Honoré de Balzac: Kurtisaanien loisto ja kurjuus / A Harlot High and Low

Osallistun tällä blogikirjoituksella kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen.

Yksi Balzacin Kurtisaanien loisto ja kurjuus -romaanin päähenkilöistä oli pääosassa myös romaanissa Kadonneet illuusiot. Angoulêmen apteekkarin runoja kirjoitteleva poika Lucien Chardon nousi siinä kauniin ulkomuotonsa, kirjallisen lahjakkuutensa ja joustavan moraalinsa ansiosta Pariisin sanomalehtimaailman tähdeksi ja seurapiirien suosikiksi. Hän oli jo varhain alkanut käyttää äitinsä aatelista sukunimeä de Rubempré. Hän kuitenkin sotki asiansa perusteellisesti ja aikoi jo tehdä itsemurhan hukuttautumalla, kun hänet pelasti espanjalainen pappi Carlos Herrera, joka maksoi Lucienin velat ja lupasi nostaa tämän korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan. Se, mitä Carlos Herrera halusi Lucienilta vastapalkkioksi, jäi epäselväksi. 

Kerron seuraavassa melko paljon Kurtisaanien loisto ja kurjuus -romaanin juonesta, joten jos et halua tietää siitä mitään, jätä tämä teksti lukematta. Voin kyllä taata, että paljon yllätyksiä jää vielä jokaisen lukijan itse löydettäväksi, vaikka esittelyni lukisivatkin, sillä Balzacin kirjojen juonet ovat yltäkylläisen runsaita. Hänen erityislahjanaan oli kyky sitoa yhteiskunnallinen analyysi melodramaattiseen ja jännittävään tarinaan. Hänen henkilöhahmonsa edustavat ajan aatteita mutta ovat samalla psykologisesti uskottavia yksilöitä.

Miten tytöt rakastavat

Ajallisesti romaani sijoittuu 1820-luvun loppupuolelle ja päättyy vuoden 1830 toukokuuhun. Se alkaa Oopperan naamiaisista. Lucien on taas mukana seurapiireissä – yhtä kauniina kuin ennenkin ja tyylikkäästi pukeutuneena. Rahasta hänellä ei näytä olevan puutetta. Nyt hänellä on myös kuninkaan vahvistus oikeudelleen käyttää sukunimeä de Rubempré. Käsipuolessaan hänellä on 18-vuotias tumma kaunotar. 

Illan pilaa kuitenkin se, että Lucienin kateelliset entiset journalistituttavat tunnistavat kauniin seuralaisen ilotytöksi, josta on käytetty nimitystä Rausku. Nimi johtuu sähkörauskusta, joka vie tajun siltä, joka siihen koskee. Rauskun äiti oli "kauniiksi hollannittareksi" kutsuttu ilotyttö, joka oli päätynyt henkirikoksen uhriksi. Rauskun oma ura oli alkanut jo vähän yli kymmenvuotiaana "rottana", tyttönä, jota "irstailijat kasvattavat paheeseen ja häpeällisyyteen".

Jo kolmen kuukauden ajan Rausku on käyttänyt itsestään nimeä Esther van Bogseck. Hän on aidosti rakastunut Lucieniin ja yrittänyt karistaa menneisyytensä työskentelemällä ompelijattarena. Poliisin ilotyttörekisteriin oli helppo päästä, mutta vaati kahden vuoden todennettua nuhteetonta elämää päästä siitä pois. Lucienin tähden Esther on halunnut yrittää. Paljastuttuaan juhlissa hän nyt näkee itsemurhan ainoaksi vaihtoehdokseen.

Pappi Carlos Herrera puuttuu jälleen viime hetkellä asiaan. Hän lupaa lähettää Estherin luostarikouluun opetettavaksi. Siellä hänelle annettaisiin luku- ja kirjoitustaito sekä tavat, jotka mahdollistavat hänen paluunsa Pariisiin siveellisenä naisena, jota kukaan ei enää tunnista kurtisaaniksi. Kansalaisluottamuksen palauttava kirje Herreralla on jo taskussaan. Lucieniin Esther ei saa ottaa yhteyttä koulutuksensa aikana.

Herrera toivoo, että Lucien unohtaisi Estherin. Turha toivo – poissa oleva rakastettu saa runoilijan mielessä enkelin muodon ja luonteen. Kun Esther lopulta palaa, Herrera järjestää hänelle asunnon, jossa Lucien ja Esther voivat huomaamattomasti tavata toisiaan. Esther saa kuitenkin poistua asunnosta vain öisin palvelijan seurassa. Herrera tekee selväksi, että Lucienin on mentävä naimisiin hyvän perheen tyttären kanssa, ei entisen prostituoidun. Tähän on sekä Lucienin että Estherin tyytyminen. Lucien alkaa kosiskella Clotilde de Grandlieuta avioitumistarkoituksessa. Jos avioliitto toteutuu, Lucienille avautuu mahdollisuus saada itselleen äitinsä suvulle kuulunut markiisin arvo.

Mitä rakkaus saattaa maksaa vanhuksille

Eräänä yönä, kun Esther on kävelyllä Vincennesin puistossa, hänet näkee paroni de Nucingen. Lähes 70-vuotias paroni rakastuu ensisilmäyksellä ja palkkaa urkkijoita etsimään hänen vilaukselta näkemäänsä kaunotarta. Paronin suuri varallisuus on peräisin pankkitoimista, joita hän on harjoittanut kovin ottein ja siksi ansainnut lisänimen "Ahma". 

Saatuaan tiedon paroni de Nucingenin hullaantumisesta Carlos Herrera päättää myydä Estherin pankkiirin rakastajattareksi mahdollisimman kovaan hintaan. Rahat menevät luonnollisesti Lucienin hyväksi, joten painostuksen jälkeen sekä Esther että Lucien suostuvat suunnitelmaan.

Tässä vaiheessa on syytä paljastaa, että Carlos Herrera on oikealta nimeltään Jacques Collin, Kuolonpettäjäksi kutsuttu entinen rangaistusvanki. Hän on karannut useista vankiloista ja toiminut vankien "pankkiirina" huolehtien entisten vankitovereidensa varallisuudesta näiden rangaistuksen aikana. Jacques Collin on myös esiintynyt nimellä Vautrin. Collin on tappanut oikean Carlos Herreran, turmellut kemikaaleilla kasvonpiirteensä ja leikannut irti selästään sinne tatuoidun vankinumeron. Poliisin urkkijat ovat kuitenkin jo hänen jäljillään. Kaksi urkkijaa menettää henkensä Jacques Collinin ansiosta, toinen sadistisen lapseen kohdistuneen teon murtamana.

Paroni de Nucingen joutuu luovuttamaan Estherille pienen palatsin kaikkine tykötarpeineen sekä runsaasti rahaa, ennen kuin Esther pitkän viivyttelyn jälkeen lopulta suostuu suomaan rahoittajalleen "rakkauden" yön paronin "nautintokoneena", kuten de Nucingen asian ilmaisee. 

Seuraavana päivänä Esther surmaa itsensä myrkyllä. Rakkaus Lucieniin on tehnyt paluun entiseen ammattiin liian raskaaksi. Lucien ja Carlos Herrera pidätetään murhasta ja kavalluksesta epäiltyinä. 

Tähän päättyy romaanin suomenkielinen painos. Se sisältää osat Miten tytöt rakastavat ja Mitä rakkaus saattaa maksaa vanhuksille, jotka ilmestyivät alun perin ranskaksi kirjan muodossa vuonna 1844. Kurtisaanien loisto ja kurjuus on tälle osuudelle osuva nimitys. Teokseen myöhemmin liittämissään lisäosissa Balzac ei enää juurikaan puhu kurtisaaneista. Luin ne Rayner Heppenstallin englanniksi kääntämästä ja iskevästi nimetystä teoksesta A Harlot High and Low, joka sisältää romaanin kaikki neljää osaa. Kolmas osa Mihin huonot tiet johtavat ilmestyi jatkokertomuksena aikakauslehdessä vuonna 1846 ja viimeinen osa Vautrinin viimeinen inkarnaatio niin ikään aikakauslehdessä vuonna 1847. Kaikki osat ilmestyivät yhdessä vasta Balzacin kuoleman jälkeen vuonna 1855. Hänen Inhimillinen komedia -teossarjassaan romaani kuuluu osastoon Pariisilaiselämän kuvauksia.

Syrjähyppy kurtisaaneihin

Ennen kuin kerron lisää romaanin loppuosista, on syytä pohtia kurtisaaneja. Balzac on romantikko siinä mielessä, että hän näkee kurtisaaninkin pystyvän puhtaaseen rakkauteen ja uhrautumiseen rakastetun hyväksi. Realistina hän kuitenkin näkee myös kurtisaanin elämän synkän puolen ja sen, että "puhdas ja jalo rakkaus voi vain ihmeen kautta puhjeta kukkaan kurtisaanin sydämessä".

Loisto oli vain harvojen prostituoitujen osa – ja prostituoituja kurtisaanitkin olivat hienommasta nimityksestä huolimatta. Balzac mainitsee myös ne, jotka harjoittivat ammattiaan hämärien kujien ovisyvennyksissä ja joiden ura saattoi päättyä äkkiä sairauteen tai väkivaltaan. Kaikkien prostituoitujen osana oli myös jonkinlainen tunne-elämän kovettuminen, minkä Balzac tuo esiin Estherin ja hänen menestyneiden prostituoituystäviensä keskusteluissa.

Prostituoidun ura ei parhaimmassakaan tapauksessa ollut pitkä. Balzac tulee paljastaneeksi kuin huomaamatta oman ja luultavasti myös tuohon aikaan yleisesti jaetun suhtautumisen naisten ikään, kun hän kertoo Lucienin täysin kunniallisesta sisaresta Eve Séchardista seuraavasti: “Vaikka hän oli iältään noin kahdenkymmenenkuuden, hän oli säilyttänyt nuoruutensa raikkauden nauttiessaan maalaiselämän tarjoamasta rauhasta ja yltäkylläisyydestä." Poikkeuksellisissa oloissa 26-vuotias ikäloppukin saattoi siis vielä käydä nuoresta!

Raha ja rakkaus – tai ainakin raha ja seksi sekä raha ja avioliitto – ovat tiiviissä liitossa Balzacin romaanin maailmassa. Luultavasti myös varakas säätyläisnainen siksi tunsi joskus itsensä kauppatavaraksi. Esimerkiksi Clotilde de Grandlieu, josta Lucien kaavailee itselleen puolisoa, ei kiinnostanut miehiä ulkonäkönsä tai luonteensa kauniiden piirteiden tähden. Balzac kuvaa julmasti tätä “kuivaa ja laihaa hahmoa, joka muistutti täydellisesti parsaa”. Perheen varallisuus ja asema lähellä kuningasta tekivät Clotildesta houkuttelevan.

Balzac ei suoraan nimeä miehiä prostituoiduiksi, mutta on selvää, että romaanin nuoret miehet – Lucienin ystävä Rastignac ja aiemmin myös Lucien de Rubempré itse – ovat hankkiutuneet milloin minkin paronittaren, markiisittaren tai kreivittären käsipuoleen ja vuoteeseen saadakseen etua itselleen. Ei välttämättä rahaa vaan nostetta uralleen. Balzac osoittaa kirkkaasti, että aviomiestensä kautta aatelisnaisilla oli yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. 

Naiset hakivat nuorista miehistä milloin mitäkin, usein pönkitystä itsetunnolleen, mutta aivan varmasti myös seksiä. Se käy ilmi myöhemmin tässäkin romaanissa, kun aatelisnaisten Lucienille kirjoittamat suorasukaiset rakkauskirjeet osoittautuvat sellaiseksi dynamiitiksi, että niiden vaarattomaksi tekemiseen tarvitaan oikeuslaitoksen ja jopa kuninkaan apua.

Onko Balzacilla annettavaa nykyajalle? No, eipä ole pitkäkään aika siitä, kun luin iltapäivälehdestä provider-deittailun loistosta. Jutun ydin oli, että deittailijan mielestä ihmissuhde on hyödyke, jolla on hinta ja joka on ostettavissa. Luultavasti sillä on myös kurja puolensa – ja ihan samoista syistä kuin Balzacin Pariisissa kaksisataa vuotta sitten. Ikää karttuu, kauneus haalistuu, maksajat kaikkoavat.

Luultavasti provider-deittailijakin on vain välivaihe kurtisaanien pitkässä historiassa. Tekoäly yhdistyneenä edistyneeseen robotiikkaan vie leivän ja leivokset rakkauden ammattilaisen pöydästä.

Mikä sitten saa provider-miehet maksamaan? Se, että rahan tekeminen on nopeaa ja helppoa, ihmissuhteen luominen hidasta ja vaikeaa. Balzac vastaa näin: "Mutta miljonäärien tuhlaavaisuutta voi verrata vain heidän voitonhimoonsa. Heti kun kysymys on oikusta, intohimosta, ei raha merkitse Kroisoksille mitään: heidän on tosiaan vaikeampi saada oikkuja kuin kultaa. Nautinto on suuri harvinaisuus tympääntyneessä elämässä, joka on täynnä suurten keinottelutemppujen aiheuttamia mielenliikutuksia ja niiden kuiville sydämille aiheuttamaa turtumusta."

Järjestely on myös ainakin periaatteessa vaivaton ja säästää kallista aikaa, kun suhde etenee suorassa suhteessa siihen käytettyyn rahamäärään. Balzac tosin osoittaa, että maksaja-provider on pahassa lirissä, jos hän sattuu oikeasti rakastumaan, kuten paroni de Nucingenille käy tässä romaanissa. Deittikumppani vie silloin kaiken, mikä irti lähtee.

On tärkeää, että seurustelukumppanit ovat yhtä mieltä arvoista. Jo Balzac näki, että “menestys tulee siis ateistisen ajan korkeimmaksi aatteeksi”. Tämän käsityksen varmaan jakavat myös provider-deittailijat. Raha on helpoin menestyksen mittari. Ei tarvitse välittää sellaisista vaikeasti mitattavissa olevista asioista kuin rakkaus ja kiintymys.

Raha ja menestys olivat Balzacille jonkinlaisia pakkomielteitä niin romaaneissa kuin henkilökohtaisessa elämässäkin. Hänessä oli kuitenkin myös aimo annos idealistia ja romantikkoa. Mielellään hän sijoitti romaaneihinsa henkilön tai pari, jotka ovat immuuneita rahan houkutuksille. Tässä romaanissa tällaisia ovat Lucienin sisar Eve ja tämän aviomies David Séchard, joiden idylliseen elämään maaseudulla pääsemme juonen pienen syrjäpolun aikana tutustumaan.

Mihin huonot tiet johtavat

Kerron vielä lyhyesti romaanin kolmannesta ja neljännestä osasta, jotka siis eivät ole mukana suomenkielisessä teoksessa. Ne käsittelevät ensin Lucienin ja Jacques Collinin vaiheita tutkintovankeudessa. Balzac oli selvästi aiheesta kiinnostunut ja esittelee perusteellisesti Ranskan rikoslainsäädäntöä "yleiseksi opastukseksi" ja jotta tarinan jatko tulisi ymmärrettäväksi.

Osoittautuu, että yllättävän monet arvovaltaiset ihmiset haluavat vaikuttaa Lucienin tuomioon. Osa haluaa hänelle ankaraa rangaistusta, osa haluaa vapauttaa hänet syytöksistä kokonaan. Jacques Collinilla on vähemmän puolustajia, mutta hänellä on valttinaan oma älynsä ja rajaton häikäilemättömyytensä. Balzac ei peittele ihailuaan, jota hän tuntee tätä "rikoksen neroa" kohtaan.

Collinin juonet ovat jo johtamassa siihen, että sekä Lucien että "Carlos Herrera" vapautetaan, kun Lucien Estherin kuoleman aiheuttamissa itsesyytöksissä tulee kuulustelussa paljastaneeksi Collinin todellisen henkilöllisyyden. Lucien tekee sen jälkeen oman peruuttamattoman ratkaisunsa ja saattaa loppuun sen, mihin ei seitsemän vuotta aiemmin Charente-joen rannalla pystynyt.

Vankilan dramaattiset tapahtumat jatkuvat. Yllättävän helposti varsinkin aatelisnaiset pääsevät vartijoiden ohi ja jopa polttamaan kuulustelupöytäkirjoja. Naisten yllättäviä hengen ja ruumiin voimia Balzac selittää muun muassa magnetismilla, ajan suositulla pseudotieteellä.

Balzac myös pääsee esittelemään tietojaan rikollisten slangista. Jälkeenpäin tosin on todettu, että osan tästä slangista Balzac sepitti ihan itse.

Ylivertaisilla suostuttelukyvyillään Collin järjestää vapaaksi entisen kahlekumppaninsa, joka odottaa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa "kolmannelle sukupuolelle" varatussa vankilan osassa. Tästä miehestä käytetään nimitystä "Madeleine". Hän kertoo joutuneensa vankilaan naisystävän takia. Mikäli hän pääsee vapaaksi, hänen kiintymyksensä kuuluu ainoastaan Collinille. Balzac ei missään vaiheessa suoraan sano, että Collin on homoseksuaali, mutta lukijalle se on kyllä tullut selväksi. Se, onko hänen kiistaton rakkautensa Lucieniin ollut myös fyysistä, jää pysyvästi arvoitukseksi.

Vautrinin viimeinen inkarnaatio

Romaanin lopussa Collin käyttää hyväkseen hallussaan olevia kirjeitä, joita varomattomat aatelisnaiset ovat kirjoittaneet Lucienille. Niillä hän kiristää itsensä vapaaksi. Naisten ja heidän aviomiestensä rakastajat ja rakastajattaret olivat kyllä hyvin tiedossa säätyläispiireissä. Seuralaisia ei yritetty piilotella, vaan heidän näyttävyydellään  suorastaan kilpailtiin. Aviomiehet kuitenkin tekivät kaikkensa, etteivät heidän vaimojensa kirjeet tulisi julki lehtien palstoilla. 

Huolellisesti kuvatun oikeusprosessin aikana yleinen syyttäjä on tullut vakuuttuneeksi Collinin erityislahjakkuudesta. Tällainen mies olisi parasta pitää lain oikealla puolella. Jacques Collin alias Vautrin saa korkean poliisiviran ja "Madeleinen" apulaisekseen. 

Loppusanoissa mainitaan Jacques Collinin toimineen virassaan viidentoista vuoden ajan ennen eläkkeelle jäämistään.

Loppuratkaisu tuntuu sadunomaiselta. Yksi Balzacin esikuvista Collinin hahmoa luodessaan oli kuitenkin toteuttanut juuri tällaisen uran rangaistusvangista poliisipäälliköksi. Kyseessä oli Francois-Eugène Vidocq (1775–1857), jonka elämänvaiheita myös Victor Hugo käytti Kurjat-romaaninsa Jean Valjeanin ja etsivä Javertin hahmoja luodessaan. 

Monet Kurtisaanien loisto ja kurjuus -romaanissa esiintyvät henkilöt esiintyvät myös muissa Balzacin Inhimillinen komedia -teossarjan teoksissa. Esimerkiksi Lucienin ystävä Rastignac esiintyy myös romaanissa Taikatalja sekä isommassa roolissa romaanissa Ukko Goriot. Samassa romaanissa olemme jo tutustuneet myös Goriot'n tyttäreen Delphineen. Kurtisaanien loistossa ja kurjuudessa Delphine on Estheriin hullaantuneen paroni de Nucingenin aviopuoliso. (Periranskalaiselta vaikuttaa se, että Delphine on täysin tietoinen miehensä ihastuksesta ja jopa opastaa tätä treffeille pukeutumisessa ja seksuaalisten toiveiden läpi saamisessa. Paroni luonnollisesti myös tietää ja hyväksyy vastavuoroisesti sen, että Rastignac on Delphinen rakastaja.) Myös Jacques Collin esiintyy romaanissa Ukko Goriot, sillä kertaa nimellä Vautrin.

Klassikkojen suomentaminen on kustantajalle varmaan aina pieni riski, mutta en panisi pahakseni, jos Kurtisaanien loisto ja kurjuus vielä ilmestyisi suomeksi kokonaisuudessaan. Tosin Balzacin Inhimillisen komedian yli yhdeksästäkymmenestä teoksesta on suomentamatta koko joukko muitakin aivan keskeisiä romaaneja. Kannattaisi harkita, sillä kuten Oscar Wilde totesi: "1800-luku, sellaisena kuin me sen tunnemme, on suurelta osin Balzacin keksintöä."

Honoré de Balzac, Kurtisaanien loisto ja kurjuus. Love Kirjat 1991. Alkuteos Splendeur et misères des courtisanes ilmestyi vuonna 1844. Suomennos: Heikki Kaskimies ja Mikko Manninen. Kuvittanut Charles Huard. 347 s.

Honoré de Balzac, A Harlot High and Low. Penguin Books 1985. Englanniksi kääntänyt Rayner Heppenstall. Osat Where Evil Ways Lead ja The Last Incarnation of Vautrin. Sivut 299-554.