Kun kirjoittaja ilmoittaa teoksessaan, että hänen elämänsä tarkoitus on kirjoittaminen, hän tulee asettaneeksi riman melko korkealle: arvioitavana ei ole vain kirja vaan koko elämä.
Tämä on Envallin kirjailijanlaadun viehättävin piirre. Hän asettaa itsensä likoon koko persoonallaan ja päästää lukijan niin lähelle kuin se kirjan kautta on mahdollista. Siis todella lähelle. Mistään kertojaratkaisuista ja -rakenteista ei Envallin kohdalla tee mieli puhua. Minun on vaikea kuvitella, että se kertoja, joka kirjassa on äänessä, ei olisi sama Markku Envall, joka kotonaan hauduttaa teetä ja puhelee pois lastensa huolia.
Olen lukenut suurella mielihyvällä Envallin kirjallisuustutkimuksia, kaikki esseekokoelmat, aforismeja, fragmentteja ja sen yhden liian vähälle huomiolle jääneen romaanin (Jäät lähtevät). Liian vähälle siksi, että siinä minusta tuotiin kiinnostavalla tavalla aforismit ja esseet osaksi romaanin rakennetta, mikä oli uusi kokeilu suomalaisessa romaanitaiteessa ja olisi ansainnut enemmän näkyvyyttä.
Tämä nyt käsillä oleva kirja on takakannessa nimetty fragmenttikokoelmaksi, mikä on osuva nimitys kirjalle, joka hypähtelee vapaasti aiheesta toiseen. Pienistä arkisista huomioista noustaan elämän ja kuoleman kysymyksiin. Kaduilla kohdatuista tuttavista johdutaan pohtimaan ihmisluontoa, omaa ja muiden. Muutamiin teemoihin palataan tuon tuosta uudelleen; ne ovat kuin arpeutuvia haavoja, joita kirjoittaja ei voi olla raapimatta.
Toistuvia aiheita ovat muiden muassa aviopuolisoiden suhde, isän ja lapsen suhde, usko ja epäusko. Tässä teoksessa vanheneminen ja kuolema saavat myös paljon tilaa. En voi olla lainaamatta Envallin yhtä ajatusta kuolemasta. Hän kertoo, että hänellä oli ennen kirjoituspöydällään kynttilänjalka, jossa oli tuuman pituinen kynttilä, muistuttamassa ajan kulumisesta vääjäämättä loppuun.
"Kun täytin 70 vuotta, vaihdoin nysän kokonaiseen kynttilään. Sen symboliikka vastaa paremmin katsomustani. Kun elämä loppuu, se tulee valmiiksi. Mikä tulee valmiiksi, tulee kokonaiseksi."Envallin intiimi kirjoitustapa pakottaa lukijan dialogiin. Minä ainakin huudahtelen mielessäni:
"Noin olisin minäkin halunnut sanoa."
"Ai, sinä näet sen noin."
"Tuota en ole tullut ajatelleeksi."
Kirjan lopussa tunnen keskustelleeni syvästi humaanin ja viisaan ihmisen kanssa, joka ei tuputa minulle mielipiteitään vaan jättää minulle hienotunteisesti valinnan vapauden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!