanomaisesta teiniangstista, sillä teoksesta tihkuu kuitenkin koko ajan läpi nuoruuden raikkaus, jota vanhempi kirjoittaja tuskin pystyisi edes jäljittelemään. Esther viljelee vinksahtaneita aforismeja ja kertoo kommelluksistaan suuressa maailmassa koomiseen ja itseironiseen sävyyn.

Tavallisesti kunnon oksennuksen jälkeen tuntuu heti paremmalta. Me syleilimme toisiamme ja sanoimme sitten hei ja lähdimme käytävän vastakkaisiin päihin sänkyyn omiin huoneisiimme. Mikään ei tee ihmisistä hyviä ystäviä niin nopeasti kuin yhdessä oksentaminen.

Yrityksen ja erehdyksen kautta Esther oppii muun muassa, että sormien huuhtelukupin vettä ei juoda eikä siinä kelluvia kukkia syödä. Yllättävänä vertailukohtana kerronnan sävylle minulle tulivat mieleen Sue Townsendin Hadrianus (Adrian Mole) -kirjat.

Romaanin puolessa välissä Estherin opiskelusuunnitelmat romahtavat. Hän saa tiedon, ettei pääse kirjoittajakurssille, jonka varaan on tulevaisuutensa perustanut. Pettymys laukaisee Estherissä syvän masennuksen ja sitten mennäänkin lasikellon alle. Mikään ei liikuta, kaikki tuntuu yhdentekevältä; ei kannata pukeutua, koska illalla on kuitenkin riisuuduttava, peseytyminen on turhaa.

Pakkomielteisen yksityiskohtaisesti kuvatut itsemurhayritykset seuraavat toisiaan, sitten on vuorossa parantola- ja mielisairaalakierre terapioineen ja sähköshokkeineen. Ahdistavaa kuin mikä. Komiikka ei kokonaan katoa, vaikka se vaimeneekin. Mielisairaalaelämä ei ole täysin vailla huvittavia puolia, ja sairaalalomalla tapahtuva yritys päästä eroon neitsyydestä on surkuhupaisten kommellusten sarja. Kerronta on koko ajan kristallinkirkasta, kuvat ja vertaukset napsahtavat kohdalleen. Muuten tätä ei kaikilta osin haluaisi lukeakaan.

Teoksen loppu on varovaisen toiveikas.

Siihen tämän tarinan voisi jättääkin, antaisi vain kirjan pitää huolen itsestään, mutta kaipa minun on tähän lainattava myös etuliepeen teksti:

Sylvia Plath (1932 – 1963), amerikkalainen kirjailija, ehti eläessään julkaista vain runokokoelman. Lasikellon alla ilmestyi hänen kuolemansa jälkeen, samoin kuin runokokoelma Ariel (1965).

Lasikellon alla on omaelämäkerrallinen romaani: Sylvia Plath kertoo oman sairautensa vaiheet. Hän tervehtyi, saapui Englantiin opiskelemaan 1955, tutustui runoilija Ted Hughesiin, solmi hänen kanssaan avioliiton, sai lapsia. Mutta tarinan loppu ei ollut onnellinen: vuonna 1963 hän teki itsemurhan.

Irti ja vapaa - Georges Simenon: La Fuite de Monsieur Monde

Georges Simenon: La Fuite de Monsieur Monde. Teoksessa Tout Simenon: Oeuvre romanesque 1. Presses de la Cité 1988. Romaanin alkuperäinen julkaisuvuosi 1945.

Simenonilla oli tapana romaaniensa loppuun kirjata, missä ja milloin teos valmistui. Tämän romaanin lopussa lukee Saint-Mesmin, le 1er avril 1944. Tuijotin päivämäärää hetken epäuskoisena - ja sitten piti mennä katsomaan karttaa. Aprillipäivänä vuonna 1944 Ranska oli vielä tiukasti jakaantuneena pohjoiseen natsi-Saksan miehittämään alueeseen ja eteläiseen "vapaaseen" Vichyn Ranskaan, joka todellisuudessa oli Saksan vasalli. Normandian maihinnousu odotti tulevaisuudessa reilun kahden kuukauden päässä. Saint-Mesmin sijaitsee miehitetyn ja vapaan Ranskan rajamailla. Käsillä olevassa romaanissa päähenkilö lähtee pohjoisen Pariisista ja matkustaa etelän Nizzaan.

Mikä tässä sitten on niin hämmästyttävää? Se, että romaanissa ei sanallakaan mainita miehitystä eikä sotatilaa. Sotilaita ei näy missään. Simenon totisesti oli psykologinen kirjailija: sellainen yhteiskunnallinen pikkuseikka kuin toinen maailmansota ei ollut hänestä mainitsemisen arvoinen.

Jollain tapaa sota kuitenkin on läsnä. Se repi ihmiset irti tavanomaisesta elämästään, ja monille se merkitsi konkreettisesti lähtemistä pois tutuista ympyröistään. La fuite de M. Monde (Herra Monden karkumatka) on mitä suurimmassa määrin romaani irrottautumisesta ja irrallisuudesta.

Romaani alkaa kuin Simenonin poliisiromaanit: pariisilaiselle poliisiasemalle saapuu tyylikäs rouva, joka ilmoittaa miehensä kadonneeksi. Aviomiehellä ei rouvan mielestä ole mitään syytä lähteä ilmoittamatta. On varmaankin tapahtunut rikos.

Toisessa luvussa näkökulma vaihtuu kadonneeseen aviomieheen ja hänen mukanaan pysymme romaanin loppuun saakka. Tuntuu melkein, että Simenon oli ensin ajatellut kirjoittaa Maigret-kertomuksen, mutta huomannut aloitettuaan, että hänellä olikin käsissään kovan romaanin (roman dur, kuten hän niitä itse kutsui) lupaava alku.

Herra Norbert Monde on rikas pariisilainen liikemies, jonka elämä on perheyrityksessä kulunut ilman, että hänen on tarvinnut juurikaan miettiä sen suuntaa. Hän on kyselemättä täyttänyt hänelle annetun roolin. Muutaman kerran menneisyydessä hänet on vallannut outo levottomuus, mutta hän on työntänyt sen pois mielestään. Ensimmäisen vaimon petollisuus ja avioero on hänen tasaista elämäänsä eniten järkyttänyt tapaus. Lapset ovat jo aikuisia. Uusi vaimo vaikuttaa viileän etäiseltä.

Nyt, tammikuun 13:ntena, 48. syntymäpäivänään hän haluaa tulla ihmiseksi ihmisten joukkoon, tuntea olevansa täysi ihminen. Hän nostaa pankista suuren summan käteistä, myy tyylikkäät räätälin valmistamat vaatteensa ja hankkii huokean käytetyn valmispuvun, ostaa junalipun Marseilleen ja astuu junaan.

Marseillelaisessa hotellissa hän pelastaa itsemurhaa yrittävän nuoren naisen, Julien, jonka kanssa matka jatkuu Nizzaan. Nuoren naisen kanssa matkustaessaan herra Monde ajattelee, miltä he näyttävät ulkopuolisen silmin. Hän on usein katsellut vastaavia pareja ja tuntenut lievän kateuden häivähdyksen. Onko romaanissa siis kyse viidenkympin villityksen kuvauksesta? Se olisi aika banaali tulkinta. Eroottinen seikkailu ei ollut herra Monden ensisijainen tavoite. Hänen irrallisuutensa on syvempää laatua. Kuulen kaikuja eksistentialismista: hän etsii vapautta. Simenonilla on tässä ja muissakin romaaneissaan kyky nostaa banaali korkeammalle tasolle, psykologiseksi yleispätevyydeksi.

Nizzassa herra Monde omaksuu uuden nimen: Désiré Clouet, herra Désiré; hänestä on tullut se, miksi hän on halunnutkin, tavalliseksi ihmiseksi ihmisten joukkoon. Välimeren tuoksussa ja keväisessä auringossa herra Monde syntyy uudelleen.

Julie on myös irti juuristaan, mutta hän ei ole juureton omasta tahdostaan. Julie alkaakin nopeasti kasvattaa uusia juuria Nizzan huvimaailmaan. Hän hankkii nopeasti työpaikan itselleen tanssi- ja pelikasinolta ja tehoverkostoitujana hän järjestää työtä myös herra Désirélle, mikä onkin tarpeen, sillä lähes kaikki tämän rahat varastetaan. Rahojen menetykseen herra Monde suhtautuu tyynesti: onpahan sekin side menneisyyteen katkaistu.

Kolmaskin irrallinen teoksen päähenkilöiden joukkoon saadaan, kun herra Monde törmää Nizzassa entiseen vaimoonsa Thérèseen. Thérèsestä on tullut narkomaani, koditon, tahdoton ajautuja. Hänen irrallisuudessaan ei ole kyse vapaudesta vaan vankilasta.

Herra Monde järjestää Thérèsen elämän jollain tapaa raiteilleen mutta ei aivan siten kuin Thérèse olisi halunnut. Voisi ajatella, että herra Monde tavallaan kostaa entiselle vaimolleen. Se, että näkökulma pysyy koko ajan herra Mondessa, saattaa synnyttää käsityksen, että kirjailija hyväksyy kaiken, mitä tämä tekee. Tämä käsitys on varmasti väärä. Simenon välttää moraalisia kannanottoja.

Romaanin mielenkiintoisen lopun jätän kertomatta. Simenonin kirkasta ranskaa voi ja kannattaa lukea, vaikka ranskan taito ei ihan huippuluokkaa olisikaan. 

Kaiken kaikkiaan loistava romaani. Ei ihme, että Simenonin arvostus maailmalla näyttää koko ajan kasvavan. Toivottavasti näitä kovia romaaneja julkaistaan vielä joskus lisää suomeksikin; Maigret-tarinat ovat jo aika hyvin saatavilla.

Romaani on vielä tänäänkin täysin ajankohtainen. Yhdestä pikkuseikasta tosin huomaa, että aika on muuttunut. Ranskalaisessa ravintolassa ei missään tapauksessa enää pidä kutsua miespuolista tarjoilijaa huutamalla: - Garçon! Saat taatusti koleaa palvelua. Siispä: - Monsieur!

Vissi ja luja kuin kirveen silmä - Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni: Aleksis Kiven elämänkertomus.

Teemu Keskisarja, Saapasnahka-torni: Aleksis Kiven elämänkertomus. Siltala 2018.

Heti aluksi sanon mielipiteenäni, että Teemu Keskisarjan Kivi-elämäkerta on tasapainoinen lisä kansalliskirjailijaamme käsittelevään kirjallisuuteen. Saapasnahka-torni ei ole sairauskertomus, vaan tutkielma älykkäästä poikkeuslahjakkuudesta, reippaasta ulkoilmaihmisestä ja mukavasta kaverista, joka ei antanut muuttuneiden elämäntilanteiden ja sosiaalisen, tai paremminkin sivistyksellisen, nousun katkaista vanhoja ystävyyssuhteita. Kiven neroudessa on myös paljon selittämätöntä. Siinä mielessä kirjan nimeksi valittu Saapasnahkatorni on osuva vertauskuva. Se on symboli, joka tarjoaa rajattomasti tulkintamahdollisuuksia mutta säilyttää lopulta kuitenkin arvoituksellisuutensa.

Aleksis Kiven sairaudenkin Keskisarja kyllä kuvaa kaikkia tuon ajan hoitokidutuksen yksityiskohtia myöten. Aineellisesta puutteesta, suoranaisesta nälästä, sekä fyysisistä sairauksista huolimatta Kivi oli kuitenkin onnistunut vuosikausien uurastuksella saamaan valmiiksi pääteoksensa, Seitsemän veljestä -romaanin. Kun tällainen ponnistus palkitaan ennennäkemättömän rajulla julkisella häpäisyllä, voisi vakaampikin mies murtua.

Keskisarjalta riittää ymmärrystä myös Kiven teilaajalle, professori August Ahlqvistille. Minulle oli uutta tietoa se, että Ahlqvist kirjoitti kuuluisan murska-arvionsa suuressa henkisessä paineessa: tulirokko oli vajaa kolmea kuukautta aiemmin surmannut hänen "kaikki kolme pulskaa poikaansa". Tämän lisäksi samana keväänä hän hävisi murskaluvuin Snellmanille Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiesvaalissa. "Kielitieteellisen toimikunnan vaalissa hän jäi viidestä ehdokkaasta viimeiseksi eikä kelvannut runoustoimikuntaankaan."

Keskisarja pohtii, miksi "Ahlqvist ampui tykillä teeren kokoista kulttuuripersoonaa". Juha Hurmeen tulkintaan viitaten Keskisarja arvelee, että 1870-luvun Suomessa Ahlqvist saattoi olla ainoa, joka todella ymmärsi Kiven suuruuden. Keskisarja vierittää vastuuta myös Kiven ystävien ja tukijoiden harteille: jos he olisivat tulleet Kiven tueksi ja täyttäneet ne muutamat lehdet, joita Suomessa ilmestyi, ylistävillä arvioilla, Ahlqvistin kiukuttelu olisi pian unohtunut. Mikä vaiensi ystävät ja sai heidät viivyttelemään? Oliko Kivestä jo tullut monille heistä liian suuri taloudellinen rasite?

Keskisarjan oivaltava havainto on sekin, että tavallista palkkatyötä Kivi ei tehnyt eläessään päivääkään. Hän onnistui omistautumaan kirjoittamiselle apurahojen ja ystävien tuella. Suomen "paras ja köyhin mesenaatti" oli siuntiolainen pitoemäntä Charlotta Lönnqvist. Oliko Kivellä ja Charlottalla rakkaussuhde? Saattoipa ollakin, lähteistä voi senkin tulkinnan tehdä. Saattoi siinä suurelta osalta olla myös jonkinlaista äidillistä hellyyttä Charlottan osalta ja pojan kiintymystä ja kiitollisuutta Aleksikselta. Keskisarjan historioitsijan koulutus näkyy siinä, että hän välttää tulkinnat, joita lähdeaineisto ei vakuuttavasti tue. Toisaalta Keskisarja myös toteaa, että lähteiden puute ei merkitse sitä, että jotakin ei olisi tapahtunut: ei ole todisteita myöskään siitä, että Kivi olisi "käynyt kusella".

Keskisarja osaa myös tulkita dokumentteja 1800-luvun ajatusmaailmasta käsin. Miesten keskeiset hellittelyt kirjeissä saatettaisiin helposti tulkita homoseksuaalisiksi viesteiksi. Aika oli kuitenkin toinen: se miten toiselle puhutaan, on muuttunut suuresti. Emil Nervanderin, Kiven varhaisen tukijan ja ystävän, kirjeenvaihdon puuttuminen jää kuitenkin hetkeksi mietityttämään tutkijaa. Olisiko se arkaluontoisena tuhottu?

Kiven viimeisen koskettavan kirjeen mielisairaalasta Charlottalle Keskisarja siteeraa kokonaan ilman selittelyjä. Siinähän Kivi toivoo, että jos Charlotta sattuisi kuolemaan, se salattaisiin häneltä. Minä luen sen ilmauksena suuresta kiintymyksestä. Psykiatri Kalle Achté omassa Kivi-elämäkerrassaan analysoi kirjeen perusteellisen psykoanalyyttisesti: Kivi kirjoittaakin itse asiassa itsekeskeisesti omasta kuolemastaan, jonka hän projisioi Charlottaan jne. Keskisarjan kunniaksi on todettava, että hän tässä ja muualla välttää turhan psykologisoinnin ja osaa vetäytyä piiloon ja antaa dokumentoitujen tapahtumien vaikuttaa lukijaan koko voimallaan.

Muuten Teemu Keskisarjan oma ääni kuuluu hyvinkin selvästi. Puhekielisten ilmausten viljely ihmetytti aluksi hiukan. Harvemmin historioitsija tunnollisesti lähdeviittein varustetussa tutkimuksessa käyttää esimerkiksi ilmauksia "ottaa pataan", "pelti kiinni", "veti överit", puhumattakaan "vituttamisesta" tai "kyrpiintymisestä". Keskisarja kuitenkin korostaa, että yksi Kiven valtti kirjailijana oli puhekielestä ammentaminen. Tässä suhteessa elämäkerta on siis kohteensa näköinen. Pidin samanlaisesta tyylistä Juha Hurmeen Niemi-romaanissa, eikä se minua tässäkään häirinnyt. Toivon kuitenkin, että nuoremmat historioitsijat eivät tätä lähtisi jäljittelemään, tällaisesta tyylistä voi tulla kiusallinen maneeri.

Toinen Keskisarjan tyylin piirre oli minulle ongelmallisempi. Televisiopersoonana Keskisarjalta on totuttu kuulemaan hieman mököttäviä ja närkästyneen suorasukaisia lausuntoja maailmanmenosta. Toivottavasti tutkija ei ole jäänyt julkisen roolinsa vangiksi. Minun on vaikea ymmärtää, mitä todellista hän kertoo kohteestaan, kun jotakin arvioidaan kielteisesti neitimäiseksi tai ämmämäiseksi. No, tämä vielä menee, olihan Kivellekin ämmäkkäisyys huono juttu. Keskisarjaa kovasti ihaileva vaimonikin sanoi kuitenkin auts! kun siteerasin hänelle seuraavan kohdan:

Aleksis hakkaili, likisti, piiritti ja hienokseltaan häiritsi nuoria palvelustyttöjä. Käytös ei aiheuttanut miituu-kimitystä, mutta ei mielihyvääkään.

Jos tarkoitus on osoittaa, että tutkija ei pelkää poliittista epäkorrektiutta, viesti tuli perille. Jos tarkoitus on kertoa jotakin oman aikamme ilmiöstä, kaipaisin lisäselvennystä.

Teemu Keskisarjan vankin osaaminen tulee esiin siinä, miten hän sitoo Kiven elämän 1800-luvun loppupuolen kulttuurihistoriaan ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Myös koko Siuntio-jakso on loistava: yhteiskunnan eri kerrokset ja ajan ilmiöt kuvataan oivaltavien yksityiskohtien avulla. On todella hämmästyttävää, että Aleksis Kivi kirjoitti suureen sovitukseen päättyvän yhteiskuntamyönteisen romaaninsa 1800-luvun pahimpien nälkävuosien aikana. Fanjunkarsin torppa oli sijaintinsa puolesta aitiopaikalla, kun nälkiintynyt ihmismassa vaelsi ohi leipäpalan toivossa. Yksi Charlotta Lönnqvistin taloudellisten vaikeuksien syy saattoi olla omat varat ylittävä armeliaisuus hätää kärsiville.

Loppusanoissaan Teemu Keskisarja kuvittelee Kivelle toisenlaisen elämän: ylistävät lehtiarviot, taloudellisen menestyksen, perheen. Kauniisti ja viisaasti Keskisarja lopettaa:

Ei käy. Onnellisesta, oikeudenmukaisesta lopusta olisi Kivi sammaloitunut. Sitä vastoin sankarteos, joka rauhattomasti poukkoili maan päällä ja kuun viimeisellä reunalla, oli jatkava elämäänsä tuhannen, kultaisen auringon kiertäessä. 

-----------------------------------------------------------------------------------------
Olen toisinaan lomilla kierrellyt kirjallisena pyhiinvaeltajana Aleksis Kiven elämään liittyvillä paikoilla. Seurasaaressa sijaitseva Aleksis Kiven tupa ja Tuusulan kuolinmökki ovat tulleet tutkituiksi useampaan kertaan. Viime kesänä kävin viimein Siuntiossa Fanjunkarsin torpassa, jossa toimii mukava kahvila. Syntymäkoti Nurmijärvellä on vielä käymättä.

Näistä rakennuksista sekä Aleksis Kiven tupa että Fanjunkarsin torppa ovat kylläkin kopioita. Seurasaareen tuotu alkuperäinen jahtivouti Kareliuksen tupa, jossa Kivi asui jonkin aikaa Siuntiossa, paloi, kun sitä pystytettiin uudelleen. Fanjunkarsin torpan puolestaan hävittivät neuvostoliittolaiset sotilaat, kun alue Porkkalanniemen ohella oli vuokralla itänaapurilla. Torppaan oli kyllä jätetty venäjänkielinen viesti, jossa mainittiin rakennuksen kulttuurihistoriallinen arvo, mutta se ei sitä pelastanut. Joskus on käynyt mielessä, olisiko valkoinen valhe tepsinyt paremmin: "V.I. Lenin yöpyi tässä torpassa paetessaan tsaristista vainoa."

Kuolinmökki on ihan aito. Pikkuruisessa mökissä Aleksis Kiven Alpertti-veli ja tämän vaimo Karoliina perheineen huolehtivat Aleksis-parasta tämän viimeiset elinkuukaudet. Siinä hän myös joulukuussa 1872 henkäisi kuuluisat viimeiset sanansa: "Minä elän, elän."

Mökistä käytettävä nimitys on monella tapaa osuva: Alpertti ja Karoliina kokivat samassa mökissä karmean kohtalon, kun tuntemattomaksi jäänyt ryöstäjä murhasi heidät veitsellä vuonna 1913.