Peter Carey: Oscar ja Lucinda

Oscar ja Lucinda alkaa muutamalla tuokiokuvalla romaanin kertojan lapsuudesta Australiassa joskus 1900-luvun puolenvälin jälkeen. Glenifferin kirkkoon poikkeuksellisen omistavasti suhtautuvasta ankaran uskonnollisesta äidistä ja maallisesta isästä, joka "nauroi ja piereskeli" ja "osasi heittää ovelia kierrepalloja". Kertoja sanoo myöhemmin ymmärtäneensä, että hänen äitinsä oli "simputtaja". Reilun neljänsadan sivun jälkeen lukija ymmärtää, mistä äiti oli ominaisuutensa perinyt, niin yltiöuskonnollisuuden kuin simputtamisenkin.

Alkulukujen jälkeen kertoja siirtyy kertomaan isoisänsä isän, Oscar Hopkinsin, lyhyeksi jääneen elämän (1841–1866)  vaiheita. Suuren osan tarinasta vie Oscarin onnahdellen etenevä rakkaus varakkaaseen lasitehtaan omistajaan, Lucinda Leplastrieriin. Ensimmäinen suudelma vaihdetaan vasta sivulla 392. Tässä mielessä lukemassani Keltaisen kirjaston painoksessa on harhaanjohtava kansikuva. En ymmärrä, miten se liittyy tähän kirjaan. Romaanissa ei ole aistillista alastomuutta ollenkaan. Oscarin ja Lucindan hahmoissa on kyllä jonkinlaista androgyynisyyttä – sekä luonteessa että ulkonäössä – jota olen havaitsevinani myös kansikuvan esittämissä henkilöissä.

Sekä Oscar että Lucinda ovat ihmisiä, joita hallitsee mielikuvitus. He molemmat ovat myös uhkapelureita. Lopulta he lyövät keskenään vedon, jossa kumpikin asettaa panokseksi koko omaisuutensa. Kumpikin myös ymmärtää tai ainakin toivoo – vaikka eivät sitä ääneen lausukaan – että voittaja saa omaisuuden mukana myös voitetun, että rakkaus vihdoin johtaa avioliittoon. 

Romaanin kerronnassa on kevyt sävy, jonka suomentaja Leena Tamminen on hyvin tavoittanut ja joka näyttää tuoneen useiden arvioijien mieleen Dickensin. Selvästi Oscar ja Lucinda hyödyntääkin 1800-luvun romaanien rehevää kerrontaa. Romaanissa on 110 nimettyä lukua. Sen kertoja tuntee kaikkien henkilöiden sisäiset ajatukset ja mielenliikkeet ja kertoo tapahtumista, joita ei itse ole voinut olla todistamassa eikä ole myöskään niistä keneltäkään voinut kuulla. Romaanin loppupuolella hän kertoo parin Australian alkuasukkaan hänelle kertomista tapahtumista. Nämä todistajanlausunnot ovat osa kirjallista leikkiä. Kertoja on siihen asti tiennyt kaiken ilman todistajiakin. Yksi näistä todistajista, Kumbaingiri-Billy, nimittää kertojaa ohimennen Bobiksi sivulla 449. Se on ainoa kerta, kun hän tulee nimetyksi koko paksussa romaanissa. 

Kevyttä sävyä kerrontaan tuovat myös tarkat havainnot ja yksityiskohdat, jotka tuntuvat olevan mukana pelkästään kerronnan ilosta. Tässä esimerkiksi romaanin tyylistä ja yksityiskohtien paljoudesta pieni näyte Lucindan lapsuudesta:

Lucinda ei tuntenut äitiään hyvin. Hän kuvitteli muuta. Koko ikänsä hän puhdisti ja kiillotti sitä kuvitelmaa jonka hän oli lapsena luonut: että he olivat "läheisiä", kuin sisarukset. Hänen muistoissaan oli alituista naurua ja tukanharjaamista ja kutittelua ja hyväilyä. Ja olihan sitä ollut, totta se on. He olivat onkineet opaalisilmiä vettyneillä kastemadoilla, heitä olivat purreet – yhtä aikaa – viholaiset, he olivat uineet purossa valkoinen aluspaita pullollaan ympärillä kuin lakanat kuparikattilassa pyykkipäivän aamuna. He olivat juosseet kirkuen ja kikattaen karkuun O'Hagenin tyhmää, kuolaavaa härkää ja lukeneet toisilleen talvisina pakkasiltoina, kun vallabikengurut jyskyttivät mökin seiniä.

Tällaista kertojaa ei kannata hoputtaa. Lukijan on parasta nojata rennosti taaksepäin ja antaa itsensä upota tekstin virtaan. 1800-luvun australialainen yhteiskunta tulee käsitellyksi kaikilta puoliltaan.

Ennen kuin päähenkilöiden kohtalokkaaseen keskinäiseen vedonlyöntiin asti päästään, saamme seurata heidän vaiheitaan lapsuudesta alkaen. Oscar kasvaa Englannissa jyrkän lahkolaisuskonnollisen isän vaikutuspiirissä, kunnes 16-vuotiaana tekee oman yhtä ehdottoman uskonnollisen ratkaisunsa: muuttaa asumaan kotikylänsä anglikaanipastorin, Hugh Strattonin, luo ja sen jälkeen opiskelee papiksi Oxfordissa. Oscarin lapsuuskokemuksiin kirjailija Peter Carey alun kiitossanoissaan kertoo saaneensa aineksia Edmund Gossen, englantilaisen runoilijan ja kirjallisuushistorioitsijan, kokemuksista.

Oxfordissa Oscar tutustuu uhkapeleihin yläluokkaan kuuluvan ystävänsä, Ian Wardley-Fishin, avulla. Lyömällä vetoa hevosista Oscar rahoittaa opintonsa ja pystyy myös tukemaan rahallisesti rutiköyhää pastori Strattonia. Keräämänsä valtavan vedonlyöntiaineiston hän myöhemmin luovuttaa pastori Strattonille, jonka uhkarohkeat yritykset vedonlyönnissä päättyvät onnettomasti. 

Uhkapelistä saamillaan varoilla Oscar myös järjestää matkansa Uuteen Etelä-Walesiin – siis Australiaan. Ongelmana on kuitenkin Oscarin vettä kohtaan tuntema pelko. Mielikuvitusihminen on luultavasti muita alttiimpi kuvitelluille vaaroille. 

Oscarille laivamatka Australiaan on kauhujen täyttämä. Niitä lievittää se, että laivalla hän tapaa Lucinda Leplastrierin. Englannissa Lucinda on ollut tutustumassa lasitehtaisiin mutta myös ja ehkä ennen kaikkea etsimässä aviomiestä. Pettymyksekseen hän on joutunut toteamaan, ettei kukaan ole kosinut häntä. Niinpä hän on palaamassa kotiin samalla Leviatan-laivalla, jolla Oscar Hopkins on matkalla viemään Kristuksen sanaa Australiaan. Nopeasti he tunnistavat yhteisen intohimonsa ja päätyvät pelaamaan korttia aamupuolelle asti. 

Uhkapelille Oscarilla on myös teologinen perustelu:

"Minä en käsitä", Oscar sanoi, "miten sellainen Jumala, jonka perusvaatimus on että me pelaamme uhkapeliä kuolemattomalla sielullamme, ajallisen olemassaolomme joka sekunnilla... Totta se on! Meidän täytyy panna peliin kaikki panokseksi hänen olemassaolonsa puolesta, jota ei voida näyttää toteen."

Australiassa Oscarin papinura vaihtuu pian ympäristön ahdasmielisyyden ja väärien syytösten takia konttoristin mekaaniseen puurtamiseen. Siirtomaan pikkusieluinen moraali ei hyväksy tapaa, jolla Oscar ja Lucinda poikkeavat sen vaatimuksista. Viattomuudessaan lapsenkaltaiset Oscar ja Lucinda eivät tunnu edes ymmärtävän, mistä heitä syytetään.

Romaanin rehevyydelle on vaikea tehdä oikeutta pitkässäkään blogikirjoituksessa. Henkilöitä ja juonen mutkia on enemmän kuin tässä on mielekästä käydä kuvailemaan. Lopussa on myös yllätyksiä, joita en halua paljastaa. Niinpä oikaisen reilusti. Lucinda Leplastrier valmistuttaa tehtaassaan osat lasiseen kirkkoon, jonka Oscar Hopkins ottaa viedäkseen ja pystyttääkseen Australian sisämaahan. Lasinen kirkko on mainio symboli Oscarin ja Lucindan käytännöllisyyttä halveksivalle elämänasenteelle. He lyövät koko omaisuuksistaan vedon siitä, ehtiikö Oscar pystyttää kirkon ennen seuraavaa pääsiäistä.

Tehtävää varten kootaan retkikunta, jonka johtajalla, herra Jeffrisillä, on retkelle aivan omat itsekkäät tavoitteensa. Oscarin vesipelon takia Jeffries, jonka itsevaltaisuudesta katoavat kaikki pidäkkeet erämaassa, määrää, että aina ennen jokien ylitystä Oscarille on väkisin juotettava oopiumilla terästettyä siirappia. Tämä aiheuttaa Oscarille oopiumriippuvuuden ja tekee hänen matkastaan painajaisen. Romaanin loppuvaiheissa kevyt kerronta antaa tilaa aidolle tragedialle. Oopiumin tähden Oscar menee sekaisin eikä pysty hillitsemään viettejään. Hän syyllistyy tekoihin – murhaan, harkitsemattomaan seksiin – joita hänen omatuntonsa ei hyväksy. 

Kirkko saadaan perille, mutta kaikki muut siihen liitetyt toiveet romahtavat. 

Oscar ja Lucinda voitti Booker-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1988.

Peter Carey, Oscar ja Lucinda. Tammi 1989. Englanninkielisestä alkuteoksesta Oscar and Lucinda (1988) suomentanut Leena Tamminen. Päällys: Zanzibar. 469 s.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Esikoisromaani vuodelta 2012. Menetinkö jotain, kun en lukenut tätä silloin, kun tämä ilmestyi? Enpä usko. Yhteiskunnallisesta kriisistä ja ihmisten eriarvoisuudesta yksilöiden kautta kertova historiallinen romaani säilyttää aina ajankohtaisuutensa. Tälläkin hetkellä ihmiskunta räpiköi kriisistä toiseen. Ja köyhäthän meillä on aina keskuudessamme. 

Nälkävuosi sijoittuu kylmää kesää seuranneeseen nälänhätätalveen vuosina 1867–1868. Romaani alkaa syksyiseltä järven rannalta jossain sisä-Suomessa ja samaan paikkaan se päättyy seuraavana keväänä. Näennäisen yksinkertaisessa ja pelkistetyssä tarinassa tapahtuu dramaattisia asioita. Nälkä ja kuolema ovat koko ajan läsnä. Nälkä raapii mahaa kuin hukutettava kissa säkkiä. Kuolema sähähtelee käärmeenä. Köyhät tuupertuvat kesken kerjuumatkansa. "Kuin maa olisi imaissut sielun uumeniinsa ja jättänyt jälkeensä tyhjät kuoret."

Nälkä ei suoraan uhkaa yhteiskunnan hyväosaisia, mutta kerjäläisten mukana liikkuvat kulkutaudit ovat heillekin vaarana. Tämän takia osa varakkaista haluaisi sitoa köyhät paikoilleen, kuolemaan nälkään työhuoneissa. Punssia nautiskellessa voi sitten valitella, kuinka maatamme nyt koetellaan.

Kuoleman vastapainoksi tai sen unohtamiseksi tai yksinkertaisesti pakottavasta halusta romaanissa myös naidaan ja synnytetään elämää. Seksuaalisen hyväksikäytön mahdollisuudet lisääntyvät, kun ihmiset ovat hädässä ja toisten armoilla. Nälkä peittää alleen henkisyyden ja ihmiset pelkistyvät kehoiksi. Seksin ja ruumiillisuuden kuvaus romaanissa on harvinaisen suorapuheista.

Nälkä antaa luvan rajojen rikkomiseen. Yksi henkilöistä juo verta elävään lehmään leikkaamastaan haavasta. Toinen on raadellut koiran pelkin hampain. 

Romaanissa on useita pää- ja sivuhenkilöitä. Kerronnan näkökulma vaihtuu useaan otteeseen. Tarinan keskiössä on Marjan ja Juhanin pieni perhe. Nälkä pakottaa Marjan jättämään kotinsa ja miehensä ja lähtemään kerjuulle kahden lapsensa, Mataleenan ja Juhon, kanssa. Pietariin heillä on mieli.

Pietari. Marja ei voi kuvitellakaan, että keisarin kaupungissa kenenkään annetaan nähdä nälkää. Pietarissa leipää riittää kaikille. Eikä siihen ole sotkettu pettua, ei jäkälää, saati sitten olkia. Mutta Pietari on kaukana. Se ei ole seuraavan kukkulan takana, ei tule seuraavan kylän jälkeenkään. Se on kaukana Venäjänmaalla.

Sen verran voin Marjan perheen tarinasta paljastaa, että perille he eivät pääse. Mukaansa matkalle he saavat hetkeksi 15-vuotiaan Ruuni-pojan, joka on joutunut aikuistumaan ennen aikojaan ja jonka persoonassa kyynisyys ja inhimillisyys yhdistyvät tavalla, joka tuo hieman iloa synkkiin tapahtumiin.

Muita keskeisiä henkilöitä ovat Renqvistin veljekset, apulaiskamreeri Lars ja lääkäri Teo. Lars Renqvistin ja hänen Raakel-puolisonsa kipeä lapsettomuus koituu lopulta Marjan Juho-pojan pelastukseksi. Romaanissa esiintyy myös nimeltä mainitsematon senaattori, jonka henkilökuva on rakennettu J. V. Snellmanin elämäkertatietojen varaan. Senaattorin Magdalena-tyttären ja Marjan Mataleenan toisiinsa rinnastuvat kohtalot osoittavat, että edes yhteiskunnallinen asema ei täysin suojaa lasta kärsimykseltä. 

Teo Renqvistin ajatuksiin kirjailija on sijoittanut pohdintaa ihmisen osasta piittaamattomassa maailmankaikkeudessa. 

Hänet valtaa sama mitättömyyden tunne kuin aina tuulisella säällä merenselälle tuijotellessa. Eikä se ole paha tunne, ennemminkin vapauttava.

Välinpitämättömässä maailmankaikkeudessa ilo ja elämän tarkoitus täytyy löytää läheltä. Lääkäriystävänsä hautajaisista palattuaan Teo ajattelee, että hänen olisi pitänyt yhteisten nuoruuskokemusten vuoksi laulaa haudalla virsien sijaan Bellmania.

Uhmakkaasti näyttää, että on tämän kurjuuden keskellä kukkinut joskus ilo, eikä se ilo kummunnut uskosta tuonpuoleisiin paratiiseihin vaan kaikesta siitä alhaisesta ja lihallisesta, jota varten Teo ajattelee lopulta kuitenkin elettävän.  

Loppujen lopuksi Teo päätyy lähes buddhalaisiin näkemyksiin siitä, miten kärsimyksestä voi vapautua.

Me juoksemme virvatulten perässä kukin oman pakkomme ajamina. Kahleiden pituus osoittaa meille vapautemme rajat, vain osaansa tyytymällä voi elää niistä kahleista piittaamatta. Raskaimpia kaikista kahleista ovat meidän omat halumme. Kun ne kuolettaa, ei enää tarvitse riuhtoa.

Merkitseekö haluista luopuminen myös elämästä luopumista? Voiko ihminen edes valita? Teoksen viimeisillä riveillä sanoma vastustamattomasta elämänhalusta ilmaistaan yksinkertaisesti ja kauniisti. 

Mihinkäs tätä romaania vertaisi? Ajattelen romaanin Juhanin, suomalaisen Jobin, kohtaloa. Samanlaista tinkimätöntä jylhyyttä, halua katsoa syöverin pohjaan asti, olen tavannut myös Émile Zolan pitkässä novellissa L'inondation (Tulva).

Olen aiemmin kirjoittanut blogiini myös Aki Ollikaisen romaanista Musta satu (2015). Kuilun reunalla siinäkin liikutaan.

Aki Ollikainen, Nälkävuosi. Siltala 2012. Graafinen suunnittelu: Elina Warsta / Solmu. 141 s.

Pages from the Goncourt Journal

Veljekset Edmond ja Jules de Goncourt omistivat elämänsä kirjallisuudelle. He asuivat yhdessä ja tekivät kirjallista yhteistyötä Julesin (1830–1870) varhaiseen kuolemaan asti. Vanhempi veli Edmond (1822–1896) jatkoi sen jälkeen yksin työtään kirjailijana. Hän myös piti määrätietoisesti kiinni veljesten yhteisestä unelmasta: laadukasta ja uusiutuvaa kirjallisuutta edistävän kirjallisen akatemian perustamisesta kilpailijaksi ja täydentäjäksi Ranskan akatemialle. 

Edmond de Goncourtin päiväkirjamerkinnöistä käy ilmi, että unelman toteuttaminen vaati henkilökohtaisia uhrauksia. Yli kuusikymmenvuotiaana hän rakastui huomattavasti nuorempaan naiseen. Tunne oli ilmeisesti molemminpuolinen. Raskain sydämin Edmond kuitenkin katkaisi suhteen, sillä hän ei halunnut perheen elatuksen syövän akatemian perustamiseen tarvittavaa pääomaa. Avioliitosta kieltäytymällä hän pystyi testamenttaamaan koko omaisuutensa Goncourt-akatemialle. 

Kirjailijoista muodostuva Goncourt-akatemia elää ja voi hyvin tänäkin päivänä. Sen kymmenen kirjailijajäsentä päättävät vuosittain Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon – Prix Goncourtin – saajasta. Teos annetaan vuoden "parhaalle ja omaperäisimmälle" kaunokirjalliselle teokselle. Rahalliselta arvoltaan palkintošekki on vain kymmenen euroa. Taloudellinen hyöty voittavalle kirjailijalle syntyy siitä, että hän voi olla varma lähes miljoonasta myydystä teoksesta pelkästään Ranskassa. Voittajateokset ovat yleensä levinneet laajasti myös käännöksinä. Pääpalkinnon lisäksi akatemia jakaa nykyisin useita muitakin kirjallisuuspalkintoja.

Edmond ja Jules de Goncourtin päiväkirjan täydellisessä ranskankielisessä laitoksessa on 22 osaa. Alkumerkinnät teki Jules yhteisten iltakeskustelujen pohjalta ja hänen kuoltuaan Edmond jatkoi päiväkirjaa neljännesvuosisadan ajan. Viimeisen päiväkirjamerkinnän hän teki kaksitoista päivää ennen kuolemaansa. Alusta lähtien on selvää, että päiväkirja oli tarkoitettu julkaistavaksi. Edmond de Goncourt aloittikin päiväkirjan julkaisemisen – useiden tuttaviensa kauhuksi – jo eläessään. Esimerkiksi Hippolyte Taine pyysi – turhaan – ettei Edmond julkaisisi hänen yksityisiksi tarkoitettuja arvioitaan eri ihmisistä tai taideteoksista. Kun Alphonse Daudet'n puoliso oli loukkaantunut perhettään koskevista merkinnöistä, Edmond lupasi, että Alphonse saisi lukea seuraavat osat ennen julkaisua. Ei käy ilmi, pitikö de Goncourt lupaustaan ehkä läheisimmälle ystävälleen. 

Lukemani reilun neljänsadan sivun englanninkielinen valikoima on vain pieni näyte koko teoksesta. Luulen, että minulle tämä riittää. Päiväkirja on kyllä viihdyttävää luettavaa, täynnä mehukkaita anekdootteja 1800-luvun jälkipuolen kuuluisista kirjailijoista ja kuvataiteilijoista, mutta jossain vaiheessa minulle tuli hieman kiusaantunut olo. Juorut ovat juoruja, vaikka ne kertoisivatkin kulttuurin merkkihenkilöistä.

Päiväkirjassa esiintyvien henkilöiden lista on komea: Victor Hugo, vanhempi ja nuorempi Dumas, Gustave Flaubert, Émile Zola, Alphonse Daudet, Guy de Maupassant, Georges Sand, Théophile Gautier, Oscar Wilde, J.-K. Huysmans, Auguste Rodin, Edgar Degas ja monet monet muut. 

Edmond de Goncourt korostaa usein rehellisyyttään päiväkirjan kirjoittajana. Hänhän kertoo vain siitä, mitä on itse havainnut. Lukija alkaa kuitenkin pian huomata, että aivan puolueeton tarkkailija hän ei suinkaan ole. 

Tietyllä tavalla Edmond vaikuttaa viattomalta, jopa naiivilta omien tunteidensa suhteen. Meiltä nykyajan lukijoilta psykologisen tietämyksen lisääntyminen on vienyt viattomuuden. Olemme herkistyneet havaitsemaan psykologisia puolustusmekanismeja, esimerkiksi projektiota. Edmond de Goncourtin ilmiselvä kateus Émile Zolan menestyksestä on tästä hyvä esimerkki. Edmondista tuntui, että Zola ei antanut hänelle riittävästi tunnustusta naturalismin kehittäjänä. Myöhemmin Edmond siirtyi omissa kirjoissaan kohti symbolismia, ja pian Zola seurasi perässä. Zola siis menestyi käyttämällä Edmondin kehittämiä kirjallisia keinoja. Mistä hän siis jatkuvasti syyttää Zolaa?  No kateudestapa tietenkin. 

Jonkin verran Edmond de Goncourt myös tekee selviä virheitä. Hän ymmärtää tai tulkitsee väärin tai muistaa puutteellisesti. Näitä virheitä on lukemani painoksen toimittaja ja kääntäjä Robert Baldick oikonut alaviitteissä ja ansiokkaassa esipuheessaan. Pohjoismaista lukijaa hieman huvitti, että Edmondille ilmeisesti Pohjolassa oli vain yksi valtio: sekä Ibsen että Strindberg olivat hänen mielestään tanskalaisia.

Estottomasti Edmond myös toistaa sitä, mitä hänelle on kerrottu. Kuulopuheiden perusteella hän esimerkiksi todistelee väitettä, että Guy de Maupassant saattoi olla Gustave Flaubertin poika. Maupassantin kirjailijanlaatua Edmond de Goncourt ei koskaan täysin ymmärtänyt eikä arvostanut. Maupassant ei hänen mielestään kirjoittanut yhtään mieleenpainuvaa lausetta. Vasta seuraavalla vuosisadalla Maupassantin pelkistetty tyyli sai korkeakirjallisia puolestapuhujia esimerkiksi Ernest Hemingwaysta. 

Suuri yleisö toki piti Maupassantin teoksista jo niiden ilmestymisaikaan. Ehkä liikaakin, ainakin Edmond de Goncourtin mielestä. Häntä harmitti, että Guy de Maupassant luokiteltiin ammattikirjailijaksi uransa alusta lähtien. Hänet itsensä puolestaan leimattiin aina kirjallisuuden amatööriksi nimensä aatelisen de-lisän takia. Suorastaan pikkumaiselta tuntuu se, että Edmond vielä Maupassantin hautajaisista palattuaan valittaa siitä, kuinka huono maku ylhäisön naisilla on, kun he viehättyivät Maupassantin karkeasta ja talonpoikaisesta ulkonäöstä.

Jonkin verran Edmond de Goncourtilla oli ehkä syytäkin katkeruuteen. Vasta aivan elämänsä lopulla hän sai julkista tunnustusta yli neljänkymmenen kaunokirjallisen teoksen tuotannostaan. Hän oli myös edelläkävijä naisten elämän ja psykologian kuvaajana. Sitä hän hieman ihmetteli itsekin: keski-ikäisenä hän laskeskeli, että hän ja veli Jules olivat olleet rakastuneita naisiin yhteensä yhdentoista päivän ajan. Rakastajattaria heillä tosin oli useita, jopa yksi yhteinen. Erään Marien Edmond itse kyllästyttyään "luovutti" nuoremmalle veljelleen. Robert Baldickin esipuheen mukaan Julesin varhainen kuolema aiheutui parikymppisenä saadusta kupasta.

Vain vähän on uutta auringon alla. Minua huvitti, kun veljekset maaliskuussa vuonna 1862 valittavat päiväkirjassaan, että "nykyään ei enää saa sanoa yhtään mitään". Ja sitten sanovat ihan mitä haluavat.

Pages from the Goncourt Journals. Edited, Translated, and Introduced by Robert Baldick. Oxford University Press 1988. Tämä käännöskokoelma ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1962. 434 s.

Gilles Leroy: Alabama Song

Historialliset ja elämäkerralliset romaanit ovat usein makuuni. Ehkä minussa asuu pieni puritaani, jonka mielestä romaani ei saa olla ihan täysin mielikuvituksen tuotetta. Tositapahtumiin pohjautuvassa fiktiossa hyväksyn rohkeatkin tulkinnat – minulle riittää, että näin olisi voinut tapahtua – kunhan kirjailija malttaa olla räikeästi vääristämättä tapahtumia tai henkilöiden luonteita jonkin oman agendansa takia.

Tässä Gilles Leroyn Alabama Song -romaanissa oman elämäntarinansa kertoo Zelda Fitzgerald. Zelda tuli tunnetuksi yhtenä ensimmäisistä flapper-tytöistä. Nimityksellä tarkoitettiin nuoria naisia, jotka 1920-luvulla alkoivat pukeutua ja käyttäytyä tavalla, joka närkästytti vanhempaa sukupolvea. He käyttivät lyhyitä mekkoja, leikkauttivat hiuksensa lyhyiksi, tanssivat yökerhoissa jatsin tahtiin, harrastivat seksiä, polttivat savukkeita, nauttivat alkoholia – siellä missä kieltolaki ei sitä estänyt, ja myös siellä missä kieltolaki sen yritti estää.

Zeldan aviomies oli esikoisromaanillaan kuuluisuuteen ponnahtanut F. Scott Fitzgerald, joka vuonna 1920 julkaisi novellikokoelman Flappers and Philosophers. Sen naiskuviin kirjailija kertoi ottaneensa mallia puolisostaan Zeldasta. 

Scottista ja Zeldasta tuli oman aikansa superjulkkiksia, joiden esimerkin innoittamana Ranskan Rivieralle alkoi myös kesäisin tulvia turisteja muualta Euroopasta ja Yhdysvalloista. Scott ja Zelda olivat alun perin päätyneet Rivieralle, koska siellä eläminen oli kesällä – varsinaisen matkailusesongin ulkopuolella – naurettavan halpaa. 

Leroyn romaanissa on mukana kirjailijan jälkisanat, joissa hän reilusti kertoo, mitkä osat romaanista ovat hänen omaa sepitettään. Hän kertoo muun muassa painottaneensa näyttelijätär Tallulah Bankheadin roolia Zeldan ystävänä. Tallulah ja Zelda olivat tosin kotoisin Alabamasta melko läheltä toisiaan, mutta toisin kuin romaani kertoo, he eivät olleet lapsuus- ja nuoruusiän ystävyksiä. Leroy myös mainitsee, millaisiin seikkoihin on perustanut oman tulkintansa silloin, kun ensisijaisia lähteitä – esimerkiksi kirjeitä – jostain tapahtumasta ei ole saatavissa. Minusta tällaiset jälkisanat olisivat hyvä käytäntö jokaisessa historiallisessa ja elämäkerrallisessa romaanissa.

En ryhdy tässä tarkasti kertomaan Zelda ja Scott Fitzgeraldin elämäntarinoita. Ne voi lukea vaikkapa Wikipediasta. Heidän lyhyeksi jääneet elämänsä olivat ilojen ja surujen, menestyksen ja unohduksen, vuoristorata. 

Romaanissa puolisoiden suhde kuvataan omalaatuisen etäiseksi. Ehkä he avioituivat hieman liian nuorina, kun heidän odotuksensa olivat vielä selkiytymättömiä. He huvittelivat kyllä yhdessä mutta perhe-elämää he eivät oikeastaan viettäneet. Ainut lapsikin jäi hoitajien kasvatettavaksi. Suhteeseen liittyi myös kilpailuasetelma: Zeldasta tuntui, että Scott varasti Yö on hellä -romaaniinsa tapahtumia Zeldan hieman aiemmin ilmestyneestä Save Me The Waltz -romaanista. Mahdollisesti tämä pitikin paikkansa, mutta ennen kaikkea molemmat käyttivät romaaneissaan aineksena omaa elämäänsä ja parisuhdettaan enemmän kuin suhteelle oli hyväksi.

Jännittävät henkilöt ja tapahtumat taitavasti kuvattuna. Voiko romaanilta muuta vaatia? Ilmeisesti voi, sillä en pitänyt tästä kirjasta niin paljon kuin olisin halunnut. Siihen on kaksi syytä: kerronnan sävy ja tulkinta Zeldan elämän ydintapahtumasta.

Romaanissa Zeldan kertojanääni on rauhallinen ja asiallinen. Kirjaa oli siis oikein mukava lukea: kaikki keskeiset Zeldan elämän tapahtumat tulivat kyllä esille. Jonkinlainen dramatiikan puute sitä kuitenkin vaivasi. Aikalaiskuvauksien mukaan Zelda oli hauska ja nokkela, sovinnaisuuksista piittaamaton sähikäinen. Hän oli myös monipuolinen taiteilija: tanssija, taidemaalari, kirjailija. Kaivoin esiin myös tuon Zeldan ainoan romaanin Save Me the Waltz (1932). Se vahvisti tätä kuvaa: se on hauskan ja älykkään taiteilijan tuote. Tämä hurmaava Zelda jää Leroyn romaanissa tavoittamatta. On tietenkin huomattava, että romaania kertova Zelda on jo lähellä elämänsä loppua. Pitkät hoitojaksot eri hermoparantoloissa niihin kuuluvine sähköšokkihoitoineen latistaisivat poreilun kuplivimmastakin biletytöstä.

Toinen minua vaivaava piirre oli tulkinta Zeldan rakkaussuhteesta "lentäjäksi" nimettyyn ranskalaismieheen, Jozaniin. Romaanissa tämän suhteen, todellisen syvän rakkauden, muisto kannattelee Zeldaa elämän loppuun asti. Zelda kertoo, että toisin kuin amerikkalaiset miehet, jotka eivät arvosta naista, ranskalainen mies kohtelee naista kuin kuningatarta. No, minä en vakuuttunut. Ranskalaiselle lukijakunnalle – etenkin miespuoliselle – tällaiset sanat ovat varmaan olleet mieleen, mutta minusta ne olivat kirjailija Gilles Leroyn hölynpölyä. Miehiä vertailun pohjaksi totisesti tunteneen Zeldan hölynpöly olisi ollut analyyttisempaa. Toisaalla romaani tulee kyllä todenmukaisesti kertoneeksi, millaista tämä "kuningattarena pitäminen" oli: Jozan ihmettelee muun muassa, mahtaako Zelda olla nainen ollenkaan, kun hän käyttäytyy niin epänaisellisesti. 

Minua ihmetytti hieman, että romaanissa, jossa lähes kaikki henkilöt esiintyvät todellisilla nimillään, niinkin keskeinen henkilö kuin kirjailija Ernest Hemingway esiintyy nimellä Lewis O'Connor. Romaanissa Zelda kyllä toteaa, että hän on nimennyt miehen Lewis O'Connoriksi. Perusteena on ilmeisesti se, että hän inhosi miestä niin kovasti, että ei halua edes mainita tämän oikeaa nimeä. Yhdessä romaanin kohtauksessa Zelda todistaa tahtomattaan miehensä ja O'Connorin homoseksuaalista toimintaa. Hän tosin itsekin epäilee, että kyseessä saattoi olla lääkkeiden aiheuttama harha. Jälkisanoissaan kirjailija Gilles Leroy kertoo, ettei tällaisista tapahtumista ole mitään todisteita. (Yleisesti on kyllä tunnettua, että miehuudestaan epävarma Scott – Zeldan arvioivan lausahduksen jälkeen – esitteli pippeliään Hemingwaylle, joka sitten lohduttavasti totesi, että kyllä se ihan normaalikokoiselta vaikutti.)

Romaanin nimi Alabama Song viittaa yhtäältä Zeldan kotiosavaltioon, jossa Zelda Sayre syntyi vuonna 1900. Toisaalta se viittaa myös Zeldan ainoaan romaaniin, jonka naispäähenkilön nimi on Alabama. Ja tietysti nimi viittaa myös Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin saksasta englanniksi käännettyyn rakastetun menettämisestä kertovaan lauluun. Minulle se on tutuin Doors-yhtyeen ja Jim Morrisonin tulkintana.

Show me the way

To the next whisky bar

Oh, don't ask why

Oh, don't ask why

For if we don't find

The next whisky bar

I tell you we must die...

Alabama Song voitti Prix Goncourt -romaanipalkinnon vuonna 2007.

Gilles Leroy, Alabama Song. Mercure de France 2009. Collection Folio n° 4867. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2007. 219 s.

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi

Aikuiset tyttäret, Nadežda ja Vera, joutuvat hämmentävään tilanteeseen, kun heidän kaksi vuotta aiemmin leskeksi jäänyt isänsä, 84-vuotias Nikolai, ilmoittaa aikovansa uusiin naimisiin 36-vuotiaan Valentinan kanssa. 

Nikolai on heti toisen maailmansodan päätyttyä tuonut perheensä Englantiin turvaan Neuvosto-Ukrainan pakkotyöleirien traumaattisista kokemuksista. Valentina puolestaan on saapunut Englantiin 2000-luvun alussa teini-ikäisen poikansa kanssa länsimaisen elintason houkuttelemana. Onko maahantulon syyllä väliä?

Vanhemman tyttären, Veran, mielestä on. Hänen mielestään Valentina käyttää hyväkseen höpsähtänyttä vanhusta saadakseen Englannin kansalaisuuden. Nadežda haluaisi ajatella, että kaikilla on yhtäläinen oikeus tavoitella parempaa elämää, mutta hänenkin on vaikea uskoa, että Valentinalla olisi aivan puhtaat jauhot pussissaan. Riitaiset siskokset löytävät yhteisen sävelen urkkiessaan selville tietoja Valentinan menneisyydestä ja miesystäviä vilisevästä nykyisyydestä.

Vanhalla Nikolailla on Valentinan lisäksi toinenkin hullaantumiskohde. Insinöörismies nimittäin kirjoittaa traktorien historiaa. Traktorit tuntuvat olleen tavalla tai toisella mukana monessa maailmaa muuttaneessa uudistuksessa. Nikolain omasta taustasta paljastuu kirjan mittaan asioita, jotka eivät ole mairittelevia. Hänen on ollut vaikea ottaa huomioon toisia ihmisiä. Omat tyttäretkin joutuvat pohtimaan, onko heidän isänsä nero vai hullu. Aivan normaali hän ei ainakaan ole.

Valentinan valloittavan itsekeskeinen ja mauton persoona on antoisa komiikan lähde. Auto pitää tietenkin heti saada – Nikolain rahoilla. Ensimmäinen auto, Rover, saa Valentinalta määritelmän "paska auto", joten autoja hankitaan vielä kaksi lisää: elinkaarensa lopussa oleva Rolls Royce sekä tuttu ja turvallinen Lada. 

Valentina haluaa kaiken olevan modernia. Niinpä ruoanlaiton korkein aste hänelle on pakasteaterioiden lämmittäminen mikrossa. Ruokailutottumuksissaan Valentina itse asiassa on tavoittanut uuden kotimaansa kulttuurin oikein hyvin. Silmiini sattui nimittäin Englannissa pitkään asuneen kirjailija Emmi Itärannan haastattelu, jossa hän totesi, että tavalliset englantilaiset eivät laita ruokaa. He syövät eineksiä ja valmisaterioita. Ruoanlaittoa pidetään yläluokkaisena hienosteluna.

Nyt kun eurooppalaisten sympatiat ovat vahvasti ukrainalaisten puolella, Valentinan kaltainen, "huorahtavaksi" useaan otteeseen kuvattu nainen oli komiikan lähteenä hiukan kiusaannuttava – aivan kuin pieru kirkossa. Tuntui että ei tälle nyt olisi ihan sopivaa nauraa, mutta silti vain naurattaa.

Romaani osoittaa, miten elämänkokemukset ovat muokanneet ihmisten arvomaailmaa. Valentinan kasvualustana on ollut järjestelmä, jossa moraali on ollut propagandaa ja varminta on ollut itse huolehtia omasta edustaan. Sodan aikana Ukrainassa lapsuutensa viettänyt Vera on kokenut työleirin ojennusparakin kauhut. Valentinan ja Veran asenteissa on paljon yhteistä. Englannissa sodan jälkeen syntynyt Nadežda puolestaan on saanut kasvaa vailla pelkoja aikana, jolloin hippiliike yritti syleillä koko maailmaa. Opportunistisen kyynikon ja idealistin vuoropuhelu on aina kirjallisuudessa tuottanut herkullista komiikkaa. Ajatelkaa vaikka Don Quijotea ja Sancho Panzaa tai Sinuhea ja Kaptahia.

Pieninä palasina romaanissa tulee näkyviin Nadeždan ja Veran sukuhistoria, jossa yksityisten ihmisten kokemus sidotaan maanosamme historiaan, tällä kertaa ennen kaikkea Ukrainan, Neuvosto-Venäjän ja Puolan järkyttäviin vaiheisiin 1900-luvulla. Romaanin hauskuudella on tumma tausta, kuten on ollut myös Lewyckalta aiemmin lukemissani romaaneissa. Jos haluat helpossa muodossa aimo annoksen Ukrainan historiaa, tässä olisi kirja juuri sinulle.

Romaanin lopussa ristiriidat sovitaan. Valentina palaa Ukrainaan entisen miehensä ja uuden vauvansa kanssa. Vauvan isästä ei saada lopullista selvyyttä, mutta itse vauva on kyllä kaikkien mielestä ihana.

Komiikan kääntäminen on haastavaa. Se vaatii hyvää rytmitajua ja kykyä löytää luontevat vastineet koomisille idiomeille. Vesa Suominen on selvinnyt urakasta oivallisesti.

Traktorien lyhyt historia ukrainaksi on Marina Lewyckan esikoisromaani. Se voitti koomiselle romaanille annettavan Bollinger Everyman Wodehouse -palkinnon vuonna 2005.

Marina Lewycka, Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2008. Englanninkielisestä alkuteoksesta A Short History of Tractors in Ukrainian (2005) suomentanut Vesa Suominen. Suomennos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2006. 365 s.

15 poimintaa kirjahyllystä

Blogini mottona on Prosperon lause William Shakespearen Myrsky-näytelmästä: "Minulle, miesparalle, kirjastossa oli riittävästi valtakuntaa". Tämän takia Kirjojen pyörteissä -blogin Jennyn idea oman kirjahyllyn esittelystä 15 poiminnan avulla tuntui niin sanotusti syötöltä lapaan. Kun etsiskelin luettavaa edessä olevalle parin viikon matkalle, katselin samalla hyllyjä myös tästä näkökulmasta.

1. Kirja jonka sait lahjaksi

Susanna Clarke: Piranesi. Kirja jonka maine näyttää koko ajan kasvavan.

2. Klassikko josta pidit

Näitä on paljon. En millään malta pysyttäytyä vain yhdessä.

Tristan ja Isolde. Joseph Bédierin sovitus muinaiskelttiläisestä tarinasta alkaa näin jyhkeästi L. Onervan suomennoksena:

Arvon herrat, suvaitsetteko kuulla kauniin tarinan rakkaudesta ja kuolemasta? Se on Tristanista ja Isolde-kuningattaresta. Kuulkaa siis, kuinka he suuressa riemussa ja suuressa surussa rakastivat toinen toistaan ja kuolivat samana päivänä toinen toisensa vuoksi.

Poltetun Njállin saaga. Islantilainen saaga 1200-luvulta Antti Tuurin loistavana suomennoksena. Tätä lukiessa mietityttää, oppiko Tuuri proosatyylinsä muinaisilta islantilaisilta vai tekikö hän käännöksessään islantilaisurhoista ihan pikkuisen eteläpohjalaisia.

Kalevala. Tästä löytää aina uutta. Viimeksi luin tätä selkäkipuisena: olin saanut noidannuolen sukkaa jalkaan vetäessäni. Ymmärsin oikein hyvin, mitä Aino-parka tarkoitti, kun ilmoitti ettei halunnut vaimoksi vanhalle miehelle:

Parempi meressä olla,

alla aaltojen asua

sisarena siikasilla,

veikkona ve'en kaloilla,

kuin on vanhalla varana,

turvana tutisijalla,

sukkahansa suistujalla,

karahkahan kaatujalla. 

3. Kirja jonka lukeminen on takkuillut

Yleensä jätän kesken takkuilevan kirjan. Joskus saatan yrittää myöhemmin uudelleen. Toisinaan se kannattaa. Gontšarovin Oblomov, kertomus hyvää tarkoittavasta mutta muutoksiin kykenemättömästä aatelismiehestä, lähti vetämään vasta kolmannella tai neljännellä yrityksellä. Nyt se on yksi suosikeistani.

4. Kirja jota olet lukenut eniten

Janosch: Hiiri punasukissaan. Lapseni eivät pieninä ollessaan saaneet ikinä tarpeekseen tästä melko anarkistisesta lastenkirjasta. Opin lokeroimaan ajatukseni sillä tavalla, että lukiessani näitä runoja ja kertomuksia ääneen itse asiassa samalla suunnittelin seuraavan päivän töitä.

Kunnon ihmisiä lapsistani on tullut, joten uskallan suositella tätä muillekin. Siis kirjaa, en tapaani ajatella töitä ja muita joutavuuksia, kun pitäisi olla läsnä ja keskittyä lukemiseen. 

Ihmeellinen palo lapsissani on kuitenkin esittäviin taiteisiin, mikä varoituksena mainittakoon.

Joka kerran kun istun junassa täältä Oulusta Helsinkiin tai takaisin ja ohitan Lapuan aseman, minun on ihan pakko mutista puoliääneen: "Hiiri kiitää kohteena Lapua, polkemisesta on pohkeille apua." Teoksen suomennoksesta vastaavat Kaija Löytty ja Riitta Mäyrälä.

5. Kirja joka on laina

Kirjan ikä on pitempi kuin ihmisen. Siinä mielessä suhtaudun kaikkiin kirjoihini lainoina. Mutta tätä ei varmaan tässä kohdassa haettu. Lainakirjoja ei tällä hetkellä kotoa löydy, joten sovellan hieman. Olen ostanut melko paljon kirjastojen poistokirjoja; siispä valintani on ollut laina.

Väinö Kirstinä: Puutarhassa. Suositeltava kirja kaikille, joiden tekisi jo mieli työntää viherpeukalonsa multaan.

6. Kirja jonka näkeminen hyllyssäsi tuo sinulle erityistä iloa

John Cowper Powys: Enjoyment of Literature. Nimellään tämä kirja muistuttaa minua siitä, miksi luen. Kyse on loppujen lopuksi syvästä nautinnosta.

In books dwell all the demons and the angels of the human mind. It is for this reason that a bookshop – especially a second-hand bookshop – is an arsenal of explosives, an armoury of revelations, an opium den of reactions.

7. Kirja joka käsittelee kiehtovaa aihetta 

Marina Warner: No Go the Bogeyman. Kirja kertoo peloista ja niistä tavoista, joilla peloista on yritetty selviytyä. Se kuvaa sitä, miten pelot on elollistettu tarinoissa ja kuvissa kautta aikojen. Teos pohtii myös kauhun suosiota viihteenä.

8. Kirja joka on kuvitettu

Photographs of the North American Indian by Edward S. Curtis. Klassisia valokuvia Pohjois-Amerikan intiaaneista 1800-luvun lopulta. Alkuperäiskansojen arvokkuus ja elämäntavan merkityksellisyys huokuu jokaisesta kuvasta.

9. Kirja jonka kansi puhuttelee sinua

Herman Melville: Moby Dick. Ihmisen ymmärrys itsestään osana luontoa on puutteellinen. Siitä(kin) tämä romaani kertoo.

10. Kirja jonka hahmolla on kiinnostava kehityskaari

Thornton Wilder: Kahdeksas päivä. Tässä romaanissa on useita yllättäviä kehityskaaria.

11. Kirjailija jonka kirjoja sinulla on useampi

Näitä on useita. Sanotaan nyt vaikka Iris Murdoch ja William Shakespeare. Hyllyissäni on myös useiden eri kirjailijoiden valittujen tai koottujen teosten sarjoja. Näistä massiivisin on 27-osainen Tout Simenon. Jokaisessa osassa on noin tuhat sivua.

12. Kirja joka on kaukana mukavuusalueeltasi

Ángel Gonzáles: 101 + 19 = 120 poemas. Espanjalainen ystäväni Antonio halusi lahjoittaa kirjahyllyyni tämän teoksen käydessään meillä kylässä ja nähtyään kirjakokoelmani. Ongelma on vain se, että kirjan runot ovat espanjaksi, jota en osaa. Hyvästä sydämestä annetusta lahjasta en toisaalta halua luopuakaan.

13. Kirja jonka olit jo unohtanut omistavasi

The Poetical Works of John Keats. Runohyllyssä tuli vastaan tämä tuskin kämmeneni kokoinen pieni kirja. Nuorena kuolleen runoilijan tuotanto mahtuu pieneen tilaan. Kirja aukesi To a Nightingale -runon kohdalta. Sen on kääntänyt suomeksi Aale Tynni kokoelmaan Tuhat laulujen vuotta. Runon minä on siinä apeissa tunnelmissa, ja kuoleman ajatukset pyrkivät väkisin mieleen. Hän saa kuitenkin lohtua satakielen laulusta, jota ihmiset ovat samanlaisena kuunnelleet vuosituhannesta toiseen. 

Ajatus on hieman sama kuin Lauri Viidan sikermässä Onni, joka päättyy sanoihin:

Kun olen kuollut, kun olen kuollut.

Kesä jatkuu. Kesä.

14. Kirja jonka nimestä pidät paljon

Diane Williams: Vicky Swanky Is a Beauty. Tätä novellikokoelmaa en ole vielä käsitellyt blogissani, mutta sen kerronta on hyvin samanlaista kuin kokoelmassa Fine, Fine, Fine, Fine, Fine, josta olen tänne kirjoittanut. Siitäkin nimestä pidän.

15. Kirja jonka haluat nostaa esiin muuten vain

David Lodge: Maailma on pieni. David Lodgen kirjoja minulla on niin ikään melkoinen rivi. Muutamaan vuoteen uusia kirjoja ei enää ole 88-vuotiaalta kirjailijalta ilmestynyt. Tämä Maailma on pieni -romaani sekoittelee hauskasti yliopistomaailman ihmissuhdekuvioita, kirjallisuudentutkimusta ja romanssia kirjallisuudenlajina.

Tähän kohtaan lisään vielä kirjat, jotka valikoituivat mukaani matkalukemisiksi Villefrancheen – seudulle, jossa voisi jo hyvällä onnella kuulla satakielen:

+ Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (hauska, toivottavasti),

+ Gilles Leroy: Alabama Song (elämäkerrallinen romaani Zelda Fitzgeraldista),

+ Pages from the Goncourt Journal (1800-luvun ranskalaisia kulttuurijuoruja Edmond ja Jules Goncourtin päiväkirjoista).

Ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, kirjahyllyistä on matkan jälkeen löydettävä tilaa parille uudellekin kirjatulokkaalle.

Denis Johnson: Tree of Smoke

Denis Johnsonin (1949–2017) tuhti romaani Tree of Smoke väistää määrittelyjä. Onko se sotakirja? Vai ehkä sittenkin vakoiluromaani? Onko se yhteiskunnallinen teos vai psykologinen romaani? Realistinen kertomus vai myyttinen maailmanselitys? Uskonnollinen romaani? Voisiko se olla rakkausromaani? Jokainen yritys kirjan tarinan pelkistämiseksi tuntuu väärältä.

Johdatteluksi kirjan maailmaan ja sen tapaan yhdistää yleistä ja yksityistä kerron sen ensimmäisten sivujen alkutilanteen. Ollaan vuodessa 1963 Filippiineillä. Vietnamin sotaan matkalla olevat sotilaat ovat juuri kuulleet, että presidentti Kennedy on murhattu. Merialokas William Houston lähtee yksin kävelemään sotilasleiriä ympäröivään viidakkoon. Hän näkee puussa pienen apinan. Mitään ajattelematta hän tähtää sitä kiväärillään ja painaa liipaisinta. Apina putoaa. Houston katuu tekoaan saman tien. Hän nostaa apinan syliinsä ja tajuaa, että sen silmät ovat täynnä kyyneleitä.

As he held the animal in his hands, its heart stopped beating. He gave it a shake, but he knew it was useless. He felt as if everything was all his fault, and with no one around to know about it, he let himself cry like a child. He was eighteen years old.

Suurin osa kirjasta sijoittuu ajallisesti vuosiin 1963–1970. Lopussa on vielä vuoteen 1983 sijoittuva jälkinäytös, jossa kerrotaan muutaman keskeisen henkilön vaiheet sodan päätyttyä. Kirjan tärkeimpänä näyttämönä on Kaakkois-Aasia – Filippiinit, Vietnam ja Malesia – Vietnamin sodan aikana. Muutamien henkilöiden kotitausta ja sotaanlähtö Yhdysvalloissa kuvataan perusteellisesti.

Henkilökaarti on runsas: amerikkalaisia ja vietnamilaisia sotilaita, CIA:n agentteja ja muita vakoilutehtävissä toimivia, avustusjärjestöjen työntekijöitä, vietnamilaisia siviilejä, ilotyttöjä, pappeja ja muita hengenmiehiä...  Jotkut henkilöistä ovat huomion kohteena vain lyhyen aikaa, muutamiin palataan useaan otteeseen. Varsinaisia päähenkilöitä ei ole, tai oikeastaan heitä on poikkeuksellisen monta, ainakin tusina. Lukija voi valita heistä päähenkilöiksi ne, jotka tuntuvat hänelle itselleen läheisimmiltä.

Minulle tärkeimmäksi tuli William "Skip" Sands, CIA:n agentti, jonka lojaalius kohdistuu yksittäisiin ihmisiin ja joka päätyy toimimaan työnantajiaan vastaan. Romaanin sota näyttäytyy muutenkin yksittäisten toimijoiden sekavana ja sattumanvaraisena toimintana. Sen pahimmat julmuudetkin ovat tavoitteettomia, pikaistuksissa tehtyjä.

Romaanin kerronnan rauhallisuus ja psykologinen tarkkuus ovat lukijan turvana koko ajan kaoottistenkin tilanteiden kuvauksissa.

Skip Sandsin rakkaus Kathyyn, lähetyskentällä kuolleen adventistipastorin leskeen, voisi oikeuttaa romaanin määrittelemisen rakkauskertomukseksi. Kathy toimii järjestössä, joka hoitaa vietnamilaisten orpojen adoptiota Yhdysvaltoihin. Hän tapaa rooliaan ja nimeään vaihtavaa Skipiä vain satunnaisesti. Kathyn on vaikea täysin luottaa Skipiin, joka selvästi saa tyydytystä valehtelusta. 

Romaanin loppuluvussa aseiden salakuljetukseen syyllistynyt Skip odottaa hirttotuomionsa täytäntöönpanoa malesialaisessa vankilassa. Hänen viimeinen kirjeensä tavoittaa Kathyn Yhdysvalloista. Kathy osallistuu siellä juhlaan, jossa esiintyy muutamia hänen Vietnamista pelastamiaan orpotyttöjä nyt jo teini-ikäisinä. Kathy katsoo tyttöjä vahvoissa meikeissään ja piikkikoroissaan. He näyttävät hänestä ilotytöiltä. Romaani päättyy Kathyn ajatuksiin, joissa hän yrittää muuttaa toiveensa vakaumukseksi. All will be saved – kaikki pelastuvat – toistuu romaanin viimeisinä sanoina kolmeen kertaan.

Skip Sandsin setä, eversti Francis Xavier Sands, toi mieleeni toisen kuvitteellisen everstin, Joseph Conradin Kurtzin. Eversti Sands käy Vietnamissa omaa yksityistä sotaansa kommunismia vastaan. Hän tuntuu ehtivän joka paikkaan – aina vahvasti juovuksissa – juuri, kun tilanne on kuumimmillaan. Omaa sodankäynnin filosofiaansa Sands kuvaa näin:

"War is ninety percent myth anyway, isn't it? In order to prosecute our own wars we raise them to the level of human sacrifice, don't we, and we constantly invoke our God. It's got to be about something bigger than dying, or we'd all turn deserter. I think we need to be much more conscious of that. I think we need to be invoking the other fellow's gods too. And his devils, his aswang. He's more scared of his gods and his devils and his aswang than he'll ever be of us."

Eversti Sands johtaa psykologista vakoiluoperaatiota, jolle hän on antanut raamatullisen nimen Tree of smoke – savu- tai tulipatsas. Operaation tarkoituksena on kylvää vihollisille virheellistä informaatiota, jolla vastustajan harkintakykyä horjutetaan. Useimmiten operaatio on eversti Sandsille kuitenkin vain tekosyy olla piittaamatta komentoketjusta. 

Everstin operaatioissa käytetään kaksoisagentteja. Loppujen lopuksi kukaan ei enää voi luottaa kehenkään. Eversti Sandsin taipumus ajatella todellisuutta myyttien kautta saa hänet uskomaan, että hänet on lopulta pettänyt hänelle läheisin ihminen, veljenpoika Skip Sands.

Everstin seurassa liikkuvaa Jimmy Stormia kuvataan romaanissa kuninkaan hovinarriksi. Narrin tehtäväksi jää romaanin lopussa selvittää, onko eversti kuollut, niin kuin väitetään, vai onko hän vetäytynyt lepoon uuden roolin suojissa. Syvällä viidakossa Jimmy Storm päätyy osaksi taikauskoista rituaalia. Entisestä narrista kuoriutuu ihmisuhri ja pelastaja. Hänen aiemmin lausumansa sanat tulevat todeksi: "We're on the cutting edge of reality itself. Right where it turns into a dream."

Tavallisen rivisotilaan näkökulmaa avataan romaanissa ennen kaikkea Houstonin veljesten, Williamin ja Jamesin, kautta. Heidän sotakokemuksensa tekevät sopeutumisen rauhanajan elämään kotona Yhdysvalloissa lähes mahdottomaksi.

Kuten alussa mainitsin, tälle romaanille on vaikea tehdä oikeutta lyhyessä tai edes pitkässä blogitekstissä. Se yrittää kattaa kaiken inhimillisen toiminnan sodan luomissa poikkeusoloissa – ja onnistuu siinä hyvin. Romaani palkittiin National Book Awardin fiktiosarjassa vuonna 2007 ja seuraavana vuonna se oli Pulitzer-palkinnon finalistina.

Denis Johnson, Tree of Smoke. Picador 2007. 617 s.