Georges Simenon: La maison du canal

Georges Simenon, La maison du canal. Teoksessa Tout Simenon: Oeuvre romanesque 18. Presses de la Cité 1991. Romaanin alkuperäinen julkaisuvuosi 1933.

Joulukuun alkupuolella 17-vuotias Edmée matkustaa yksin junalla halki pimeän ja sateisen Belgian. Hänen lääkäri-isänsä on äskettäin kuollut; äiti on menehtynyt jo Edméen syntyessä. Edmée on matkalla tätinsä, äidin sisaren, maatilalle, joka sijaitsee flaaminkielisellä alueella suuren kanavan varrella lähellä Neroeterenin kaupunkia. Kun Edmée saapuu perille, käy ilmi, että myös hänen tätinsä aviomies on juuri samana päivänä kuollut. Kuusilapsinen perhe on hautajaisvalmisteluissa.

Näin synkissä merkeissä alkaa tämä sateen ja märkyyden läpitunkema romaani, eikä se siitä muutu valoisammaksi kuin hetkittäin. Romaanin aikajänne kattaa kaksi vuotta: lähes koko ajan sataa ja on talvi, kesät katoavat ilmaan hetken utuna. Ja vaikka on koko ajan talvi, joulua ei tässä romaanissa tule koskaan.

Narniassa emme kuitenkaan ole. Simenonin romaanien joukossa tämä muodostaa siinä mielessä poikkeuksen, että se sijoittuu hänen synnyinmaahansa Belgiaan. Muuten tässä ovat mukana hyvin tyypilliset Simenonin romaanien teemat: ympäristön ja perinnöllisyyden vaikutus ihmisen käyttäytymiseen, seksuaalinen himo ja mustasukkaisuus. Henkirikoksiakin tässä on riittävä määrä: yksi tappo, yksi murha, yksi itsemurha. Simenonia ei kukaan lue hauskojen sutkausten eikä iloisten loppuratkaisujen vuoksi. Hänen romaanejaan luetaan halusta ymmärtää ihmisen käyttäytymistä - ja varmaan jonkinlaisesta lukijan masokismista. Sääli on aliarvostettu nautinnon lähde.

Vanhin poika Fred saa maatilan johdon käsiinsä. Veden hallitseman tilan nimikin on Irrigations (Kastelut). Siellä kasvatetaan lähinnä heinää, jota kastellaan pääkanavasta johdetuilla pienemmillä ojilla. Pian käy ilmi, että maatila on pahoissa veloissa. Isän rahat ovat menneet rakastajattarille. Fred jatkaa siitä mihin isä jäi: jokaviikkoiset matkat rakastajattaren luo Hasseltin kaupunkiin syventävät taloudellista ahdinkoa. Nuorempi veli Jef huolehtii suurimmasta osasta tilan töistä. Vanhin tytär Mia elää nuoren maalaisneidon elämää kirkossa käynteineen ja viattomine seurusteluineen. Hänestä ei ole oikein seuraa kaupunkilaistyttö Edméelle. Täti ei puhu ranskaa, mutta tämän katseista Edmée päättelee, ettei ole oikein tervetullut. Nuoremmat tytöt eivät juuri erotu omiksi persoonikseen.

Alkutilanteen selvitettyään romaani käy tutkimaan ihmissuhteita maalaistalon seinien sisäpuolella. Kirjassa korostetaan usein sitä, että talon ikkunat ovat kuurassa, valkoiset ja läpinäkymättömät. Tämän sokein silmin lohdutonta ympäristöään tuijottavan talon katse kääntyy sisäänpäin.

Edmée tuntee olevansa kaikin tavoin muiden yläpuolella. Hän ei suostu ompelemaan eikä tiskaamaan. Maatilan töitä hän tekee silloin kun se häntä itseään huvittaa. Maatilalla syötävien ruokien tuoksu etoo häntä; perunaa pistellään kovasti. Koko romaanin aikana hän ei suostu opettelemaan sanaakaan flaamia. Hän ilmoittaa aikovansa lääkäriksi ja linnoittautuu isänsä lääkärikirjojen taakse, lähinnä maatilan töitä vältelläkseen, mutta myös koska tautikuvaukset kiehtovat häntä.

Serkut Fred ja Jef inhottavat Edméetä, mutta samalla hän tuntee heihin seksuaalista vetoa - varsinkin Frediin. Myös hänen varakas autolla liikkuva enonsa, joka auttaa perhettä liikeasioissa, on samankaltaisten ristiriitaisten tuntemusten kohteena. Vähitellen Fredkin alkaa kiinnostua kauniista serkkutytöstään, joka on kaikessa niin erilainen kuin ne rehevät ja ronskit tytöt, joita Fred on aiemmin tuntenut.

Edmée pompottaa häneen koiranpennun tavoin ihastunutta Jefiä mielensä mukaan. Pistää tämän muun muassa varastamaan itselleen kirkosta jalokiviä, jotka tosin osoittautuvat arvottomiksi. Samalla Edmée on julma tälle ilmeisen heikkolahjaiselle nuorelle miehelle. Hän ilmoittaa Jefille, että tämän isä on todennäköisesti sairastanut kuppaa. Se on ollut osasyy hänen äkilliseen kuolemaansa ja selittää perheen lasten ulkomuodon: kenelläkään ei ole suoraa nenää tai symmetrisiä kasvoja, Jefillä on Edméen mielestä vesipää, ja kaikilla lapsilla on näppyjä tai ihottumaa.

Vincent van Gogh maalasi kuuluisan teoksensa Perunansyöjät vain kuudenkymmenen kilometrin päässä tämän teoksen tapahtumapaikoista. Maalaus voisi hyvin esittää romaanin Van Elstin perhettä ruokailupuuhissaan.

Vincent van Gogh: Perunansyöjät (lähde Wikimedia Commons)

Aika varhain Edmée istuttaa Jefin päähän kohtalokkaan ajatuksen veriteosta. Nähtyään Fredin leipurintyttären seurassa luistinkentällä Edmee sanoo Jefille:

- Minä, sanoi Edmée venytellen, en koskaan voisi rakastaa kuin sellaista miestä, joka kykenee epätavallisiin asioihin, miestä joka ei pelkää mitään! En sellaista miestä joka pelkää leipurintyttären kaltaista tyttöä! Paksua, pehmeää tyttöä! Haluaisin miehen, joka pystyy tappamaan, oikeasti tappamaan, joka vaarantaisi henkensä...

Kuolema kiehtoo Edméetä ja sillä on häneen selvästi lempeä nostattava vaikutus. Hän haluaa mukaan, kun Jef pyydystää ja tappaa oravan. Kun Fred myöhemmin teoksessa syyllistyy naapurin pikkupojan tahattomaan tappoon, Edméen kiinnostus serkkuun ei suinkaan vähene.

Tapon ja ruumiin piilottamisen todistaminen saa Edméen tekeytymään sairaaksi. Hän viettää kuukausia omassa huoneessaan ja odottaa perheen palvelevan häntä. Teeskenteleminen kuitenkin harmittaa häntä, joten kun hänen enonsa vie hänet lääkäriin, joka toteaa alkavan keuhkotaudin, Edmée virkistyy kovasti. Kuolemantauti kiihottaa häntä. Tekisi mieli kutsua Edméetä tunne-elämältään perverssiksi, mutta tämän leiman kanssa pitää olla varovainen: ihmisluonto on kirjavampi kuin tahdomme myöntää.

Lääkärissäkäyntimatkat Hasseltiin ovat Edméelle tervetulleita. Siellä hän tuntee olevansa omassa ympäristössään. Kaikki huokuu lämpöä: valaistut kaupanikkunat, hyvinpukeutuneet ihmiset jouluostoksilla, valaistut raitiovaunut kuin lyhdyt.

Eräänä päivänä, toisena vuotena maatilalla varhain keväällä, Fred lopulta kosii Edméetä ja tämä suostuu. Ehtona on, että yhteiselämää jatketaan suurkaupungissa.

Romaanin loppuluvussa hypähdetään ajassa yli puoli vuotta eteenpäin lokakuun lopulle. Antwerpenin kaupungissa on tapahtunut murha, jota poliisit ja lääkäri tutkivat. Tutkimuksen aikana käy ilmi, että kaikki Irrigations-maatilan asukkaat asuvat nyt kaupungissa. Fred ja Edmée omassa asunnossaan, muut liikerakennuksessaan, jossa valmistavat karamellejä joulumyyntiin. Jef on syyllistynyt murhaan. Ei taida tulla joulua tänäkään vuonna.

Kun poliisit kysyvät Jefiltä syytä tekoonsa, tämä vastaa:

- Mitä te itse olisitte tehneet?

Tämä on se ajatus, johon Simenon lukijansa johdattaa aina uudelleen: onko ihmisen toiminta vääjäämätöntä niin, että tietyt lähtökohdat aina johtavat määrättyyn lopputulokseen? Voiko ihminen toimia toisin? Mikä on oma vastuumme?

Mitä te itse olisitte tehneet?

L. P. Hartley: Sananviejä

L. P. Hartley, Sananviejä. Tammi 1955. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Go-Between (1953) suomentanut J. A. Hollo.

Onkohan briteillä - syntyperäisillä tai muualta tulleilla - aivan erityinen nostalgia-aisti? Ehkä se ainakin on herkistynyt, koska Britannialla on menneisyys, joka varmasti monista tuntuu hohdokkaammalta kuin nykyisyys. Mennyt maailma, Pitkän päivän ilta, Englantilainen potilas... Kirjallisuudessa nostalgia tuottaa toisinaan näiden teosten kaltaisia helmiä; politiikan käyttövoimana pidän sitä kauhistuttavana. Tässä nyt on kuitenkin käsiteltävänä erinomainen romaani, joka suorastaan tihkuu nostalgiaa. Sen aloitus on englantilaisella kielialueella saanut jo sananparren aseman.

Menneisyys on outo maa; siellä tehdään kaikki toisin. 

Romaanin kehyskertomuksessa 65-vuotias bibliografi Leo Colston löytää päiväkirjan, jota hän oli pitänyt 12-vuotiaana. Päiväkirja herättää hänessä epämääräistä pelkoa, mutta hän päättää viimeinkin tehdä tiliä menneisyytensä kanssa ja selvittää, mitä hänelle oikeastaan tapahtui kuumana kesänä vuonna 1900. Päiväkirja vie hänet takaisin tapahtumiin, jotka hän on yrittänyt unohtaa mutta jotka siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - ovat vaikuttaneet ratkaisevasti koko hänen elämäänsä.

Aikuisen Leon rauhallinen, kätketyn tuskan täyttämä kertojanääni kuljettaa meitä matkalla menneisyyteen, jossa Leo-poika saa kutsun saapua kesälomallaan pitkälle vierailulle koulutoverinsa Marcuksen kotiin Brandhamin kartanoon Maudsleyn perheen vieraaksi.

Brandhamin asukkaat kuuluvat selvästi ylempään sosiaaliluokkaan kuin Leo. Jo Leon vaatetuskin on aivan sopimaton. Marcuksen vanhempi sisar Marian vie Leon vaateostoksille ja hankkii tälle vihreän kesäpuvun. Haaveunissaan Leo on vihreäpukuinen Robin Hood ja koulutoverin kaunis sisar saa Marian-neidon roolin.

Marianin on helppo houkutella ihastunut koulupoika sananviejäksi Marianin ja tämän salaisen rakastetun, Ted Burgessin, välillä. Ted on lähiseudun maanviljelijä ja tietysti tämän takia aivan sopimaton seurustelukumppani yläluokan tytölle. Varsinkin kun samaan aikaan Mariania kosiskelee perheen mielestä soveliaampi kosija, lordi Trimmingham. Trimmingham toisi perheelle pykälän verran korkeamman aseman, ja Maudsleyn perheen rahat puolestaan olisivat tervetulleita köyhtyneelle lordille. Pian Leo kuljettaa viestejä myös Trimminghamilta Marianille. Leo on sukupuoliasioissa vielä aivan viaton. Kestää kauan ennen kuin hän alkaa ymmärtää, mistä Tedin ja Marianin "lempeilyssä" on kyse.

Suomennoksen kieli on muuten tältä osin valitettavalla tavalla vanhahtavaa. Tarkoitan sitä, että yleensä hieman vanhempaa suomennosta lukiessa on valmistautunut hyväksymään kielen vanhahtavia piirteitä. Tässäkin romaanissa esimerkiksi Leon ja Marcuksen koulupoikanaljailu on viehättävästi vanhentunutta. Vaikeampaa on hyväksyä sellaista kieltä, joka tuskin koskaan on ollut käytössä. Lempeily oli sana, joka töksähti pahemman kerran; lemmiskelyn olisin hyväksynyt. Alkutekstin termi on spooning.

Sananviejän, välittäjän, rajalla olemisen teema on romaanissa esillä monella tavalla: eletään vuotta 1900, ollaan siis kahden vuosisadan rajalla. Päiväkirja puolestaan kuljettaa viestin menneisyydestä. Viestit kulkevat myös sosiaaliluokkien välillä: Tedin "mustan farmin" ja Marianin herraskartanon; Leo on keskiluokkaisen kotinsa vuoksi näiden välimaastossa. Leo on myös siirtymässä lapsuudesta teini-ikään: kirjan ratkaisevat tapahtumat sattuvat hänen syntymäpäivänään.

Iälleen luonteenomaisesti Leo elää vahvasti mielikuvitusmaailmassa. Eräiden koulussa tapahtuneiden asioiden takia hän uskoo omaavansa hieman noidan kykyjä ja pystyvänsä langettamaan kirouksia. Eläinradan merkkejä ja antiikin jumaluuksia Leo näkee ympärillään olevissa ihmisissä. Marian on luonnollisesti Leon mielestä neitsyt - mikä on tietysti aika huvittavaa.

Ted Burgessin Leo tapaa ensimmäisen kerran kun tämä on ollut juuri uimassa ja näin Ted yhdistyy hänen mielessään eläinradan vesimieheen. Leon suhtautuminen Tediin on kaksijakoista: Tedin fyysisyys kiehtoo häntä, mutta samalla hän pitää tätä uhkana vallitsevalle järjestykselle: "Millainen paratiisi Brandham Hall olisikaan ollut ennen kuin tuo käärme oli sinne luikertanut!"

Lordi Trimmingham on entisenä sotilaana jousimies. Toisaalta Hugh Trimminghamin buurisodassa kasvoihinsa saama haava saa Leon ajattelemaan myös Janus-jumalaa. Leo pitää Trimminghamista, varsinkin kun tämä tulee verranneeksi Leoa antiikin Merkurius-jumalaan. Leon tapa ääntää Hugh'n nimi ilman "vihellystä" johtaa moniin hauskoihin väärinkäsityksiin, kun Marian aina kuulee sen muodossa "you".

Leo ymmärtää toimivansa väärin avustaessaan Mariania ja Tediä näiden luvattomassa suhteessa. Samalla hän kiihkeästi janoaa Marianin ja myös Tedin hyväksyntää. Leo-paralla ei ole voimia vastustaa häntä imartelullaan, lahjoillaan ja uhkailuillaan korruptoivia aikuisia.

Leo haluaa paeta hankalaa tilannettaan ja lähteä Brandhamista, mutta kun se ei onnistu, hän päättää yrittää noitakeinoin saada Tedin luopumaan Marianista. Romaanin alkupuolelta lähtien esiintynyt myrkkykoiso, lemmonmarja, belladonna atropa, toimii hänen taikansa välineenä. Se kasvaa rakastavaisten salaisessa kohtaamispaikassa. Tämän luvattoman, hallitsemattoman, myrkyllisen rakkauden symbolin Leo eräänä yönä tuhoaa.

Leo joutuu lopulta tahtomattaan paljastamaan luvattoman suhteen myös Marianin äidille. Seuraa katastrofi: Ted menettää henkensä; Leo sairastuu ja menettää muistinsa tai sulkee tapahtumat muististaan.

Romaani päättyy epilogiin, jossa vanha Leo vielä kerran kohtaa vanhan Marianin ja saa viimeisen kerran tältä viestin kuljetettavakseen.  Kertoja Leo ei missään vaiheessa syytä Mariania, mutta lukijan mielessä tämä kantaa suuren vastuun ja saa myös romaanissa rangaistuksekseen yksinäisen vanhuuden.

Olen sen verran selaillut L. P. Hartleyn elämäkertaa (Adrian Wright, Foreign Country: The Life of L. P. Hartley), että tiedän kirjailijan pyrkineen yksiselitteisesti tuomitsemaan Marianin ja Tedin menettelyn. Hartleylle oli järkytys huomata, että lukijoiden myötätunto olikin luvattomien rakastavaisten puolella.

Rehellisyys tai mikä lie oli kuitenkin pistänyt L.P. Hartleyn kirjoittamaan romaaniinsa seuraavan lapsi-Leon ja Marianin keskustelun:

"Miksi et mene naimisiin Tedin kanssa, Marian?"
Kului vain lyhyt tuokio, mutta sen kestäessä hänen kasvoihinsa kuvastui syvä kärsimys: sydämen tarina yhdessä ainoassa katseessa. "En ole voinut, en ole saanut!" hän valitti. "Etkö ymmärrä miksi en?"
Luulin ymmärtäväni, ja koska väliltämme oli kaatunut monta raja-aitaa, lisäsin - mielestäni aivan johdonmukaisesti:
"Mutta miksi menet naimisiin Hugh'n kanssa, jos et halua?"
"Siksi, että minun täytyy", hän vastasi. "Et sitä ymmärrä. Minun täytyy. On pakko!" Hänen huulensa värisivät , ja hän alkoi itkeä.

Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten tosi on D.H. Lawrencen lause: "Älä koskaan luota kertojaan, luota kertomukseen."

Kirjan juonesta paljastin jo varmaan liikaakin. Siinä on kuitenkin vielä jäljellä paljon hienouksia. Tämä romaani kestää kyllä useita lukukertoja.

Koko kirjan luettuani ymmärsin, että sen surullisimmat lauseet olivat jo sivulla 6. Pystyyn kuivunut kirjamies siinä availee irtokauluslaatikkoa, josta kohtalokas päiväkirja löytyi:

Siinä minulla oli lajittelutehtävä, jonka olin päättänyt suorittaa talvi-iltoina ja johon punainen kauluslaatikko oli kuulunut melkein kaikkein ensimmäisenä osana; ja minä ajattelin, tuntien katkeraa itsesäälin ja itsesyytösten sekoitusta, että jos tuota päiväkirjaa tai sitä, mitä tuo päiväkirja merkitsi, ei olisi ollut, kaikki olisi toisin. En istuisi tässä kolkossa kukattomassa huoneessa, jonka ikkunaverhoja ei edes ollut suljettu peittämään näkyvistä ruutuihin takovaa kylmää sadetta, en mietiskelisi näitä monia menneisyyden muistoja enkä sitä selonteon vaatimusta, jonka ne minulle asettivat. Istuisin jossakin toisessa huoneessa, sateenkaaren värisessä, enkä katselisi menneisyyteen vaan tulevaisuuteen - enkä istuisi yksin.

Robert Scholes: The Fabulators

Robert Scholes, The Fabulators. Oxford University Press 1967.

Ainakin meille 1970-luvulla kirjallisuutta opiskelleille Robert Scholes on tuttu nimi. Hänen Robert Kelloggin kanssa kirjoittamastaan The Nature of Narrative -teoksesta minäkin ammensin perustietoni juonesta, henkilöhahmoista ja näkökulmasta. Se taisi jopa kuulua tutkintovaatimuksiin.

Tämä nyt lukemani pieni tutkielma lähtee siitä havainnosta, että 1960-luvulle tultaessa monet kirjailijat olivat sanoutuneet irti realismin valtavirrasta ja loivat uutta ja omaperäistä kirjallisuutta elvyttämällä ikivanhoja ja muodista jääneitä kirjallisuudenlajeja - romanssia, satiiria, pikareskiromaania ja allegoriaa. Scholes näki, että realistinen fiktio oli menettämässä pelin elokuvalle, ja tämä uusi kirjallinen suuntaus, fabulointi, merkitsi paluuta "verbaalisempaan" fiktioon, joka keskittyi enemmän muotoon, ideoihin ja ihanteisiin. Tämän uusvanhan kirjallisen suuntauksen edustajia Scholes nimitti fabulisteiksi (fabulators). Heihin kuuluivat muiden muassa William Golding, Iris Murdoch, Lawrence Durrell, Vladimir Nabokov, Kurt Vonnegut, Terry Southern, John Hawkes ja John Barth.

Monille fabulisteille oli tyypillistä mustan huumorin viljeleminen, jopa siinä määrin, että mustasta huumorista puhuttiin lähes lajityyppinä 1960-luvulla.

Fabulistit-nimitys ei ole juurtunut kirjalliseen keskusteluun. Arvelen sen johtuvan siitä, että nimitys viittaa liian voimakkaasti vain yhteen vanhaan kirjallisuudenlajiin, faabeliin. Lisäksi termissä on jonkinlainen liioittelevan valehtelun vivahde - vähän samoin kuin suomen sanassa sepite, jota on joskus tarjottu fiktion kotoperäiseksi vastineeksi. (Suomalainen fabulisti Juhani Peltonen tosin rohkeasti totesi: "Sepitän mitä sepitän." Sepustamista hänkin kyllä piti huonona juttuna.)

Jos unohdamme Scholesin termissä piilevän ongelman ja keskitymme vain tämän kirjan sisältöön, uskoisin, että spekulatiivinen fiktio kattaa ison osan siitä kirjallisuudesta, jota Scholes tässä teoksessaan käsittelee. Se, että spekulatiivinen fiktio jo on kirjallisuuden valtavirtaa, osoittaa, että Scholes oli oikeassa pohtiessaan kirjallisuuden kehityssuuntaa.

Scholes käy yksityiskohtaisten teosanalyysien avulla läpi sen, miten kirjailijat hyödyntävät vanhoja lajeja ja missä suhteessa he poikkeavat vanhoista esikuvistaan.

Kirjallisuudenlajit ja teokset, jotka esitellään ovat seuraavat:

Romanssi: Lawrence Durrell, Aleksandria-kvartetti

Satiiri: Kurt Vonnegut, Kissan kehto ja Äiti Yö

Pikareskiromaani: John Hawkes, The Lime Twig ja Terry Southern, Ihmekristitty

Allegoria: Iris Murdoch, Yksisarvinen ja John Barth, Giles Goat-Boy.

Olen edellä olevassa luettelossa käyttänyt suomennetuista teoksista niiden suomalaisia nimiä. Näitä fabulistien perusteoksia on siis ollut aika nopeasti saatavilla myös suomeksi. Hawkesilta ja Barthilta on myös suomennoksia, vaikkakaan ei noita Scholesin tässä teoksessa analysoimia. Nämä romaanit ovat olleet luomassa otollista lukijakuntaa myös Suomessa. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanin saama Finlandia-palkinto ei siis tullut aivan puun takaa, niin kuin tuolloin vuonna 2000 usein annettiin ymmärtää.

Tämä Robert Scholesin The Fabulators on kirja, jonka olemassaolosta ja perusajatuksista olen ollut tietoinen yli neljäkymmentä vuotta. Arvelin jo silloin, että tämä kiinnostaisi minua, mutta en saanut sitä mistään käsiini. Viimein sain sen luettavakseni - nettidivarista tietenkin. Kiinnosti se toki vieläkin, mutta erityisen radikaalilta se ei enää vaikuttanut.

Miksi sitten olin tästä kiinnostunut silloin kauan sitten? Olin nuorena miehenä, melkein poikasena, lukenut lähes peräjälkeen kolme romaania, jotka muuttivat lukemiseni suunnan ja siinä samalla opettivat minulle uuden tavan lukea. Ne kolme romaania olivat Italo Calvinon Halkaistu varakreivi, John Hawkesin Toinen nahka ja Philip Rothin Miehen muotokuva. Kaksi ensimmäistä ovat ilmiselvää fabulointia eikä kolmaskaan kerronnan tasoilla leikitellessään ole ihan perinteinen realistinen romaani.

En siis silloin kauan sitten löytänyt Scholesin kirjaa, mutta sen tilalle löysin Northrop Fryen kirjat Anatomy of Criticism ja The Secular Scripture, jotka tarjosivat yllin kyllin teoreettista pohjaa lukumieltymyksilleni. Niitä suosittelen edelleen lämpimästi.

Gustave Flaubert: Salambo

Gustave Flaubert, Salambo. WSOY 1984. Ranskankielisestä alkuteoksesta Salammbô (1863) suomentanut Annikki Suni.

Gustave Flaubert tuo useimpien mieleen varmaankin rouva Emma Bovaryn ja ranskalaisen realismin. Tätä taustaa vasten on yllättävää, miten harvoja realistiseksi luokiteltavia teoksia Flaubert kirjoitti. Rouva Bovaryn lisäksi oikeastaan vain Sydämen oppivuodet on realistinen romaani.

Heti Rouva Bovaryn jälkeen Flaubert kirjoitti tämän tarkasti taustoitetun historiallisen kertomuksen, joka tarjoaa ruhtinaallisesti visuaalisia ärsykkeitä sielujemme silmille.

Romaani sijoittuu Karthagoon, joka on juuri hävinnyt ensimmäisen puunilaissodan Rooman valtakuntaa vastaan. Karthagon apuna taistellut sekalainen palkkasoturiarmeija jää ilman luvattua maksua ja alkaa kapinoida entisiä aseveljiään vastaan.

Tähän väkivaltaiseen maailmaan Flaubert sijoittaa yllättävän rakkaustarinan. Libyalainen barbaarisoturi Matho rakastuu pakkomielteisesti karthagolaisen sotapäällikön ja valtiomiehen Hamilkarin tyttäreen Salamboon. Salambo toisaalta vihaa Mathoa vihollisenaan, mutta tuntee toisaalta tähän myös voimakasta fyysistä vetoa.

Lukeminen eteni jostain syystä hitaasti. Aisteja hellittiin, tietoa annettiin, mutta henkilöihin ei syntynyt sellaista kiinnostusta, joka saa historiallisen romaanin heräämään henkiin. Oikeastaan kerronta sähköistyi ensimmäisen kerran vasta, kun Hamilkar palaa Karthagoon ja hänelle uskotellaan - tässä vaiheessa valheellisesti - että hänen tyttärensä Salambo on seksuaalisesti antautunut barbaarille. Isän ja tyttären keskustelu, jossa molemmat puhuvat toistensa ohi ja ymmärtävät toisensa väärin, on loistavaa kirjallisuutta.

Kertomuksessa yksityinen ja yleinen risteytyvät, kun Hamilkar päättää suostua barbaarien karkottamiseen lääkitäkseen loukattua kunniaansa. Seuraa ankara sota, jossa palkkasoturien armeija lopulta surmataan lähes viimeiseen mieheen.Yhden kunnia, tuhansien kuolema.

Salambo on myös kuunjumala Tinitin papitar ja kun Matho varastaa kuunjumalattaren patsaalle kuuluvan viitan, Salambo saa ylipapilta tehtäväksi hankkia viitan takaisin hintaan mihin hyvänsä - ylipappi kyllä tietää miten maksu suoritetaan, viaton Salambo ei.

Salambon ja Mathon ainoa intiimi kohtaaminen on kuvattu niin sumuisesti ja houreisesti, että Mathon ja Salambon rakastelu paljastuu oikeastaan vain siitä, että Salambon nilkkaketju (siis eräänlainen siveysvyö) katkeaa. Sen puolesta tämän aistillisen romaanin voisi antaa vaikka alakoululaisen luettavaksi. Alakoululainen ei taatusti tiedä, mistä kohtauksessa on kyse. Eivätpä siitä kyllä ole selvillä itse rakastavaisetkaan: kumpikin luulee unessa kohdanneensa jonkinlaisen jumalolennon.

Alakoululaiselle en kuitenkaan kirjaa antaisi sen väkivaltaisuuden takia. Esimerkiksi barbaarijoukko-osaston näännyttäminen nälkään piiritetyssä solassa on kuvattu yksityiskohtia säästelemättä. Nälän piinaamien soturien yritykset syödä hiekkaa ja lopulta turvautuminen toveriensa syömiseen on karmeaa luettavaa. Flaubertin otteessa ei kuitenkaan ole sadistista sävyä, vaan kysessä on pikemminkin luonnontieteilijän kiihkoton ja tarkka havainnointi - samanlainen kylmyys ja säälimättömyys tulee esille Rouva Bovaryssakin. Emma-parka on kuin hyönteinen tutkijan neulassa.

Historiallista tietoa esimerkiksi sodankäynnistä ja erilaisten sotakoneiden toiminnasta tämä Salambo-romaani antaa yllin kyllin. Myös poliittinen tilanne ja vallan rakenteet kuvataan perusteellisesti. Oikeastaan vain Mathon ja Salambon rakkaustarina ei aivan avautunut minulle. Heidän tunne-elämänsä kuvailu oli vahvasti romantisoitua huokailua ja haikailua. En päässyt tarpeeksi päähenkilöiden sisälle, jotta minua olisi jaksanut kiinnostaa, mitä heille tapahtuu. (No, tämä ei ole ihan totta, muutamat viimeiset sivut olin täysin mukana heidän surullisessa kohtalossaan.)

Pienenä yksityiskohtana Flaubertin kerronnallisesta maltista haluan mainita sen, että tuleva suuri sotapäällikkö Hannibal (Hamilkarin poika) on maltettu jättää mitättömäksi sivuhenkilöksi. Tässä romaanissa häntä tarvitaan vain osoittamaan Hamilkarin luonteenlaatua, kun tämä rikkoo Karthagon lakia ja uhraa orjapojan hengen pelastaakseen oman lapsensa.

Marcel Aymé: Le nain

Marcel Aymé, Le Nain. Gallimard 2008. Teos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1934.

Tämä Marcel Aymén ensimmäinen novellikokoelma ei yllä hänen myöhempien kokoelmiensa tasolle, mutta kyllä näidenkin kolmentoista kertomuksen joukossa on useita, jotka saavat hymyn huulille ja aivot miellyttävästi muljahtamaan. Näissä tulevat myös esiin ne kaksi päälinjaa, joita hänen myöhempi novellituotantonsa noudatti: yhtäältä on koomista fantasiaa sisältävät kertomukset ja toisaalta realistiset tarinat, joissa niissäkin useimmiten on koominen sävy ja jotka muistuttavat Tsehovin varhaisnovelleja. Myöhemmissä novellikokoelmissa realistiset tarinat saavat myös traagisempia sävyjä.

Tämän varhaisen novellikokoelman yleissävy on kuitenkin valoisa. Selvimmän poikkeuksen tekee kokoelman viimeinen novelli Le dernier (Viimeinen), joka kertoo fantasian sävyttämän tarinan kilpapyöräilijästä, joka jää aina kilpailuissa viimeiseksi. Sisuuntuneena hän jatkaa uraansa, mutta asiat menevät yhä enemmän pieleen, kun hän ei enää ehdi edes kilpailuiden lähtöpaikoille ajoissa. Hän saapuu aina lähtöpaikalle siinä vaiheessa, kun muut ovat jo lähteneet tai ehtineet maaliin. Hänen elämänsä kuluu kuin huomaamatta kilpailusta toiseen matkustamiseen. Kun hän kerran matkallaan tapaa vaimonsa ja tyttärensä, hän huomaa yllätyksekseen tyttären kasvaneen aikuiseksi. Vaimollakin on uusi lapsi toisen miehen kanssa. Polkupyöräilyn tilalla tässä voisi varmaan olla mikä tahansa asia, joka valtaa täysin ihmisen mielen. Tarinan päähenkilön nimi on muuten Martin. Sittemmin Aymé kirjoitti kokonaisen kokoelman (Derrière chez Martin), jonka kaikilla päähenkilöillä on tämä sama nimi.

Koomista fantasiaa edustaa esimerkiksi teoksen niminovelli Le nain (Kääpiö), jossa sirkuksen kääpiön, Valentinin, elämä muuttuu yllättäen, kun hän yhden yön aikana kasvaa tavallisen miehen mittoihin. Onko kyseessä tragedia vai komedia? Kääpiö menettää elinkeinonsa ja sen suojan arkipäivän tosiseikoilta, jonka hänen erityisyytensä on hänelle antanut. Sirkuksenjohtaja joutuu opastamaan häntä rahankäytössä ja rakkauselämän asioissa. Mutta kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Toisenlaiseksi sirkustaiteilijaksi Valentinilla ei ole lahjoja, mutta myös aivan tavallisille on paikkansa ja ilonsa.

Myös La liste (Luettelo) kuuluu koomisen fantasian tyylilajiin. Siinä Noël Tournebisellä on sellainen määrä tyttäriä, että hän joutuu pitämään heistä luetteloa, jotta muistaisi heidät kaikki. Luettelo kulkee mukana taskussa; se nuhrautuu ja taitosten kohdalta häviää silloin tällöin nimi. Yllättävää kyllä tällöin myös kyseinen tytär muuttuu näkymättömäksi. Tyttärien eroottinen elämä on erittäin vilkasta, ja tämä johtaa perheen jatkuviin hankaluuksiin kylän papin kanssa, hän kun joutuu tuntikausia kuuntelemaan rippituolissa tunnustuksia, joiden aiheuttajina ovat olleet Tournebisen tyttäret. Lopulta isä Tournebise kopioi listansa kolmeksi kappaleeksi, joten tyttäriä ei enää katoa. Avioliitto pelastaa lopulta tyttärien maineen ja papinkin kanssa päästään sovintoon.

Eniten pidin realistisesta kertomuksesta nimeltä La canne (Kävelykeppi), joka on hauska kertomus avioliiton valtapelistä. Herra Sorbier päättää perheen sunnuntailtapäivän kävelylle ottaa käyttöön vaimonsa edesmenneeltä sedältä jääneen kävelykepin. Mathilde-rouvan mielestä se olisi sopimatonta, sillä sedän kuolemasta ei ole vielä kahtakaan kuukautta. Herra Sorbier pitää kuitenkin päänsä ja noutaa kepin vastoin vaimon tahtoa.

Keppi - ja vaimon uhmaaminen - antaa herra Sorbierille aivan uudenlaista puhtia. Hänen ryhtinsä muuttuu ja eleensä käyvät näyttävämmiksi, kun hän kepillään osoittelee Pariisin nähtävyyksiä. Pian tämä viriili keppi alkaa osoitella naispuolisten patsaiden rintoja ja pakaroita, joiden miellyttäviä muotoja herra Sorbier arvioi asiantuntijan elkein kahdelle pojalleen. Herra Sorbier myös tervehtii kadulla ventovierasta naista. Mathilde-parka tuntee itsensä nöyryytetyksi: hänestä tuntuu, että aviomies on verrannut häntä näihin Pariisin kaunottariin ja hänet on vaillinaiseksi todettu.

Huikentelevaisesti herra Sorbier vie perheensä kalliiseen ravintolaan. Mathilde vastustelee:

- Tiedäthän, hän sanoi, se on hieno kahvila. Emme koskaan käy tuollaisissa kahviloissa. Sinä tiedät sen hyvin.
- Se on kahvila siinä kuin joku toinenkin. Luulisi, ettet koskaan ole nähnyt mitään. Minä tunnen tuon kahvilan kuin omat taskuni.

Herra Sorbier tilaa itselleen aperitiivin ja pojille olutta. Mathilde ei halua mitään. Hänen päätään särkee.

Herra Sorbierin käytös muuttuu yhä riehakkaammaksi. Avoimesti hän alkaa pelata silmäpeliä kahvilaan saapuneen prostituoidun kanssa. Muut asiakkaat osoittavat jo närkästystään, mutta herra Sorbierin keppi heiluu yhä holtittomammin. Sillä hän kiinnittää tarjoilijan huomion ja vaatii suurella äänellä ripeää palvelua täpötäydessä ravintolassa.

Tarinan käännekohta saavutetaan, kun herra Sorbier huitaisee kepillään rikki ravintolan peilipaneelin. Seuraa selvittely korvauksista. Puhti valuu herra Sorbierista kuin ilma rikkoutuneesta ilmapallosta. 

Nöyryytetty mies poistuu perheineen. Herra Sorbier jättää kepin kahvilaan, mutta kostonhimosta kihisevä Mathilde vaatii miestään ottamaan sen mukaan. Keppi ei enää heilu. Mathilde ottaa johdon käsiinsä: perhe palaa kotiin täsmälleen samaa reittiä ja jokaisen nähtävyyden kohdalla herra Sorbier joutuu perumaan aiemmat puheensa. Patsaiden naisetkin ovat nyt hänen mielestään liian laihoja. Hän jopa yrittää uudelleen unohtaa keppinsä erään patsaan juurelle, mutta Mathilde passittaa pojat hakemaan kepin takaisin isälleen.

- Hakekaa keppi isällenne. Se ei ole lasten leikkikalu! Ja miehelleen hän sanoi: - Koska kerran otit sen pois komerosta, tästä lähtien sinä otat sen mukaan joka sunnuntai.

Tämä viimeinen uhkaus saattaa tässä freudilaisella symboliikalla hurvittelevassa novellissa olla myös eroottinen lupaus. Epäselväksi ei kuitenkaan jää, kummalle puolisolle tässä perheessä jää valta päättää ja valita.

Muutamissa kokoelman novelleissa oli hieman ennalta arvattavaa kyynisyyttä, joka tuli näkyviin siten, että raha sai henkilöt käyttäytymään vastoin julistamiaan arvoja. Mielestäni tällaiset helpot ratkaisut eivät ole tavallisia Aymén myöhemmässä tuotannossa. On aina mielenkiintoisempaa, kun tällainen asetelma käännetäänkin ympäri. Näin käy novellissa Rue Saint-Sulpice, joka kertoo ateljeesta, jossa maalataan myyntiin kuvia pyhimyksistä ja Raamatun merkkihenkilöistä. Myyntiluvut ovat tasaisessa laskussa aina siihen saakka, kun Kristuksen ja pyhimysten malliksi pestataan kadulta entinen vanki, jonka kasvoissa kuvastuu koko ihmiskunnan kärsimys. Entinen rikollinen joutuu tekeytymään pyhimykseksi. Tämä muuttaa hänet sisäisesti. Kuinkas se päähenkilö Kurt Vonnegutin Äiti yö -romaanissa sanoikaan: ”Ihminen on se, miksi hän tekeytyy.”

Hieman hajanainen ja epätasainen tämä Le nain -kokoelma on, mutta jo pelkästään Kävelykepin takia tämä kannatti lukea.

Elizabeth Bowen: Talo Pariisissa

Elizabeth Bowen, Talo Pariisissa. WSOY 1949. Englanninkielinen alkuteos The House in Paris ilmestyi vuonna 1935. Suomentanut Liisa Vesikansa-Saarinen.

Elizabeth Bowen kuuluu niihin brittiläisiin romaanikirjailijoihin, jotka eivät ole aivan yltäneet suuren yleisön suosioon mutta joiden tuotantoon viitataan tuon tuostakin hakuteoksissa ja kirjallisuuslehdissä. Muistan myös tätä teosta käsittelevän esseen A.S. Byattin erinomaisessa esseekokoelmassa Passions of the Mind. Byatt kehui etenkin sitä, kuinka onnistuneesti Bowen tässä romaanissa tavoittaa lapsen ajattelutavan.

Elizabeth Bowenin kohdalla voitaisiin siis puhua vaikkapa kirjallisuuden mestaruussarjatasosta. Aika usein hänen teoksiaan verrataan ylemmällä sarjatasolla, valioliigassa, vaikuttaneen Henry Jamesin teoksiin. Muutama Bowenin romaani on kulkeutunut minunkin kirjahyllyihini, mutta tämä on vasta ensimmäinen, jonka luin. Oma kappaleeni on peräisin Kokkolan kirjaston poistomyynnistä. Sitä on luettu melko ahkerasti ja sivun reunojen pehmenemisestä päätellen loppuun asti: takakannen taskussa on vielä kortti, jossa on 34 lainaajan kirjastokortin numero. Ainakin maamme länsirannikolta tämä romaani on siis löytänyt innokkaita lukijoita. Juonipaljastuksia on muuten taas tulossa; lue eteenpäin, jos ne eivät haittaa.

Romaani jakautuu kolmeen osaan, jotka on otsikoitu lakonisesti: Nykyisyys, Menneisyys ja Nykyisyys. Kahden nykyisyyteen, hämärään helmikuun päivään Pariisissa maailmansotien välissä, sijoittuvan jakson väliin on siis sijoitettu takauma, joka selittää nykyhetken tapahtumia.

Hän tiesi, ettei yksitoistavuotiaan pitäisi saada kuulla tällaisia asioita.

Matkallaan Lontoosta isoäitinsä luokse Rivieran Mentoniin Henrietta Mountjoy pysähtyy päiväksi rouva ja neiti Fisherin taloon Pariisissa. Henrietta on 11-vuotias itsetietoinen, hieman nenäkäs tyttö, josta todetaan, että hän on aina mielellään siellä, missä jotain tapahtuu. Hän on murrosiän kynnyksellä; kuljettaa mukanaan apinalelua, mutta korostaa, ettei enää leiki sillä. ”Jos olen Henrietta, mitä sitten on Henrietta?” hän pohtii.

Hän tekee tarkkaavaisesti havaintoja ympäristöstään, mutta joko ympäristö tai hänen havaintonsa ovat hieman vinksallaan, aivan kuin Liisalla Ihmemaassa. Fisherien talo näyttää ulkoa pieneltä, mutta hän arvelee, että se voi olla suurempi sisältä. Hän ei osaa päättää, onko katu - Rue Sylvestre Bonnard  - halpa vai hieno. (Tällaista katua Pariisissa ei muuten ole; nimi viitannee Anatole Francen romaaniin Instituutin jäsenen Sylvestre Bonnardin rikos.) Hän haluaisi tutustua Pariisiin, ennen kaikkea Trocaderon palatsiin, mutta loppujen lopuksi hän jää koko päiväksi tarkkailemaan vain pienen talon elämää ja sen mieltä oudosti kiihottavia salaisuuksia.

Vanha rouva Fisher on sarkastinen invalidi, talon sydämessä asustava kylmä ja tunteeton ristilukki, joka kohtelee aikuista tytärtään omituisen julmasti. Neiti Naomi Fisher on tutustunut Henriettan isoäitiin lomamatkallaan, ja kun isoäiti on saanut tietää, että Fisherien talossa on pidetty englantilaisia ja amerikkalaisia nuoria tyttöjä täysihoidossa, hän on uskaltanut ehdottaa, että Henrietta saisi levähtää päivän heidän kotonaan.

Henriettan lisäksi talossa on toinenkin vieras: 9-vuotias Leopold on saapunut Pariisiin ottovanhempiensa luota Italiasta tapaamaan biologista äitiään ensimmäistä kertaa syntymänsä jälkeen. Äiti kuitenkin peruu tapaamisen viime hetkellä. Neiti Fisherille Leopoldilla vaikuttaa olevan jokin erityinen merkitys, joka selviää myöhemmin romaanin Menneisyys-luvussa. Vanha rouva tulee kyllä paljastaneeksi osan tarinasta jo varhaisessa vaiheessa:

”Hänellä on samanlainen käynti kuin isällään.”
”Oi”, sanoi Henrietta, ”oletteko siis tuntenut hänen isänsäkin?”
”Melko hyvin”, vastasi rouva Fisher. ”Hän särki Naomin sydämen.”

Leopold on pikkuvanha, oikukas, omaan mielikuvitusmaailmaansa uppoutunut poika, jonka elämän tämä päivä mullistaa dramaattisesti.

”Tarkoitin, että eiköhän haaksirikkoja ja muita ulkopuolisia tapahtumia lukuun ottamatta”, hän sanoi, ”se mitä meille tapahtuu, ole meidän itsemme aiheuttamaa.”

Menneisyys-jaksossa siirrytään ajassa kymmenen vuotta taaksepäin. Tämän jakson pääosassa on nuori nainen, Karen Michaelis. Karen on nuorena ollut täysihoidossa Fisherien talossa ja tullut läheiseksi ystäväksi Naomin kanssa. Nyt hän on ollut Irlannissa tapaamassa kuolemansairasta tätiään ja muistelee käymiään keskusteluja laivamatkalla Englantiin. Bowenin vertaaminen Henry Jamesiin tuntuu osuvalta. Samanlaista mielenliikkeitten tarkkaa kuvausta ilman ideologista painolastia molemmilla on yllin kyllin, aivan kuin henkilöt itsekin yllättyisivät omista ajatuksistaan.

Hänen tätinsä ei puuttunut hänen vastaukseensa, vaan tuijotti tarkkaavaisesti Karenin käsivarrella lepäävää kättään – hämmästyneenä ehkä siitä, että niinkin paljon oli tullut sanotuksi, sillä hän ei koskaan puhunut paljon, tai ikään kuin käsi olisi ollut mysteeri hänelle itselleen. Hän oli kyllin naiivi ollakseen säikkymättä henkilökohtaista keskustelua. Hän jatkoi: ”Jo lapsena sinussa oli luonnetta. Muistan, että minusta aina tuntui, että sinulla tulisi olemaan mielenkiintoinen elämä. Niinhän sinulla onkin vai kuinka?”
”Niin luulisin”, sanoi Karen.
”Minulla ei koskaan ollut paljonkaan luonnetta. Mutta ihmiset ovat aina olleet hyviä minulle. Ehkäpä se johtui siitä.”
”Kumpi johtui kummasta? Kuinka tarkoitat?”
Kului hetki, ennen kuin hänen tätinsä vastasi sanoen alistuvasti: ”Pelkään etten tiedä.”

Edellä oleva pitkähkö lainaus olkoon esimerkkinä myös romaanin kerrontatekniikasta. Kerronta etenee vapaana epäsuorana esityksenä, joka vaivattomasti siirtyy romaanin eri henkilöiden ajatus- ja kokemusmaailmaan. Myös vuoropuhelua on runsaasti.

Karenin elämä näyttää olevan valmiiksi suunniteltuna; varakas kihlattu odottaa hääpäivän määräämistä. Karen kuitenkin ajautuu toivottomaan rakkaussuhteeseen Naomi Fisherin miesystävän, Maxin, kanssa. Karen on ollut ihastunut Maxiin jo nuorena tyttönä Pariisissa.

Ahdistuneet ja ilottomat, syyllisyyden painamat rakastavaiset järjestävät tapaamisen ensin Boulognessa ja sitten Hythessa. On järkyttävää seurata, kuinka älykkäät ihmiset ajautuvat suhteeseen, josta tietävät, ettei sillä ole tulevaisuutta ja että se tulee satuttamaan monia ihmisiä, eniten heitä itseään. Hythessä sääkin on pistetty töihin luomaan masentavaa tunnelmaa. Kaikkialla on harmaata ja vetistä. Sataa taivaan täydeltä, niin että lukijaa alkoi jo pelottaa, että rakastavaiset hukkuvat, ennen kuin pääsevät edes sänkyyn asti.

Aamuyön hetkellä, kun Leopold on pistetty alulle, romaani hetkeksi dramaattisesti hypähtää minämuotoon, jossa Karen suoraan puhuttelee syntymätöntä lastaan. Erikoinen ratkaisu pistää epäilemään, että tapahtumat ainakin jossain määrin tapahtuvat henkilöiden mielikuvituksessa.

Karen on jo heti Hythen vierailun jälkeen valmis lopettamaan suhteen, hänen mielestään se kuului menneisyyteen, se oli päätös jollekin nuorena aloitetulle, eikä sen tarvitsisi vaikuttaa tulevaisuuteen. Max kuitenkin päättää kertoa suhteesta Naomille. Myös vanha rouva Fisher on ollut vallanhimoisesti ja ehkä myös eroottisesti rakastunut Maxiin ja loukattuna hän ajaa epätoivoisen Maxin äärimmäiseen ja lopulliseen tekoon. Tässä saduistakin ammentavassa teoksessa Karen toteaa rouva Fisheristä: ”Hän on nainen, joka myy tyttöjä, hän on noita.”

Teoksen nykyisyyteen sijoittuva loppu on varovaisen toiveikas. Karenin aviomies - se jonka hän kerran hylkäsi Maxin vuoksi - sieppaa Leopold-pojan ja aikoo järjestää adoption. Leopold siis tulee kohtaamaan Karenin, äitinsä. Onnellinen perhe koossa? En oikein jaksa uskoa. Sitä ei tämä romaani lupaa.

Romaani on erikoisella tavalla rytmitetty. Tuntuu, ettei siinä oikeastaan tapahdu mitään; henkilöt ovat matkalla, mutta kukaan ei pääse perille. Tämä pysähtyneisyys, näennäinen juonettomuus, lähes peittää alleen romaanin äärimmäisen melodramaattiset tapahtumat. Pidin kovasti.

John Banville: The Infinities

John Banville, The Infinities. Alfred A. Knopf 2009.

Pidän yleensä kirjoista, joissa on ainakin jotain hauskaa. John Banvillen tuotannosta olen aiemmin lukenut vain Todistajan kirjan, joka teki vaikutuksen lähes vastenmielisellä synkkyydellään. Televisiosta katsoin joitakin vuosia sitten Banvillen (nimellä Benjamin Black) kirjoittamiin dekkareihin perustuvan neliosaisen sarjan, jonka nimeä en enää muista, mutta etsivän nimi oli Quirke. Sekään ei ollut tv-sarja hilpeimmästä päästä.

Kiinnostus mytologiaan romaanin rakennusaineena johti käsiini tämän The Infinities -romaanin, ja päätin antaa sille mahdollisuuden. Jos se ei tapa, niin se vahvistaa. Yllätykseni oli melkoinen, kun huomasin löytäneeni romaanin, joka ahdistavista ja surullisista aineksista tiristi aivan mahdottoman elämänmyönteisen ja -iloisen cocktailin ja teki sen vielä elegantilla tyylillä, jota tekisi mieli verrata Nabokoviin ja Updikeen. Juonipaljastuksia on tulossa.

Iäkäs matemaatikko Adam Godley makaa koomassa kuolinvuoteellaan, niin ainakin luullaan. Hänen poikansa, myös nimeltään Adam, on saapunut vaimonsa Helenin kanssa kotikartanoon, Ardeniin, jättämään jäähyväisiä isälleen. Paikalla ovat myös vanhan Adamin toinen vaimo Ursula ja tytär Petra. Kuten jo tästä näkyy, symboliikkaa ei tässä romaanissa säästellä: jo nimissä on vanhaa aatamia, kaunista helenaa, karhua ja kiveä. Kuin tv-shopissa tekee mieli sanoa: eikä tässä vielä kaikki. Tarinaa kertoo Hermes, yksi Olympoksen jumalista, ja pian käy ilmi, että myös itse Zeus on mukana juonessa. Tavoilleen uskollisena yrittämässä Helenin viettelemistä ihmishahmoisena. Myös Pan-jumala vierailee Ardenissa päivän mittaan.

Mytologisten viittausten lisäksi romaanissa on runsaasti viitteitä kirjallisuuteen, etenkin Shakespearen Juhannusyön uni ja Myrsky ovat esillä lähes sanatarkoilla lainauksilla. En tiedä, onko viittauksilla syvempää merkitystä tässä romaanissa, mutta hauska niitä on bongailla. Ja kyllähän ne omalla tavallaan kertovat, että suuresta yhteisestä sammiosta tarinoita aina ammennetaan.

Romaani kertoo yhden keskikesän sunnuntaipäivän tapahtumat Ardenissa aamunkoitosta auringonlaskuun. Koko päivän kierto on kuvattu niin aistimusvoimaisesti, että kesä tuli tänne lumiseen Ouluunkin. Raukea, odottava, kuuma iltapäivä ja näennäisen tylsyyden alla väreilevät ihmissuhteet – nautinnollista kirjallisuutta. Kuumuuden päättävä kesäsade on kuvattu eri vaiheissaan tarkasti ja runollisesti – tai ehkä pitäisi sanoa: tarkasti ja siksi runollisesti.

Kertojan muistelu täyttää Adam Godleyn elämänvaiheiden aukkoja. Adam Godleyn matemaattisten oivallusten ansiosta on pystytty kehittämään ”kylmäfuusioteknologia”, jonka avulla maapallon tarvitsema energia pystytään tuottamaan suolavedestä. Autot kulkevat auringonvalon ja meriveden avulla.

Adam Godley on ollut erityisen kiinnostunut rinnakkaisista todellisuuksista ja yhtä sellaista tässä romaanissa siis eletään. Romaanin maailmassa Englannin kuningatar Maria mestautti sisarensa Elizabeth Tudorin, Wallacen evoluutioteoria on kumottu (hänen tutkijatoveriaan Darwinia ei ilmeisesti edes muisteta), Kleist on suurin saksalainen kirjailija ja Goethe lähes unohdettu. Huvittavaa kyllä, Ruotsi on sotainen valtio. Adamilla on ollut kauan sitten rakkaussuhde ruotsinsuomalaisen Ingen kanssa (tai ehkä suomenruotsalaisen, Adam ei ole koskaan pystynyt muistamaan, kummasta oli kyse).

Kertoja Hermes liukuu sujuvasti vanhan Adamin ajatuksiin ja muistoihin ja vähitellen lukijalle alkaa paljastua, että romaanin kertojana itse asiassa onkin tajuttomuudesta tietoisuuteen ponnisteleva Adam Godley. Houreissaan hän tekee itsensä kanssa tiliä suhteistaan läheisiinsä. Romaanin ytimessä on rakkauden mysteeri: onko rakastanut tarpeeksi, onko rakastanut oikein? Ensimmäisen vaimon itsemurha on aiheuttanut trauman, joka on vaikuttanut myöhempiin ihmissuhteisiin. Hän tuntee kohdelleensa väärin etenkin uutta vaimoaan Ursulaa ja nuorta Adamia. Lähes autistinen Petra on ollut hänen suosikkinsa. Hän on varhain tunnistanut Petran erilaisuuden ja hänen on ollut helppo hyväksyä se - ehkä hän on Petrassa nähnyt myös oman erilaisuutensa.

Petralla on tärkeä osuus Adam Godleyn lopullisessa heräämisessä. Romaanin kahdella viimeisellä sivulla kaikki henkilöiden ristiriidat sovitetaan. Kaikille päähenkilöille käy hyvin. Ymmärrämme toki kaikki, että onni on katoavaista, mutta silti ainakin tämän romaanin onnellinen loppu on vertauskuva ikuisesta inhimillisestä toivosta.

Kuten Hermes aiemmin romaanissa toteaa: ”To make a happy ending one must stop short of the end.”

Gyula Illyés: Kharonin lautalla

Gyula Illyés, Kharonin lautalla: Esseeromaani. WSOY 1979. Unkarin kielestä suomentanut Olavi Metsistö.

Suomen väestön ikäpyramidia kun tutkailee, tulee mieleen, että YA-kirjallisuuden (Young Adult) suuri suosio on ilahduttava paradoksi. OG-kirjallisuuden (Old Geezer) pitäisi myyntitilastoissa peitota nuorille suunnattu kirjallisuus mennen tullen. Se, että näin ei ole, voi johtua paristakin syystä. Ensiksikin myös vanhemmat ihmiset haluavat mieluummin lukea nuoruudesta ja muistella omaansa kuin pohtia elämänsä viimeisten vuosien kapenevia näköaloja. Toiseksi: vanhuudesta kertovaa kaunokirjallisuutta ei loppujen lopuksi ole kovin paljon tarjolla.

Tämä Guyla Illyésin romaani tarttuu reippaasti tähän elämänvaiheeseen, jossa jo ollaan Kharonin lautalla kohti lopullista – niin, loppua. Teos on tosin nimetty juhlallisesti esseeromaaniksi, mutta Illyés itsekin kutsuu huomioitaan osuvammin ”päiväkirjanomaisiksi muistiinpanoiksi”. Romaani muodostuu enimmäkseen vapaasti virtaavista pohdinnoista ja muistelmanpätkistä. Välissä on joitakin esseemäisiä jaksoja muun muassa eri filosofien suhtautumisesta kuolemaan sekä eutanasiasta. Kirjassa on myös pitkähkö matkakertomus Stratfordista, ”nekropoliksesta” joka ”uhmaa kuolemaa ja omistautuu sille” yhden entisen asukkaansa, William Shakespearen, kaupungin kokoisena muistomerkkinä.

Myös joitakin kulttuurianekdootteja on siroteltu kirjaan. Minua ilahdutti kuvaus käynnistä kirjallisuudentutkija György Lukácsin luona. Illyés kysyy, mikä pitää Lukácsin vielä 83 vuoden iässä niin eloisana, että tämä suunnittelee kolmea laajaa kirjaa sekä elämäkertaansa. Lukácsin vastaus: ”Se pitää minut, ettei minulla ole sisäistä elämää. Käsittelen kaikkea, mutta sieluani en käsittele koskaan.” Sitten myöhemmin: ”Heti, kun minulla on hetkeksikin aikaa, vaivun työhön.”

Aika paljon Illyés kertoo myös nuoruudesta muun muassa tarkastellessaan, miten eri tavoin suhtaudumme kehossamme tapahtuviin muutoksiin nuorina ja vanhoina. Hän myös muistelee sitä, miten itse nuorena suhtautui vanhoihin ihmisiin. Nuorena ei ymmärtänyt sitä, kuinka huvittavaa vanheneminen on vanhojen itsensäkin mielestä.

Ei ole totta, että Kharonin lautalla matkaavat ryhmät liukuvat mykiksi jäykistyneinä varjojen valtakuntaan. Jos ryhmä on edes vähänkin sopusointuinen, niin se keinuilee äänekkäästi kaskuja kertoillen ja riemusta polviaan hakaten kohti varmaa loppua.

Illyés seuraa hämmästyneenä myös henkisiä muutoksia, esimerkiksi lähentymistä ihmisiin. Nyt vanhana hän kertoo vuolaasti ohjeita tietä kysyvälle, vaikka on itse ennen kävellyt peninkulmittain vieraissa kaupungeissa, ettei vain tarvitsisi kysyä neuvoa tuntemattomilta. Hän jää jaarittelemaan kelloa kysyvän lapsen kanssa, vaikka ei ole koskaan ennen osannut ystävystyä lasten kanssa eikä koskaan ole pitänyt sylissä vauvaa omaansa lukuun ottamatta.

Vanhoissa ihmisissä on usein myös silmiinpistävää ja varmaan ärsyttävääkin jumittumista joihinkin tapoihin. Illyés tulkitsee, että tässä piirteessä on kyse siitä, että piintyneet tavat antavat vaikutelman pysyvyydestä.

Puolustautuessamme vanhuuden ruumiillisia ja henkisiä epämiellyttävyyksiä vastaan ei siis vaikutuksiltaan viimeisenä ole suinkaan tehtäviemme jonkinlainen järjestelmällinen jakaminen ja toistaminen. Eli että me pidämme ajan aisoissa. Sillä muuten se tanssittaa meitä oman hullun – epäinhimillisen – mielensä mukaan.

Vanhana ihminen myös alkaa väistämättä ymmärtää elinpäiviensä rajallisuuden. Aikaa ei halua käyttää joutavaan.

Seurassa annan yhä useammin merkin vaimolleni salaisilla silmämerkeillämme: keksi tekosyy, ja – levons l'ancre! Minusta on tullut valikoiva; maailma pystyy ilahduttamaan minua entistä harvemmin.

Illyés on muuten siitä virkistävä kertoja, että hän ei vaivaudu peittelemään luonteensa ikäviäkään puolia. Useampaankin kertaan saamme todistaa hänen itaruuttaan ja ärtyisyyttään. Saituuden hän alistuneesti toteaa talonpoikaisten juurtensa tuotteeksi.

Tämän blogitekstin alussa kuvittelemani runsas OG-kirjallisuus voi Illyésin mielestä joskus vielä olla totta. Siis kaunokirjallisuus, joka kertoo vanhoista ihmisistä. Myös kirjallisuus muuttuu väistämättä, kun ihmisten elinikä kasvaa. Kun nimenomaan vanhuus pitenee, myös sen painoarvo kasvaa. 

”Sellaisessa yhteiskunnassa, joka pitää nelikymmenvuotiastakin nuorena, Anna Karenina ja Madame Bovary ovat aapiskirjoja."

Omista unkarin kielen opinnoistani on jo niin kauan, että en muista, ovatko infinitiivialkuiset lauseet jotenkin tyypillisiä sukukielellemme. Joka tapauksessa ne ovat suomeksi vaikeasti hahmotettavia. Tässä muutama esimerkki:

Sittenkin seurata oireita pelkästään vain itsessäni--

 Koskettaa hyväilyä teeskennellen leukamme kärkeä nokisin sormin –

Ehkä suomentaja olisi voinut näihin keksiä jonkin luontevamman ilmaisutavan. Muuten suomennos on sujuva. Ajoittainen ilmaisun koukeroisuus on epäilemättä peräisin runoilija Gyula Illyésin alkutekstistä.

Joyce Carol Oates: The Profane Art: Essays and Reviews

Joyce Carol Oates, The Profane Art: Essays and Reviews. E. P. Dutton Inc. 1983.

Tämän jo varhaiskeski-ikään ehtineen mutta ei lainkaan vanhentuneen esseekokoelman nimi viittaa vanhaan ajatukseen taiteen pyhyydestä. Taiteilija seuraa vaistoaan alueille, jotka ovat vielä kartoittamattomia, ja luo jotain uutta ja ainutlaatuista. Suuret taideteokset vaikuttavat meistä ankarilta ja ajattomilta, itseriittoisilta  - pyhiltä. Se taide tai taito, joka reflektoi taideteosta, toisin sanoen kritiikki, on puolestaan maallista, profaania. Kritiikki on aina inhimillistä dialogia, vertaisyleisölle suunnattua keskustelua. Tässä mielessä kritiikki puhuu ja taide vaikenee.

Kritiikki on taiteeseen verrattuna luonteeltaan konservatiivista. Kirjallisuuskriitikolla on omaan lukemishistoriaansa pohjautuva - usein tiedostamaton - käsitys siitä, millainen romaanin, novellin, näytelmän tai runon pitäisi olla. On paljon surullisia esimerkkejä siitä, miten merkittävätkin taideteokset on aluksi arvosteltu kehnoiksi, ja toisaalta ylistäviä arvosteluja on kirjoitettu teoksista, joiden tekijät on ajat sitten unohdettu.

Joyce Carol Oates päätyy tämän esseekokoelman esipuheessa määrittelemään, millaista tämän profaanin taiteen pitäisi olla: ihanteellinen kritiikki pyrkii puolueettomaan keskusteluun vertaisten kesken, systemaattiseen, kiireettömään pohdiskeluun. Sen täytyy ottaa taiteilijan vapaus vakavasti ja vastustaa omia konservatiivisia ja pelkistäviä pyrkimyksiään. Sen on oltava myötätuntoista ja täsmällistä.

Näihin vaativiin tavoitteisiin Oates pyrkii tämän kokoelman esseissä ja arvioinneissa - mielestäni onnistuneesti. Teoksen kaikki kuusi esseetä ovat alun perin ilmestyneet kirjallisissa aikakauslehdissä. Kannatan ehdottomasti tätä melko tavallista käytäntöä kerätä esseet yhteen ja julkaista ne kirjana. Muuten ne katoaisivat tavallisen lukijan ulottuvilta vain tutkijoiden ja innokkaimpien kirjallisten salapoliisien iloksi. Täytteeksi näihin kokoelmiin lisätään usein joukko yksittäisten teosten lehtikritiikkejä, jotka ymmärrettävästi eivät ole yhtä perusteellisia, mutta usein niissäkin on paljon huomion arvoista.

Esimerkiksi tässä kokoelmassa on erinomaisen tarkkanäköinen arvio Simone Weilin kokoomateoksesta The Simone Weil Reader. Simone Weil on meilläkin melko tunnettu ranskalainen filosofi ja mystikko, jota toisinaan pidetään lähes pyhimyksenä. Minäkin ostin nuorena miehenä Simone Weilin suomennetun kokoelman Painovoima ja armo, jota lueskelin tulematta juuri hullua hurskaammaksi. Nuoruuden ehdottomuudelleni se kyllä antoi lisäsytykettä.

Amerikkalaisuuteen liittyy paljon sellaista, mitä me eurooppalaiset helposti pidämme lapsellisuutena, mutta on siinä kulttuurissa paljon myös juurevaa selväjärkisyyttä. Tällaisella periamerikkalaisella eetoksella Oates arvioi Weilin anorektikoksi, joka paastoamalla aiheutti itselleen euforisen tilan, jossa alitajunnan kummallisimmat yllykkeet johtivat vaikeiden asioiden yksinkertaistamiseen mielipuolisiksi teeseiksi: Onnettomuus on iloa. Kuolema on elämää. Kärsimys on siunaus. Jumalan julmuus on osoitus hänen lempeydestään.

Loppujen lopuksi Oates ihmettelee eniten Weilin seuraajien lojaaliutta:

Kaipaavatko he niin kovasti "pyhimysmäisyyttä" (muissa, jos eivät itsessään), että he muuttavat sairaan, epätoivoisen, murtuneen naisen henkisen terveyden esikuvaksi; kaipaavatko he "viisautta" niin paljon, että he pitävät pahasti ongelmaisen mielen spekulaatioita parempina kuin omiaan? Simone Weilin elämä ja jälkimaine ovat kiehtovia, ja epäilemättä luonnehtivat vuosisatamme hengellistä tyhjiötä: nälkää uskoa käytännöllisesti katsoen ketä tahansa, joka väittää saaneensa jumalallista johdatusta.

Kokoelman esseistä minua kiinnostivat eniten kolme ensimmäistä, jotka käsittelevät kaupunkia amerikkalaisessa kirjallisuudessa (Imaginary Cities: America), modernistien naiskuvaa ("At Least I Have Made a Woman of Her": Images of Women in Yeats, Lawrence, Faulkner) ja Emily Brontën romaanin merkityksiä (The Magnanimity of Wuthering Heights).

Kaupunkiesseessä Oates käy läpi sitä metaforista lastia, jota kaupunki amerikkalaisessa kirjallisuudessa kuljettaa: on helppo arvata, että kaupunki on esiintynyt paheen ja rappion pesänä, mutta toisaalta se on myös innoittava ja dynaaminen mahdollisuuksien keidas. Oates nostaa kuulujen kaupunkikuvaajien Dreiserin, Cranen ja Bellow'n rinnalle lähes unohduksiin jääneen Anzia Yezierskan, joka syntyi Puolassa juutalaiskylässä ja muutti perheensä mukana New Yorkiin 1890-luvulla. Yezierska kuvasi vanhasta maasta tulleiden siirtolaisten ristiriitaisia pyrkimyksiä: osa heistä yritti säilyttää perinteensä uudessa yhteiskunnassa ja luoda uudelleen vanhan kyläyhteisön suurkaupunkiin; varsinkin nuoremmat taas pyrkivät vapautumaan menneisyydestä ja muuttumaan aidosti amerikkalaisiksi. Yezierskan omaelämäkerrallisissa romaaneissa nuori siirtolaistaustainen nainen pyrkii sivistyksen ja koulutuksen kautta sopeutumaan uuteen elinympäristöönsä. Oatesin mukaan koulutusta on tuskin koskaan kuvattu yhtä  juovuttavan kiihottavana elämyksenä kuin Yezierskan romaaneissa. Romaanien voima on niiden suorassa, aidossa ja energisessä ensimmäisen persoonan näkökulmassa; niiden heikkoudet ovat rakenteessa: niistä puuttuvat "vakavan" kirjallisuuden monitulkintaisuudet. Oatesin mukaan Yezierskan romaanit olivat kuitenkin uraa uurtavia:

Kaupungin antama anonyymisyyden lahja ja lupaus työstä saadusta palkasta - palkasta joka on sovittu etukäteen - mahdollistavat yksilön ensimmäistä kertaa historian aikana: yksilöllisen naisen, voisi ehkä sanoa.

Modernistien naiskuvaa pohtivan esseen lähtökohtana on havainto, että oikeastaan melko yllättävästi monien modernististen kirjailijoiden naiskuva oli vanhoillinen. Yeats osoittautuu jonkinlaisen pyhän naiseuden ideaalin kannattajaksi. Selvimmin se tulee esille hänen runossaan A Prayer for My Daughter. Runon kertoja toivoo tyttärelleen aivan ensimmäiseksi kauneutta, mutta ei niin paljon, että tyttö alkaa liikaa kiinnittää huomiota itseensä: naisen ei tule elää "peilissä" vaan miehen katseessa. Tytärtä verrataan myös kasvikuntaan, joka on liikkumaton, rauhallinen, piilossa. Ehkä jonkinlainen vihannes? Tyttären älyllistä elämää Yeats vertaa hempon lauluun. Oates kärjistää: runoilijan tyttären tulee olla aivoton ja äänetön, juurtunut.

Aika usein naisvihamieliseksi luonnehditun Faulknerin mieleenpainuvimpia naishahmoja on Liekehtivä elokuu -romaanin Johanna Burden. Oatesin analyysi Johanna Burdenin vahvasti allegorisesta hahmosta ja koko romaanista on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Faulknerin maailmassa naisen seksuaalisuus muodostaa uhan miehen miehisyydelle ja koko olemassaololle.

D. H. Lawrencen naiskuva oli ristiriitainen, ja ehkä juuri sen takia se tuntuu tuoreemmalta kuin muiden modernistien. Pienoisromaani Woman Who Rode Away antaa lähes parodisen kuvan emansipoituneen naisen tuhoon tuomitusta pakomatkasta. Toisaalta Lawrencen teoksissa on useita kuvauksia myös vahvoista naisista, joista ehkä paras esimerkki on Rakastuneiden naisien Ursula Brangwen. Lawrencen pohjimmainen puritanismi tulee esiin Ursulan sisaren Gudrunin kuvauksessa: naistaiteilija oli jotain, mitä Lawrence ei voinut sietää, ja niinpä hän pistää Gudrunin tuntemaan voimakasta itseinhoa. Oates kuitenkin osoittaa, että Gudrun samaan aikaan inhotti ja kiehtoi Lawrencea,  ja Lawrence sijoitti Gudruniin paljon omia piirteitään ja ajatuksiaan. Oatesin analyysi Lawrencen naiskuvasta kiinnosti minua kovasti, sillä Rakastuneita naisia -romaani teki minuun suuren vaikutuksen joskus nuorena. Huvittuneella noloudella muistelen siteeranneeni romaanin mystisiä lausahduksia miehen ja naisen suhteesta ikään kuin olisin itse ne keksinyt.

Essee Humisevasta harjusta oli myös silmiä avaava. Minullekin ovat tästä romaanista jääneet mieleen lähinnä sen goottilaiset piirteet ja mielenkiintoinen kertojarakenne. Teoksen syvempää merkitystä en ole tullut pohtineeksi, ja luulen, että se romaanin ainutlaatuisen ilmapiirin takia on jäänyt huomaamatta myös monilta muilta. Oates osoittaa vakuuttavasti, että tämän Emily Brontën upean romaanin pohjalla on vahva yhteiskunnallinen optimismi. Teos kääntää synkän tarinan vastakohdakseen; se ei uppoa "metafyysisyyteen" vaan ylistää fyysistä maailmaa: rakkaus säilyy päivänvalossa.

Muistan aika tarkkaan, missä luin ensimmäisen kerran Joyce Carol Oatesin kirjoittamaa tekstiä. 1980-luvun alkupuolella Tampereen yliopisto oli vuokrannut Attilan kenkätehtaan käyttöönsä. Jossain ylemmissä kerroksissa olivat kirjallisuudentutkimuksen hyllyt. Siellä vietin monta onnellista iltaa pöydälle kasaamieni kirjapinojen parissa. Usein olin ypöyksin koko kerroksessa. Jos minun pitäisi nyt kuvailla taivasta, se muistuttaisi aika paljon vanhaa Attilaa. Siellä luin myös Joyce Carol Oatesin esseekokoelman New Heaven, New Earth: The Visionary Experience in Literature ja olin myyty. Olen yrittänyt sen jälkeen pysyä edes jollain tavalla kärryillä tämän valtavan tuotteliaan kirjailijan tuotannosta.

Kevätiltoina kun aurinko paistoi sisään Attilan kirjaston suurista ikkunoista ja luin sydän innostuksesta tykyttäen Blotnerin järkälemäistä Faulkner-elämäkertaa tai Angus Wilsonin esseitä, saatoin helposti uskotella itselleni, että yksinäisyyteni oli oma valintani.

Magnus Mills: Explorers of the New Century

Magnus Mills, Explorers of the New Century. Bloomsbury 2006. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2005.

Junamatkalle tarvitsin jotain viihdyttävää. Tälläkin kertaa kallistuin hauskaan mieluummin kuin jännittävään. Täydellisen koomisen romaanin etsintäni siis jatkuu. Ainakin kirjan kannen mainosteksti lupasi ”valtavan hauskaa”.

Olihan tässä sitten sitä jännitystäkin. Kirja kertoo kahden arktisen retkikunnan yhtäaikaisesta matkasta – oikeastaan kilpailusta – kohti ”sivistyksen äärimmäistä pistettä”, toistaiseksi vielä kartoittamatonta aluetta. Väistämättä mieleen tulee Scottin ja Amundsenin todellinen kilpailu etelänavan valloittamisesta 1900-luvun alkupuolella. Yhtäläisyyttä lisää se, että kirjassa Johnsin johtaman retkikunnan jäsenillä on englantilaiset nimet ja Tostigin tiimillä skandinaaviset, kuin suoraan Ikean kuvastosta: Guthrum, Snaebjorn, Thorsson...

Retkikuntien etenemistä seurataan vuoron perään, ja koska retkikunnat eivät tiedä toistensa tarkkaa sijaintia, myös lukija jännittää, kumpi joukkue pääsee ensimmäisenä määränpäähän. Retkikunnilla on luonnollisesti monenlaisia vaikeuksia, maasto osoittautuu ennakoitua vaikeammaksi, ruoka käy vähiin, miehet valittavat, tekevät virheitä.

Vähitellen lukijalle alkaa myös selvitä, että matkalla on käytännöllisempi tarkoitus kuin kartoittamattoman alueen tutkiminen. Tarkoitus on viedä äärimmäiseen pisteeseen jotain, mitä ei sivistyneeseen maailmaan haluta. Kirja on allegoria siitä, miten käy, kun ihminen alkaa vetää rajoja siihen, ketkä kuuluvat ihmiskuntaan ja ketkä eivät. Ollaan siis kirjaimellisesti matkalla sivistyksen äärimmäiseen pisteeseen.

Tämä edellä oleva ei ole kovin valaisevaa. Romaanin idea on kuitenkin niin erikoinen, että en voi paljastaa enempää pilaamatta yllätystä lukijalta. Kunnioitettavan kärsivällisesti kirjailija rakentaa tarinansa. Ensimmäiset sata sivua tuudittavat lukijan uskomaan, että kyseessä on suhteellisen tavanomainen seikkailukertomus. Sitten kaikki käännetään ylösalaisin.

Sitä mainoslauseen ”valtavan hauskaa” en kirjasta löytänyt. Romaani ei naurata eikä edes sanottavasti hymyilytä. No, muutamat keskustelut retkikunnan muulien kanssa ovat huvittavia. Minulle tämä kuitenkin oli pohjimmiltaan vakava kirja.

Junamatkani sujui kuin huomaamatta. Kirja piti lujasti otteessaan Oulusta Tikkurilaan.